Juhannuksen aattoiltana Helsingissä.
— Kyllä on tuo rautatie, täällä kaupungissa mainio laitos kuitennii! Siitä ei kipenät lentele! Ollappa sellainen kyntäjä meillä maaseuduillakin, niin eipä tarvitseisi peljätä metsänpaloja, jotka niin suuria vahinkoja aina kesäisin tuottavat.
Näin virkahti Savon ukko, seisahtaen katsomaan sähköraitiotievaunujen kulkua. Hän, ollen ensikertaa pääkaupungissa oli kovin ihmeissään kaikesta mitä näki ja kuuli.
— Juhani on siellä, koska on koivuilla koristettu, ompa. Tuo keihäskö tuolla, joka sillä on olalla, työntelöö sitä etteenpäin?
— Se näet johtaa sähkön vaunun alla olevaan koneistoon, tästä ja raitiotiestä selitellessäni jouduimme ooppera-kahvilaan. Tuskin olimme istahtaneet, kun hän yhtäkkiä huudahtaa kovalla äänellä:
— Kah! Mittee muskanttia nuo ovat, joilla on noin valakee tukka!?
— Ne ovat italialaisia soittajia.
— Vai niin, vai italaisiia, no ei nyt! korree on puku, luulis noita miksikä tahansa kuttei tuntis. Tummia viiksiniekkoja reilun näköisiä poikia, mutta liinatukka on aivan jok’ainoalla.
— Sehän on heidän päähineensä, huomantin.
— Elä veikkonen, vai päähine! Se on aivan kuin meijän kupparikaisan pellavakuontalo. Tuollaisista suortuvista Kaisa yrittelee toisinaan kehräämään: hän näet on vähän hassahtava.
— Se on päähineen töyhtö, koristus.
— Vai koristus! Minä olen likinäköinen, en näe täältä saakka heillä lakkia olevan lainkaan. Mutta tarkenee sillä, se on varma.
— Kyllä, kyllä, myöntelin minä.
— Toalle kapelmestarille on kierretty pellavatappi päälaelle.
— Meillä niitä olisi viime vuotisia pellavatähteitä; että eiköhän noilla lähtisi hyvä hinta? — tyrkäten minua kylkeen — kuule sinä kun ossoot ulkomaan kielillä hoastoo, niin meneppäs ja kysäse jos tässä hyvinni lähtis Jussinpäivärahat. On niitä meillä!
— He, he! Ei sieltä kauppoja sinun pellavilla synny, huomautin hänen leikkiinsä.
— Istuttiin, ihmeteltiin, pakistiin yhtä ja toista kotvasen, niin jo sanoo isäntä:
— Juhani ei tunnu Juhanille näin vieraassa paikassa. Tämä nyt on nähtynä, läheppäs näyttämään muita paikkoja kun kerran oot neuvomaan lähtennä.
Astelimme Espiksen keskustaa Kappeliin päin.
— Mutta korreeta täällä Helsingissä onnii. Ja pariskuntoo sitä istua rytöstää kahtapuolta, ja siinäkös sätke käy aivan kuin salakan kuvussa. Hm! Vie sinun viiskolmatta! Ihmetteli isäntä.
Runebergin patsasta välillä katsasteltuamme, istuimme pian Kappelissa.
— Täällä nyt soittaa Suomen kaartin soittokunta, sanoin.
Nytkös isäntä innostui kun sai kuulla suomalaistensoittoa.
— Kauniisti poikamme soittavat! huudahti ukko tuon tuostakin. Vaikken minä hänestä kykene paljon sanomaan sitä enkä tätä, mutta minusta nähen kaanista on. Er meina on kuin taanosessa, ompa!
Siinä meihin liittyi muitakin kaupunkilaisia ja aikamme niitänäitä rupatellessa kului hyvin hanakasti ja kaikki oli Savon ukon ansio; sillä tosiaankin haaskaa oli kuulla hänen tuoretta, koristelematonta arvosteluaan asioista.
— On teillä laitokset täällä! Puhkesi isäntä ihmettelemään välillä. Onpa! Mutta miksei noita lasihuoneita ole koivuilla koristettu näin lehtimajan juhlana ja haavan lehtiä laattialle ripotettu?
Ja tosiaankaan! Se ei olisi ollut hullumman näköistä, jos Kappeli olisi ollut jaettuna koivuilta pikku majoihin, haavan lehviä lattialla ... Silloin nekin, jotka eivät olleet tilaisuudessa matkustaa maalle, olisivat saaneet juhlatunnelman tutussa Kappelissaan.
— Aika rientää huomautin, lähdetäänpä taas.
— Mihinkäs nyt, täällä on hyvä olla?
— Meillä on vielä monta paikkaa näkemättä.
— No nii, no nii, vastasi isäntä ja nousi lähteäkseen.
Degerööhön lähtijöitä oli keisarinnan kiven luona, tavattoman paljon järjestettynä riviin, ja kukin odotti vuoroaan päästäkseen laivaan. Saatuaan tietää minne heillä oli aikomus, sanoi isäntä:
— Onpas siinä ukkoo, mutta onpa akkookin! Eiköön lähtä samaan sakkiin.
— Ei, ei, meidän vuoromme astua laivaan, vaikka niitä on kolme kulettamassa, koittaisi vasta aamulla.
— Katsoppas tuonne saareen siellä on tulipalo! huudahti isäntä yhtäkkiä.
— Ei siellä tulipaloa ole, se on Klippan.
— Vai Klippan. Mutta onpa siinä kipassa suuruutta. En oikeen erota sinne saakka mutta ainakin se kyttööp.
— Se on kesäravlntola, joka on sähköllä valaistuna.
— Sehän tuo lie, jatkoi nauraen: Saakelin savolainen kun sannoo: että sauna pallaa vaikka vasta kyttööp! Kehno että piti silmäni unohtua asuntooni. Mutta männäämpäs toanne Klippaan!
— Me pistäydymme ensin Korkeasaaressa, niin on sekin nähtynä.
— No nee, vastasi isäntä ja läksi astumaan.
Päästiin laivaan ja saavuttiin saarelle. Noustiin laivasta ja lähdettiin kiertämään Korkeasaarta. Mikä vilkas näky ilmestyikään silmien eteen eri seurueiden kaikessa rauhassa keskenään iloitessa. Mihin vain katseensa loi, niin kaikkialla oli ryhmiä, kukin oman nuotiotulensa ympärillä ja siinä tulella palaa, siinä pannua kiehua porittamassa. Kaikkialla oli iloa. Useassa paikassa soi harmonikka, tuolla huuliharppu, jossain viulukin. Tuolla laulettiin ja toisaalla taasen naurettiin. Ei kenkään näkynyt häiriytyvän eikä häiritsevän toistaan. Ryhmät olivat erillään, ajattelivat erilailla; mutta kuitenkin tuntui kuin kaikki olisivat aivan kuin yksi suuri perhe ja kaikilla sama ajatus, sama perussävel. Kun kohosimme vähän ylemmä, kallioita katselemaan ulommaksi saaresta, niin näki silmän kantamiin rantamilla kaikkialla kokkoja palamassa, raketteja tuon tuostakin ilmaan lentävän ja siitä kuuli laukauksia sellaisia, että luuli kanuunoiden paukkuvan. Tämä kaikki tuotti suurenmoisen juhlatunnelman, tuolla luonnonhelmassa. Valonjuhla, ilonjuhla, jota ei häirinnyt mikään.
— Onhan se Juhannus täälläi! huudahti isäntä viimein, joka myöskin oli hetkiseksi vaipunut mietteisiinsä. — Kyllä tiällä Juhannia viettää ja lystipä onnii.
— Kyllä nykyjään, vaan kun ajattelee tätä saarta parikymmentävuotta takaperin. Siihen aikaan täällä vietettiin Juhannuksena kaikkea muuta vaan ei juhlaa. Silloin oli siveettömyys ja raakuus vallanpäällä. — Vaan laiva on rannassa, sinne kiirehtikäämme, että kerkiämme Klippanille, ja sitten meidän on myöskin kerettävä Seurasaareen. Huomenna tulemme tänne katselemaan eläinkokoelmaa.
— Se on toillai kehottava, vastasi isäntä.
Ilman erityistä, laiva pysähtyi pian rantaan Klippanilla.
— Vai tämä se nyt on se sähkökippa, mutisi isäntä itsekseen astuessaan lautaportaita ylös. Päästyämme sisään jatkoi hän: Tiällä kipassa onnii viiniä joukkoo näemmä. Tokkohan tiällä maalainen saa istuakkaan?
— Saa, miksei saisi? Istutaan nyt hetkinen ja juodaan kuppi kahvia. Eikö ole tämä ihana paikka?
— Onpa, onpa kyllä. Ja väkeä on täälläi. Riittääpä sitä joka paikkaan.
— Kyllä sitä riittää.
— Voi mahoton paikka, minkälaisia laitoksia pitää laitettaman vaan viinoja varten.
Juotuamme kahvit, läksimme ja saavuimme pian Helsingin rantaan. Sitten menimme Seurasaarelle.
— Väkkee on näemmä täälläi virkkoi isäntä päästyämme Seurasaareen.
— Täällä on raittiusravintola, jossa saamme ruokaa kohtuullista maksua vastaan.
— Sepä ei tee nyt mennessään tenää sanoi isäntä.
Mutta ikävä vaan, että ravintola oli jo kiinni.
— Nyt kiireimmän kautta kotia.
— Eihän kiireellä ole hättee, eikä rakkauvella miäree! Katellaanhan vähän ympärillemme, ja jaksaahan tuota yhenyön olla syömättäkin.
Mutta eipä kauan katsellutkaan ukko, kun jo sanoa tokasi:
— Mennään pois, täällä on raaempaa tuo elämä kuin muualla.
Minua ei tarvinnut kahta kertaa siihen kehottaa. Kotimatkalla tulin ajatelleeksi että vietinpä haaskan Juhannuksen aattoillan Helsingissä ja siitä minun tulee olla kiitollinen isännille Savosta.
H—o.
Päivälehti no 144 26.6.1902.
