Pére-Lachaisesta
La Morgueen.
Kirj.
Daniel Fallström.
Suom.
Näen
usein ajatuksissani, varsinkin hämärässä, aito pariisilaisen
naisprofiilin — kotkannenineen — kaksi tummaa, uneksivaa silmää
ja vartalon, notkean ja pehmeän, kuin vain
on pariisittarella ...
Oleskellessani
Pariisissa olin oppinut pitämään Pére-Lachaisesta. Vietin siellä
usein päiväni, kirja kädessäni, jonkun akaasian varjossa ja
Pariisi jalkaini juurella, josta melu ja hälinä kohosivat luokseni
hiljaisena ylistyslauluna työn kunniaksi, sillä Pariisi tekee
enemmän työtä kuin mitä se huvittelee, sanottakoon mitä vain.
Ja
Pére-Lachaisessa, Abélard'in ja Heloïse'n haudalla, minä ensi
kerran näin tuon naisprofiilin.
Paikasta,
jossa Heloïse'n ja Abélard'in jäännökset ovat jälleen yhtyneinä
niinkuin yksi hautakirjoituksista kuuluu, on tullut
pyhienvaelluspaikka, jonne se osa Pariisia, joka onnettomasti
rakastaa, pyhiinvaeltaa, ja Abélard'in rakastetusta on tullut
onnettoman rakkauden suojeluspyhä.
Tällä
haudalla, jonka rakennustapa muistuttaa Notre Damea, näkee melkein
aina kukkasia, ei ylhäisten, vaan köyhien, ei kameelijoita eikä
ruusuja, vaan lemmikkiä ja
orvokkia.
Ylhäisön
puolella, Faubourg S:t Germainessa, ollaan epäilijöitä. Ylimalkaan
ei enään uskotakkaan rakkauteen ja sitäkin vähemmän uskotaan,
että pyhimyksien puoleen kääntyminen auttaisi, kun rakastaa
onnettomasti. Kärsitään alistuvaisesti, eikä anneta maailman
huomata sitä, ja lopetetaan kylmäkiskoisuudella tai valitaan toinen
suloisempi. Mutta kansannaiset ymmärtävät vieläkin rakastaa
intohimoisesti ja vähemmän hienoksi hiotun pinnan alle kätkevät
he vielä kipinän alkuperäistä runoutta, joka surun päivinä saa
heidät etsimään jotain korkeampaa, ja heidän uskonsa
yksinkertaisuus saa heidät polvistumaan pyhimyksien edessä ja
uskomaan heille hetken huolet. Ne ovatkin melkeinpä yksinomaan
kansan nuoria naisia, jotka ripottelevat kukkia Abélard'in ja
Heloïse'n haudalle.
Ja
että hän, tämä tyttönen, joka näytti olevan seitsemän- tai
kahdeksantoista vuotias ja joka niin usein, melkeinpä päivittäin —
suuruksen aikaan — tuli Pére-Lachaise'en laskemaan vaatimattoman
vihkonsa sille hautakivelle, jonka alla Heloïse lepäsi, että hän
oli kansanlapsia, huomasin minä ensi katseella hänen puvustaan.
Alussa
tuli hän kevein askelin kapeata polkua pitkin, joka johtaa
hautakivelle, ja kirkkaasta, avoimesta katseesta, luottavasta
hymystä, joka päilyi hänen raittiilla huulillaan ja piiloutui
hänen helakoitten poskiensa kuoppiin, saattoi nähdä, että hän
toivoi, että hän vielä uskoi oman kauneutensa ja pyhimmyksien
voimaan.
Hänen
sitten seisoessaan rauta-aituuksen vieressä, joka ympäröi
hautapaikkaa, nosti hän ihastuttavan notkealla ja keveällä
liikkeellä vihkosen ilmaan ja pudotti sen sisäpuolella olevalle
kivipaadelle. Sitten hän polvistui ja teki ristinmerkin, ja minä
näin silloin selvästi, kuinka nimi, hiljaa ja vapisten, hiipi hänen
huuliltaan — hänen nimensä, jota tyttönen rakasti, mutta joka ei
hänestä välittänyt.
Seuraavana
hetkenä hän nousi, suoristi hameensa rypyt ja meni pois samaa tietä
kuin oli tullut. — Minnekä? — En tiedä. — Ehkäpä
tekokukkatehtaaseen Quartier Latin'iin tai jonkun ompelijattaren
luokse Faubourg Montmartréen.
Mutta
vähitellen, asteettain voipi sanoa, kuoli hymy hänen huuliltaan,
poskien kuopat hävisivät, silmät tulivat yhä suuremmiksi, varjot
niitten ympärillä yhä tummemmiksi, niitten säihke yhä
synkemmäksi. Mutta entiseen tapaan tuli hän kahdentoista aikaan
kielo = tai orvokkivihkoineen Abélard'in ja Heloïse'n haudalle,
polvistui ja kuiskasi nimen ja teki ristinmerkin.
Sitten
alkoi hän olla tulematta — hänen kukkavihkonsakin ennätti
kuihtua, ennenkuin se vaihtui uuteen — viimein ei hän tullut enään
ollenkaan, ja eräs hautuumaan vartioista otti vihdoin pois auringon
kuivaamat kukkaset eikä niitten sijalle ilmestynyt uusia.
Nuori
tyttö oli hävinnyt, mutta minä löysin hänet jälleen.
Se
tapahtui la Morguessa, Pariisin ruumishuoneessa, joka sijaitsee Notre
Damen takana Seinen saarella.
Minun
piti mennä kotiini, vinttikamariini Qvartier LatinMssa, ja kun tieni
vei la Morguen ohi, menin sisälle.
Tuolla,
suunnattoman lasiseinän takana, kivivuoteella kauvimpana oikealla,
näin jälleen hänet, joka oli pyhiinvaeltanut Heloïse'n haudalle,
ja joka sitten, huomattuaan turhaksi yrityksen, millä koetti voittaa
omakseen rakastettuaan, oli mennyt Seine'stä etsimään unhotusta ja
ikuista rauhaa.
Faubourg
S:t Germainessa ollaan oikeassa. — Miksi pitäisi ihmisen luottaa
pyhimyksiin halutessaan rakkauden onnea? — Rakkaus .:... joutavaa!
....
Hän
oli aivan näköisensä, tuo pienokainen. Kotkanprofiili oli vain
terävämpi, huulet hiukkasen auki, ikäänkuin olisivat ne vielä
kuolemassakin kuiskanneet nimeä, kaikkia muita rakkaampaa, ja
hiukset, hienot, sysimustat hiukset olivat takertuneet ohimoihin,
silmäluomet olivat vaipuneet alas.
Hänen
pukunsa oli vieläkin huolellisempi kuin tavallisesti. Hänellä oli
hansikkaat, ja ruumiinmukaisen, hiukan kuluneen päällystakin
taskusta pisti näkyviin kultaristinen rukouskirja. Raukkanen! ....
Hansikkaat ja rukouskirja! — Hän tahtoi olla hieno ja hurskas
astuessaan enkelien siskopiiriin....
Kodin
Kuvasto 10.12.1910.
