Eräs
jälleennäkeminen.
Kirj. Francoise
Coppée.
Pariisin
Odeonteatterissa oli esirippu vasta laskeutunut ensimäisen näytöksen
jälkeen — annettiin Moliéren „De'pit amoureux" — ja
kaunis näyttelijätär Sophie Chérubin oli vielä näyttämöllä,
kun Fabrec, tuo hyvin tunnettu, punapartainen edusmies, joka
huolimatta neljästäkymmenestä
vuodestaan vielä näytti niin nuorelta, ja joka ei unohtanut
ainoatakaan ensi-iltaa, äkkiä koputtamatta avasi pukuhuoneen oven,
huudahtaen: »Kukuk!»
Tuo rohkea
tungettelija, joka oli jonkun aikaa liehakoinut kaunista Sophieta,
oli toivonut tapaavansa
näyttelijättären pukeutumassa lumoavimmassa epäjärjestyksessä,
niinkuin hänelle jo monasti
ennen oli sattunut. Ja teeskennelty suuttumus ja valekainous, jota
näyttelijätär tällöin oli osottanut, oli elostelijastamme ollut
erittäin hupaista. ”Hyi, — kuinka epähienoa! … Minä kiellän
teitä katsomasta minuun … Nopeasti nenä nurkkaan päin, kunnes
taasen olen näytettävässä kunnossa!... Oi, näitä
miesjulmureita!"
Tämä näytös
päättyi tavallisesti sovintosuuteloon suuttuneen kaunottaren
marmorinvalkeaan niskaan.
Kun Fabrec tänään
huomasi huoneen vielä tyhjäksi, pettyi hän siis hiukan.
Silloin astui
Konstanze, tuo vanha pukijarouva verhon takaa esille: ”Tahtoisiko
herra olla niin hyvä ja
istuutua … Madame tulee muutaman minuutin kuluttua".
Fabrec vaipui
kukalliseen nojatuoliin, risti jalkansa, ja koputellessaan
kärsimättömänä kävelykepillään kiiltonahkaisia saappaitaan
katseli hän vanhaa rouvaa, joka järjesteli kaikenlaisia siroja
pukuesineitä.
Mitä hän oikeastaan
tahtoi Sophie Chérubinista? Rakkaudesta tuskin oli puhettakaan. Kun
hän eräänä päivänä oli ollut tungetteleva, oli madame maailman
järkevimmällä ilmeellä sanonut: ”Kuulkaa minua, Fabrec. Te
olette varsin rakastettava. Mutta minulla on neljäkymmentä tuhatta
frangia velkaa, ja teiltä edusmiehiltä on ihana Panama-aika ollutta
ja mennyttä ... Te voitte kyllä tulla rupattelemaan kanssani, mutta
meistä ei tule milloinkaan muuta kuin hyviä ystäviä".
Suoraan sanoen, hän
olikin oikeassa! Mutta yhäti vielä tunsi elostelija vetoa
vastustamattoman, mielistelevän kaunottaren puoleen; hän
huvittelihe oivallisesti kuunnellessaan toisen henkevää rupattelua,
jota tämä usein höysti pienellä kyynillisyydellä. Hän ei
toivonut muuta häneltä, kuin vain ”pientä huomaavaisuutta".
Siis varsin epäitsekästä toveruutta, mutta kumminkin aika
miellyttävää lajia, millä sopi aikaa kuollettaa!
Fabrecin näin
tuumiskellessa sattui hänen katseensa huomaamattaan hänen
läheisyydessään puuhailevaan rouvaan, vaatevaraston hoitajaan,
jonka kasvoja hän äkkiä joutui eräästä peilistä katselemaan.
Mikä raunio! Mikä sydäntävihlova rumuus! Laiha ja kurttuinen,
kuin talviomena, niskassa huono, tuhkanharmaa hiussykerö, silmät
kuin kuolleella, ja suussa muutama keltainen hammas, joka oli niin
pitkä, että se melkein aina puri punasinervää alihuulta.
Hän oli kauhistava!
Ja tämä oli kuitenkin kerran ollut nainen, ehkäpä vielä sirokin,
ja epäilemättä rakastettu! Kuinkahan vanha hän lienee? Varmaankin
jo yli seitsemänkymmenen! Ja Fabrec, joka oli hyväsydäminen
ihminen, tunsi sääliä vanhusta kohtaan, jonka täytyi
kuolemaansa asti näin raataa. Mutta hänen hienostunut makunsa nousi
jälleen tuota vanhaa noitaa vastaan, ja hän piti miltei
saastuttamisena, että tuo ruskea, kurttuinen käsi uskalsi
kosketella hienoja pitsikoristeisia liinavaatteita, hopeista koteloa, kaunista
kampaa ja kaikkia muita näyttelijättären tuoksuavia esineitä.
Silloin avautui ovi
äkkiä ja loistavan kauniina astui Sophie Chérubin sisälle, ruusu
korvan takana. Hän oli itse raitis kuin ruusuvihko, tuo jumalallinen
ruskeasilmäinen kaunotar; hänen kasvonsa suorastaan loistivat
ihomaalista, mutta myöskin nuoruuden sulosta ja veitikkamaisesta
ylimielisyydestä.
”Ah, Fabrec!"
huudahti hän iloisesti. ”Tämä sopii mainiosti! Me voimme pitää
pienen juttuhetken yhdessä, sillä minua haetaan myöhemmin
”puettuna" erääseen hyväntekeväisyysnäytökseen Théâtre
de la Gaitéhen. Sillä välin voimme keskustella, ja Konstanze
järjestelee tarpeelliset tavarat kokoon ... Istukaa siis ja olkaa
järkevä".
Puvustonhoitaja oli
jälleen hävinnyt verhon taakse. Alettiin laskea leikkiä ja Sophie
johtui pian totuttuun tapaansa: hän alkoi kiusotella kaunista
edusmiestä hänen lemmenseikkailuistaan teaatterimaailmassa. Miten
olivat asiat Nouveautes'in diivan suhteen nykyisin?
Mutta Fabrec oli
salaperäinen, niinkuin todellinen naisihailija on, päinvastoin kuin
kevytmielinen Don Juan; sillä ensinmainittu rakastaa naisia heidän
itsensä vuoksi eikä pelkästä
turhamaisuudesta. Hän vastasi siis Sophien kyselyihin vain
välttelevällä pilalla.
Näyttelijätär oli
siitä vähän harmissaan. Minkälainen teeskentelijä tuo toinen
olikaan!
„No niin, rakkaani",
sanoi Fabrec hymyillen. „Jollette väkisin toisin tahdo, niin
kerronpa teille ensimmäisestä rakkaudestani".
„Koskeeko sekin
jotakin näyttelijätärtä?"
„Varmasti; mainitsen
vain heti, ettei asia tapahtunut „Comedie Frangaisessa" ja
ettei sankaritar ollut mikään kuuluisuus ... Olin silloin
yhdeksäntoista vuotias, jotenkin ujo ja aika yksinkertainen. Eräänä
iltana menin „Théâtre des Gobelinsiin", jossa annettiin
„Siirtolaisvaunut" ja silloin jouduin tulta ja tappuroita
täyteen ensimäistä rakastajatarta kohtaan, jonka nimi oli Blanche
Lilas ... Oliko hän todellakin niin sievä ja nuori, kuin miltä hän
tuona iltana näytti? Sitä kysyn nyt itseltäni, kun tiedän, että
näyttelijättären kauneus voipi kadota pienellä Cold-creami
annoksella ja parilla pyyhinliinalla ...
Mutta silloin tuntui
minusta Blanche Lilas ihailtavimmalta kaikista naisista. Ja minä
elin vain uneksiakseni hänestä! Voidakseni häntä edelleen ihailla
„Gobelinsin", „Montparnassen" ja „Grenellen"
näyttämöillä, joissa hän esiintyi matkustavan seurueensa kanssa,
myin melkein kaikki silloiset kirjani. Blanche Lilasta saan kiittää
siitä, että tulin tuntemaan vanhojen melodraamien ohjelmiston.
Häntä kiitän myöskin ensimäisestä ja ainoasta runollisesta
inspiratsionistani. Niin, hän on ainoa nainen, jolle olen runoja
omistanut, mutta joita hän kyllä ei lukeakseen saanut — mutta
sitä asiaa minun ei tarvinnut katua, sillä ne olivat hirmuisia ...
Silloin alkoi äkkiä
loma-aika ja minun täytyi lähteä Pariisista pois kotiini. Tuo
ennen niin onnellinen aika tuntui minusta nyt loppumattomalta. Laskin
päivät ja tunnit, ja heti ensi iltana tultuani takaisin Pariisiin
juoksin „Montparnasseen", „Grenelleen" ja
„Gobelinsiin". Mutta missään näissä teattereissa en
ohjelmissa nähnyt rakastettuni nimeä. Hirmuinen pettymys ja
epätieto, jota silloin tunsin, antoi minulle rohkeutta kysyä asiaa
eräältä teatterin ovenvartialta. Vastaus kuului, ettei Blanche
Lilas'in tointa teaatterissa nähtävästi oltu uusittu, ja ettei
kukaan tiennyt, mihin hän oli joutunut ... Ah, kallis
ystävättäreni, jos uskotte minua tai ette, niin sinä päivänä
kärsin syvimmän ja tuskallisimman lemmensurun, ja monta kuukautta
kesti sitten, ennenkuin olin sen voittanut!"
„Onko tässä
kaikki?" kysyi taiteilijatar.
„Luonnollisesti!"
„Fabrec", te
olette hulluttelija ja teette minusta pilaa ylioppilasjutuillanne
..."
Silloin astui
puvustonhoitaja äkkiä esiin:
„Madame, madame,
toiset herrasväet tulevat jo … Odotetaan vain teitä!"
Silloin kuului myöskin
regissöörin ääni portailta: „Mademoiselle Chérubin!
Kiirehtikää … Tulemme muuten liian myöhäiseen!"
Ylös! Sekunnissa oli
kamarirouvalla kaikki kunnossa ja Sophie kääriytyi
turkkivaippaansa.
„Näkemiin, Fabrec!"
Ja hän oli poissa.
Herra edusmies
hankkiutui nyt myöskin lähtemään. Silloin astui vanha
puvustonhoitaja hänen luokseen ja kohotti surkeat kasvonsa.
„Herraseni",
kuiskasi hän vapisten.
„Millä voin
palvella?"
„Ah, saisinko tehdä
teille pyynnön? ... Tahdotteko kuulla minua? ... Olen vanha ja
murtunut. Tuskin voin enään täällä suorittaa tehtäviäni ...
Olen hiljattain hakenut pääsyä erääseen hoitolaan."
„Hyvä", sanoi
Fabrec hajamielisenä, „tahdon muistaa sitä".
Mutta puvustonhoitaja
ei ollut lopettanut. „Herraseni, tässä on vielä eräs seikka,
joka ehkä saisi teitä enemmän harrastamaan asiaani ... Olen
kuullut äskeisen keskustelunne madamen kanssa ... No niin ... minun
täytyy sanoa se teille ... olen itse Blanche Lilas".
Tietämättään astui
Fabrec askeleen taapäin ja päästi huudahduksen. Blanche Lilas!
Oliko mahdollista, että tämä ruma vanhus surupuvussa, ja kasvot
kuin kuolonvartiaksi luodut, voisi olla hänen ihailemansa Blanche
Lilas?
Varsin hämmästyneenä
huudahti hän kummastelevalla äänellä: „Mutta kuinka vanha ;
siis olettekaan?"
Vanhus vastasi
surumielisesti hymyillen: „En minä ole niin vanha kuin miltä
näytän, mutta minä olenkin paljon maailmassa kokenut … Nyt olen
kuudenkymmenenkahden vuoden vanha .... Silloin kun näitte minun
etukaupungissa näyttelevän, olin jo neljänkymmenenyhden vuotias
... Te sanoitte tässä itse, rakas herra, että näyttämöllä
olevien näyttelijättärien ijästä voipi hyvinkin erehtyä …
Kumminkin hyljättiin minut samana vuonna, koska ... minut huomattiin
liian vanhaksi. Sitten alkoi kurjuus heti … kunnes myöhemmin
onnistuin saamaan tämän puvustonhoitajan paikan erään vanhan
virkaveljen välityksellä .... Mutta nyt olen valmis kelpaamaan vain
hoitolaan. Hakemukseni olen jo jättänyt sinne. Tahtoisitteko ehkä
olla niin hyvä ja kuulastaa sitä? Minun oikea nimeni on Konstanze
Poireau ... Ja koska te olette ennen kunnioittanut minua
harrastuksellanne, rakas herra, niin ..."
Häveten keskeytti hän
lauseensa; hän pelkäsi, että toinen pahastuisi tästä
huomautuksesta.
Mutta onneksi oli
Fabrec sydämellisen hyvä mies. „Tahdon ottaa asian haltuuni",
vakuutti hän äänellä, joka hiukan vapisi. „Jo huomenna aijon
konttorissa käydä katsomassa, että teidän hakemuksenne otetaan
niin pian kuin suinkin huomioon. Ja jos nyt tällä hetkellä voin
palvella teitä ... lisäsi hän ja pisti käden taskuunsa.
Puvustonhoitaja teki
epäävän liikkeen täynnä häveliäisyyttä ja arvoa: „Kiitän,
herrani! Mutta minulla ei ole muuta toivoa kuin se, josta äsken
teille mainitsin.... Sillä pienellä apurahalla, jonka vuosittain
saan „Société des Artistesta", voin varsin tyytyväisenä
elää".
Ennenkuin Fabrec
läksi, ojensi hän hänelle sydämellisen ystävällisesti kätensä.
Mutta kun toinen antoi vanhan, kuihtuneen työkouransa hänelle, ei
hän voinut tukehuttaa epämiellyttävää tunnetta ajatellessaan,
että hän kaksikymmentä vuotta sitten olisi itkenyt ilosta, jos hän
olisi saanut tälle samaiselle kädelle painaa aran
nuorukaissuudelman.
Kun hän siis, ei
tosin ilman pientä sydämen tykyntää, käveli pitkän
teatterikäytävän läpi, ihmetteli hän, — huolimatta
kokemuksistaan ja maailmantuntemuksestaan — omituista
suurkaupunginelämää: hänellä, melkeinpä vielä nuorella
miehellä, oli surullinen velvollisuus hankkia hoitolassa sija
naiselle, joka oli ollut hänen ensimäisen rakkaudenunelmansa
esineenä!
Kodin kuvasto 1/1911.
