Jalmari Finne - Kiljusen herrasväen Helsingin-matka

Jalmari Finne

Kiljusen herrasväki

Kiljusen herrasväen Helsingin-matka









Kiljusen herrasväki asui maalla, heillä oli siellä oma maatilansa. Heitä oli neljä: isä Kiljunen, lyhyt ja hyvin lihava mies, kaljupäinen ja pulleasilmäinen, äiti Kiljunen, laiha kuin tikku, pitkänenäinen ja tihrusilmäinen, ja sitten pojat Mökö ja Luru, jotka olivat aivan yhtä vanhat.

Mökö oli aivan isänsä näköinen, ja arvaahan sen, ettei hän silloin juuri kaunis ollut. Kaljua päätä ei hänellä tosin ollut, mutta muuten hän oli aivan isänsä kuva. Luru taas oli äitinsä näköinen, ja arvaahan sen, ettei hänkään juuri kaunis ollut. Mökön nimi oli oikeastaan Mikael ja Lurun nimi Lennart. Mutta sitä ei enää kukaan muistanut, vaan kaikki sanoivat heitä Mököksi ja Luruksi.

Eikä heidän sukunimensäkään ollut oikeastaan Kiljunen, vaan Kiljander. He olivat saaneet Kiljusen nimen siksi, että aina pitivät niin suurta ääntä. He eivät osanneet ollenkaan puhua hiljaa, vaan huusivat. Ja he huusivat, tapahtui mitä tahansa, hyvää tai pahaa. Siksi he olivat saaneet nimen Kiljunen, ja he olivat lopulta itsekin jo siihen niin tottuneet, että nimittivät itseään Kiljusiksi.

He olivat päättäneet tehdä huvimatkan Helsinkiin. Isä ja äiti olivat siellä kyllä usein käyneet, mutta pojat eivät koskaan. Ja kun Mökö ja Luru jo olivat yhdeksänvuotiaita ja heidät oli lähetettävä kouluun syksyllä, niin isä ja äiti päättivät ensin näyltää heille kaupunkia, jotta he eivät syksyllä eksyisi siellä.

Oli kesäkuun 30. päivä, ja aamusta alkaen oli valmistauduttu matkaan.

Olipa siinä hätinää ja huutoa, ennenkuin kaikki tavarat olivat kunnossa! Suureen matkakirstuun ahdettiin isän, äidin ja poikien vaatteita.

Pojat olivat tahtoneet, että heidän koiralsakin pääsisi Helsinkiä katsomaan. Tämä koira oli pieni ja paksu villakoira, ja sen nimi oli Pulla.

Nyt oli Pulla ensin saatava kiinni, että sille pantaisiin kaulaan ketjut, joista sitä kuljetettaisiin. Mutta kun Mökö tuli ketjut käsissään sen lähelle, niin läksi Pulla karkuun. Se
juoksi pitkin pihamaata, ja Mökö ja Luru sen jäljestä. Ja koira haukkui ja pojat huusivat ja isä ja äiti toruivat. Oli siinä ääntä. Ja ihmiset kaukana kyläIlä sanoivat: Mitä se Kiljusen henasväki taas kiljuu?

Vihdoin saatiin Pulla kiinni. Se oli juossut lehtimajaan eikä päässyt sieltä enää karkaamaan.

Sillä aikaa kun isä ja äiti antoivat palvelijoille määräyksiä talon hoidosta heidiin poissa ollessaan, olivat Mökö ja Luru kuurupiilosilla. Ensin meni Mökö piiloon. Hän kiipesi kaapin päälle, josta alas tullessaan pudotti kaksi suurta hatturasiaa. Sitten meni Luru piiloon, ja kun hän oli laiha, meni hän matkakirstuun ja pudotti sen kannen kiinni. Ja kansi meni lukkoon!!

Kesken leikkiä ajoivat rengit hevoset kuistin eteen. Toisilla kärryillä piti vietämän matkakirstu, toisilla Kiljusen herrasväki asemalle. Renki nosti kirstun rattaille ja läksi ajamaan. Lurusta oli hauskaa olla kirstussa eikä hän hiiskunut mitään, ajatteli vain: Nyt ei Mökö minua löydäkään!

Eihän Mökö häntä löytänytkään. Ja kun piti lähdettämän asemalle, niin koko talon väki etsi häntä joka paikasta huutaen: Luru! Luru! Luru!

Sillä aikaa tuli Lurun yhä vaikeammaksi hengittää kirstussa, sillä ilma alkoi loppua. Hän alkoi huutaa, ja arvaahan sen, että se kuului, olihan hän Kiljusen Luru. Renki, joka istui kirstun päällä ajamassa, pelästyi, ja hevonen pelästyi, ja vähän ajan päästä olivat hevonen, renki, kirstu ja sen sisässä Luru maantienojassa. Renki koetti saada kirstua auki, mutta sehän oli mennyt lukkoon.

Hän jätti hevosen maantielle ja juoksi taloa kohden huutaen:

- Tuolla se Luru on maantienojassa kirstun sisäillä!

Isä ja äiti parkasivat kauhusta. Ja kyllä se kuului, kun Kiljusen herrasväki huusi. Kiireimmän kautta he ajoivat toisella hevosella sinne, missä Luru oli maantienojassa nurin menneen kirstun sisällä. Kirstu käännettiin oikeinpäin, ja Luru tuli ulos. Kummallista kyllä hän ei edes huutanutkaan niin tukehduksissa hän oli.

Kirstu nostettiin rattaille, ja Kiljusen herrasväki nousi toisille rattaille ja he ajoivat asemalle päin, isä ja äti istuen edessä ja Mökö ja Luru takana. Oli ajettu jo jonkin matkaa, kun molemmat pojat huusivat aivan yht'aikaa. Ja he huusivat niin kovaa, että isä ja äiti pelästyivät, ja se oli jo paljon se, sillä kyllä he olivat huutoon tottuneita.

- Mikä nyt on hätänä? huusi äiti.

- Pulla! Pulla jäi kotiin! huusivat molemmat pojat.

Hevonen käännettiin ja käytiin hakemassa Pulla rattaille.

Asemalle ajettaessa pojat pitivät sitä sylissään. Se oli levoton ja koetti puraista poikia, ja arvaahan sen, että se sen teki, kun Mökö koko ajan sitä nipisteli.

Pojat päättivät antaa Pullan juosta rattaitten jäljestä ja laskivat sen maantielle, itse pitäen ketjuista kiinni. Pulla oli pieni ja juoksi minkä jaksoi.

Mutta isä katsoi kelloaan ja näki ajan olevan täpärälIä. Hän alkoi ajaa kovempaa, ja silloin ei Pulla enää jaksanutkaan juosta. Se kaatui, ja kun pojat pitivät ketjuista kiinni, niin se laahautui pitkin maantietä. Ja tomu pölysi korkealle ilmaan.

Taas pojat huusivat.

Isän täytyi seisauttaa hevonen siksi, kunnes Pulla oli nostettu rattaille.

Ai, ai, kuinka harmaa se oli, ja niin likainen, niin likainen. Arvaahan sen, kun oli saanut kieriä pitkin tomuista maantietä.

Jo oltiin Iähellä asemaa.

Samassa tuli juna asemalle.

Ja silloin kaikki: isä, äiti, Mökö ja Luru huusivat:

- Ei saa jättääl

Koko junaväki aivan säikähtyi tätä melua, ja koneenkäyttäjä unohti panna veturin liikkeelle, hän katseli vain tuota joukkoa, joka tuli täyttä laukkaa ajaen maantietä pitkin ja huusi ja huitoi käsillään.

Olipa asemalla hälinää, kun Kiljusen herrasväki sinne pääsi! Sellainen hälinä, että luuli jo suuren tappelun tulleen. Mutta eihän siellä mitään tappelua ollut, Kiljusen herrasväki vain matkusti Helsinkiin.

Matkakirstu vietiin tavaravaunuun, samoin Pulla, sillä koiria ei saa kuljettaa matkustajavaunuissa, ja Kiljusen herrasväki lykättiin matkustajavaunuun.

Juna läksi liikkeelle.

Viisi minuuttia olivat Kiljuset aivan vaiti paikoillaan, ja se oli merkillistä, sillä tavallisesti he puhuivat ja huusivat aina. Mutta matka asemalle oli ollut niin seikkailurikas, että he itsekin olivat hämmästyneitä siitä, että nyt kuitenkin istuivat junassa.

Mutta kun viisi minuuttia oli kulunut, pujahtivat Mökö ja Luru vaununsillalle. Siellä alkoi Mökö ajatella, mitenkähän Pulla voi. Hän tiesi, että Pulla oli junan viimeisessä vaunussa, joka oli tavaravaunu,

- Mennään katsomaan Pullaa, sanoi Mökö Lurulle.

Juna kulki silloin ylämäkeä ja siis tavallista hiljempää. Mökö hyppäsi junasta pois. Luru olisi seurannut, ellei olisi nähnyt, miten Mökö kaatui ja kieri pitkän matkaa radan sivua myöten. Hän jätti sen siis tekemättä. Samassa tuli junailija ja ajoi Lurun vaunuun sisälle.

Kun Luru tuli sinne yksinään kysyi äiti heti:

- Missä Mökö on?

- Mökö hyppäsi junasta, vastasi Luru.

- Hyppäsi junasta! huusivat isä ja äiti yht'aikaa.

- Hän meni katsomaan Pullaa. En tiedä, pääsikö hän, sillä hän kieri pitkin radan sivua. Meni aivan ympäri, noin, noin, niinkuin kerä tai niinkuin Pulla siellä maantiellä, selitti Luru.

Olipa se hälinää ja huutoa, joka syntyi!

Vaunun seinässä oli hätäjarru, sitä vedettiin, ja juna pysähtyi. Ja kaikki huusivat, tietysti Kiljuset itse eniten. Ihmiset pistivät päänsä ikkunoista ulos, ja kun kuulivat, että eräs poika oli pudonnut junasta, niin kaikki alkoivat huutaa.

Ihmisiä tuli vaunuista ja astui radalle, ja suuri lauma, Kiljuset etunenässä, läksi juoksemaan sinne, mistä juna oIi tullut. Muutamat kompastuivat ratapölkkyihin, mutta nousivat taas ja jatkoivat juoksua.

Löytyihän Mökö. Hän poirni mansikoita radan reunalla. Likainen hän oli, hyvin likainen, mutta aivan terve. Kun hän oli niin lihava, ei hän ollut loukannutkaan itseään junasta hypätessään. Hän oli vain kierinyt ja töyssyellyt kuin pallo.

Kiljuset huusivat ilosta nähdessään toisensa. Ja aivan vieraatkin ihmiset syleilivät Mököä. Sitten kaikki palasivat takaisin junaan.

Nyt pantiin Mökö ja Luru istumaan vaunun penkille vastapäätä vanhempiaan ja ankaran rangaistuksen uhalla kiellettiin heitä liikkumasta paikoiltaan.

Parin tunnin päästä tultiin Helsinkiin. Ei junamatka sen pitempi ollut. Asemalla isä piteli Mököstä ja äiti Lurusta kiinni, jott'eivät he katoaisi väentungoksessa. Suuren huudon jälkeen he saivat kantajan käsiinsä ja antoivat tämän toimeksi hankkia Pullan ja matkakirstun tavaravaunusta esiin. Pulla otettiin samaan matkaan heidän kanssaan, mutta
matkakirstu lähetettiin hevosella hotelliin, jonne Kiljuset olivat päättäneet asettua asumaan pariksi päiväksi. He päättivät astua jalkaisin hotelliin, näyttääkseen samalla kaupunkia pojille.

Rautatientorilla kulki raitiotievaunu, ja Mökö ja Luru tahtoivat päästä siIlä ajamaan. Isä ja äiti suostuivat siihen. Kun vaunu oli jo liikkeellä juoksivat he sen jäljestä huutaen ja huitoen käsillään. Vaunu pysähtyi, ja Kiljusen herrasväki, kaikki viisl, sillä olihan Pullakin matkassa, kiipesi vaunuun.

He olivat töin, tuskin ennättäneet istua, kun isä Kiljunen huusi:

- Hyvänen aika! Me ajamme aivan väärään suuntaan! Seis! Seis!

Suurella hälinällä he kiipesivät taas pois vaunusta, joka oli jo päässyt Villenkadun kulmaan, ja alkoivat juosta takaisin asemalle päin, Pulla edellä, pojat jäljestä ja viimeisinä isä ja äiti.

Tultuaan jälleen aseman luo mietti isä Kiljunen. Lopulta hän sanoi:

- Se vaunu, joka vie hotelliin päin, kulkeekin Aleksanterinkatua pitkin.

Rautatientorilta johtaa lyhyt Keskuskatu Aleksanterinkadulle. Sitä pitkin he nyt alkoivat juosta. Tietysti keskellä katua, sillä katukäytävällä he olisivat kaataneet kumoon kaikki ihmiset.

Siellä jo kulki raitiotievaunu Aleksanterinkatua pitkin.

Isä Kiljunen huusi:

- Seis! ja heilutti lakkiaan.

Äiti Kiljunen huusi:

- Seis! ja heilutti nenäliinaansa.

Mökö ja Luru kiljuivat:

- Seis! ja heiluttivat käsiään.

Ja Pulla haukkui ja heilutti häntäänsä.

Kaikki ihmiset pysähtyivät ihmettelemään tätä mellakkaa. Vaunu oli pysähtynyt, ja Kiljuset kiipesivät läähättäen sisään.

He olivat niin hengästyneitä juoksemisesta ja huutamisesta, etteivät ennättäneet sanoa eikä tehdä mitään, ennenkuin jo olivat hotellinsa edessä.

Sinne oli jo tuotu heidän matkakirstunsakin. He saivat huoneen ja menivät sinne puhdistamaan itseään, sillä olivathan he kovasti tomuisia.

Hotellin palvelijatar, joka näki, millaisessa tilassa he olivat, sanoi:

- Täällä on aivan lähellä kaksi kylpyhuonetta, jos herrasväki tahtoo niitä käyttää.

Mökö ja Luru seurasivat palvelijatarta katsomaan, millaisia ne olivat, sillä kun he eivät koskaan ennen olleet käyneet kaupungissa, eivät he tienneet niistä mitään. Pulla seurasi heitä.

Palvelijattaren mentyä he jäivät kumpikin eri kylpyhuoneeseen ja avasivat kaikki hanat. Sitten Mökö pani Pullan uimaan ammeeseen, ja sitten Luru teki samoin omassa kylpyhuoneessaan. Kun hanat olivat auki, tulivat ammeet pian niin täyteen vettä, että se meni yli reunojen. Pojat eivät osanneetkaan hanoja sulkea. vaan jättivät ne auki ja menivät
siihen huoneeseen, jossa isä ja äiti olivat. Siellä heidän kasvonsa pestiin, tukka kammattiin ja vaatteet harjattiin.

Mutta hotellissa alkoi kuulua kovaa huutoa.

Kiljuset läksivät katsomaan, mitä se oli. Kylpyhuoneista tuli käytävään vettä aivan virtanaan. Sitä lainehti kaikkialla. Mökö ja Luru huusivat riemusta ja astelivat vedessä lyöden jalkojaan siihen niin, että vesi roiskui korkealle.

Olipa siinä työtä ja vaivaa, ennenkuin hanat olivat suljetut ja kaikki taas käytävissä kuivattu. Hotellin isäntä torui Kiljusia, isä ja äiti huusivat pojilleen, ja Mökö ja Luru nauroivat tälle vedenpaisumukselle.

Nyt läksivät isä ja äiti näyttiimäiin pojille kaupunkia. Suurtori oli aivan lähellä, ja sen keskellä Aleksanterin patsas. Pulla alkoi tietysti heti haukkua pronssileijonaa, joka oli patsaan juurella. Mökö ja Luru tahtoivat koettaa, voiko sen selässä ratsastaa, ja samassa he olivatkin jo kiivenneet sen selkään.

Mutta torin varrella on poliisikamari, eivätkä poliisit salli kiipeilemistä leijonan selkään. Sieltä huudettiin:

- Pois, pojat, sieltä!

Mökö ja Luru pelästyivät, tulivat alas ja läksivät juoksemaan pakoon. Poliisikamarista ryntäsi kymmenen poliisia heidän peräänsä. Pojat edellä, isä ja äiti heidän jäljestään ja nuo kymmenen poliisia ja Pulla viimeisenä juoksivat Suurkirkon korkeita portaita ylös. Päästyään kirkon luo näkivät pojat sen seinäillä rautaiset tikapuut ja alkoivat kavuta niitä ylös. Isä ja äiti, jotka tahtoivat pidättää heitä, kiipesivät heidän jäljestään. Ja poliisit, jotka tahtoivat ottaa heidät kiinni, tulivat kaikki kymmenen heidän perässään. Katolle päästyään alkoivat pojat juosta kirkon kupukaton ympäri, ja vanhemmat sekä poliisit heidän jäljessään.

Pulla oli jäänyt alas ja haukkua räkytti siellä vimmatusti. Kierrettyään kupukaton tulivat pojat jälleen tikapuiden luo ja alkoivat kiivetä alas, isä ja äiti jäljessä ja poliisit viimeiseksi. Alhaalla otti Pulla heidät suurella ilohaukunnalla vastaan.

Pojat juoksivat kirkon portaita alas ja toiset heidän jäljessään. He juoksivat yli Suurtorin ja pitkin Sofiankatua Kauppatorille. He juoksivat huutaen, sillä tietysti he kaikki huusivat, yhä eteenpäin satamaa kohden. Siellä tuli meri vastaan.

Pojat eivät voineet hillitä vauhtiaan, vaan molskahtivat veteen. Isä ja äiti pelästyivät ja hyppäsivät heitä auttamaan. Poliisit pelkäsivät heidän hukkuvan ja seurasivat perässä.

Olipa silloin vedessä pulikoitsijoita! Mökö ja Luru uivat ja huusivat ja Pulla ui heidän jäljessään. Isä ja äti kiljuivat ja koettivat saada pojista kiinni. Ja poliisit koettivat auttaa heitä kaikkia vedestä.

Kaupungilla oli paljon väkeä liikkeellä, ja ne juoksivat kaikki katsomaan tätä hälinää. Väkeä tuli joka taholta, ja kohta oli tori niin täynnä kansaa, että raitiotievaunutkaan eivät päässeet kulkemaan, vaan liikenne oli pysäytettävä.

Pulla pääsi eräästä kohdasta rannalle, ja Luru seurasi sitä ottaakseen sen kiinni. Tätä eivät toiset uidessaan huomanneet.

Vihdoin saatiin Kiljusen herrasväki rannalle, ja kaikki kymmenen poliisia nousivat vedestä ylös. Silloin huomasivat Kiljuset, että Luru oli poissa.

- Hän on hukkunut! huusivat he, ja isä, äiti sekä Mökö hyppäsivät jälleen veteen etsiäkseen häntä.

Poliisit, joiden tehtävänä on etsiä hukkuneita, hyppäsivät tietysti myöskin. Ja siellä nyt koko joukko oli uudelleen meressä!

Poliisit sukelsivat, ja Mökö ja äiti sukelsivat. Isä oli niin lihava, ettei hän mitenkään päässyt veden alle. Olipa se sukeltamista! Vesi aivan kuohui. Ja ihmiset rannalla huusivat kauhusta, kun luulivat pienen pojan sinne hukkuneen. Jota enemmän he huusivat, sitä enemmän kokoontui kansaa torille. Olipa siinä tungosta!

Torilla oli Luru viimein saanut Pullan kiinni ja tuli katsomaan, miksi kaikki niin kovasti huusivat. Kun hän näki vanhempansa, veljensä ja poliisit yhä sukeltamassa, huusi hän:

- Mitä te sieltä etsitte?

Isä näki Lurun ja huusi ilosta, ja äiti huusi, ja Mökö huusi, ja koko kansa torilla huusi ilosta. Olipa siinä ilohuutoa yhdeksi kertaa!

Kaikki nousivat vedestä pois, ja märkiä he olivat, aivan läpimärkiä. Kiljuset menivät hotelliin muuttamaan toiset vaatteet ylleen ja poliisit läksivät poliisikamariin kuivaarnaen univormujaan. Ja kansa hurrasi heidän kulkiessaan. Se oli suuri juhlapäivä Helsingissä.

Nyt saivat Kiijuset riisua aivan kaikki vaatteensa ja muuttaa kuivat ylleen. Ensin otettiin alusvaatteet esiin.

Mököliä oli vasta paita yllään, kun hän toisten huomaamatta pujahti ovesta ulos ja läksi juoksemaan hotellin portaita alas. Alhaalla koetti ovenvartija häntä pidättää, mutta Mökö livahti hänen käsistäiin ja pääsi Kauppatorille.

Isä ja äiti huomasivat Mökön kadonneen ja unohtaen, ettei heilläkään ollut muuta kuin alusvaatteet päällään, Iäksivät etsimään häntä. Kuultuaan, että Mökö oli juossut torille, juoksivat hekin sinne.

Olipa se merkillinen näky! Edellä juoksi Mökö paitasillaan, ja häntä ajoi takaa muu Kiljusen perhe. Lurulla oli hänelläkin ainoastaan paita, isällä oli alushousut jo jalassaan ja ädilläkin alushame päällään.

Kaikki ihmiset huusivat hämmästyksestä heidät nähdessään, sillä eihän kukaan Helsingissä kulje kadulla alusvaatteisillaan. Mutta Kiljuset eivät sitä muistaneet. He näkivät
Mökön juoksevan laivarantaan ja riensivät jäljestä sinne.

Rannassa oli höyrylaiva, joka oli juuri lähtemässä Suomenlinnaan. Mökö tahtoi matkustaa laivassa ja hyppäsi siihen juuri silloin, kun se erkani rannasta.

Isä, äiti, Luru ja Pulla tulivat huutaen rantaan. Pulla ei huutanut, se haukkui, mutta muut Kiljuset huusivat.

Eihän höyrylaiva silloin enää kääntynyt, vaan mennä huristi eteenpäin. Kiljuset aivan kauhistuivat luuIlen, että nyt Mökö meni ainiaaksi pois.

Rannassa oli toinen höyrylaiva. Kiljuset menivät siihen ja luvaten suuren summan rahaa saivat koneenkäyttäjän lähtemään ajamaan takaa toista laivaa. Isä Kiljunen huusi edellistä pysähtymään, ja kun hänen äänensä ei kuulunut, niin hän pani laivan pillin soimaan. Ja se vihelsi ja vonkui niin, että koko kaupunki kaikui.

Tämän kuuli Mökö ja pani oman laivansa pillin myöskin soimaan, sillä hän oli nähnyt perämiehen vieressä nuoran, josta vetämällä sai pillin soimaan.

Kun satamassa olevissa laivoissa kuultiin tällaista viheltämistä, niin ne kaikki läksivät jäljestä, sillä kaikki luulivat, että jokin suuri vaara oli lähellä. Meri oli aivan mustanaan laivoja, sillä Helsingin satamassa oli niitä kesäIlä aina hyvin paljon. Siellä oli suuria ulkomaan laivoja ja pieniä saaristolaivoja ja moottoriveneitä. Ja kun ne olivat aina ajamaisillaan toistensa pääIle, täytyi niiden panna vihellyspillit soimaan. Oli siinä jos jonkinlaista ääntä. Suuret laivat pörisivät, pienemmät pärisivät ja pienet pirisivät. Ja melu oli niin kauhea, että kaupungin kaikki asukkaat riensivät suurin joukoin rantaan katsomaan, mikä oli hätänä.

Kun Suomenlinnasta nähtiin, että kaikki Helsingin laivat tulivat hirveällä hälinällä ja pärinällä Suomenlinnaa kohden, niin luultiin koko kaupungin tulleen hulluksi ja hyökkäävän
linnoitusta vastaan. Kaikki kanuunat käännettiin kaupunkiin päin, ja koko sotaväki oli aseissa.

Se laiva, jossa Mökö paitasillaan oli, laski Suomenlinnan rantaan. Pian tuli Kiljusen muukin perhe toisella laivalla. Kyllä suomenlinnalaiset hämmästyneinä katselivat tätä herrasväkeä, jolla ei ollut päällään muuta kuin alusvaatteet.

Ilosta huutaen syleilivät Kiljuset toisiaan. Pian saatiin suomenlinnalaisille asia selvitetyksi, ja silloin kaikki nauroivat oikein makeasti.

Kun Kiljusilla oli niin vähän vaatteita yllään, niin annettiin heille lainaksi sotilaitten univormuja. Kylläpä he olivat hullunkurisen näköisiä niissä pukimissaan, varsinkin pojat, joilla takki laahasi maata ja jotka tavantakaa kompastuivat siihen.

Kiljuset palasivat laivalla takaisin Helsinkiin. Olipa se komeata tuloa, sillä kaikki muut laivat seurasivat heitä.

Satama oii aivan tungokseen asti täynnä kansaa, kun he astuivat maihin. Pian selvisi kaikille, mikä oli ollut tämän aiheena. Ja silloinpa naurettiin ja hurraahuudoilla otettiin Kiljusen perhe vastaan rantaan tullessaan. Ja kannattikin hurrata, sillä he olivat niin perin merkillisen näköisiä sotilaitten takeissa.

Kiljuset olivat aivan liikutettuja tästä vastaanotosta. He eivät koskaan olisi voineet kuvitellakaan, että pääkaupunki ottaisi heidät vastaan sellaisilla suosionosoituksilla.

Päästyään hotelliin, jossa kaikki palvelijat, ovenvartijasta kyökkipiikoihin ja kengänkiilloiitajiin asti, olivat heitä vastaanottamassa, menivät he huoneeseensa jälleen pukeutumaan omiin vaatteisiinsa. Sen tehtyään he tilasivat itselleen ruokaa ja söivät suurella ruokahalulla, silla olivathan he sinä päivänä olleet kovasti liikkeessä.

Koko päivällisen ajan seisoi kaksi palvelijaa heidän pöytänsä ääressä ja kolmas kuljetteli heille ruokia. Kiljuset luulivat tätä palvelijoiden suurta määrää kohteliaisuudeksi, mutta se olikin hotellin isännän keksimä varokeino. Hän pani Kiljusille vartijat, jotta he eivät voisi saada mitään odottamatonta jälleen aikaan.

Syötyään päättivät isä ja äiti mennä Korkeasaareen näyttämään Mökölle ja Lurulle siellä olevaa eläinkokoelmaa. Heidän tultuaaa kadulle oli Helsingin poliisimestari viiden poliisin kanssa heitä odottamassa. Tämäkin oli varovaisuustoimenpide poliisilaitoksen puolelta, jotta Kiljuset eivät saisi mitään odottamatonta aikaan.

Poliisit saattoivat Kiljusen herrasväen laivarantaan, ja Kiljuset luulivat, tämäkin oli kohteliaisuutta. Kun herrasväki ilman mitään häiriöitä oli päässyt Korkeasaareen menevään laivaan ja se oli lähtenyt liikkeelle, sanoi poliisimestari poliiseille:

- Nyt saa Helsingin kaupunki kai viihän aikaa olla rauhassa.

Hän jäi kuitenkin rantaan katsomaan, pääsikö laiva onnellisesti Korkeasaareen.

Eihän se päässyt!

Aivan puolitiessä se pysähtyi, ja sieltä kuului niin kamalaa huutoa, että kylmät väreet kävivät poliisimestarin ruumiin läpi.

Mitä oli laivalla tapahtunut?

Mökö ja Luru olivat alussa katselleet koneiden käyntiä ja sitten menneet laivan perään. Täältä he kenenkään huomaamatta kiipesivät laivan katolle. Isä ja äti Kiljunen etsivät poikiaan ja kun ei niitä mistään Iöydetty, niin he alkoivat huutaa.

- Ne ovat hukkuneet! huusivat he.

Kaikki laivassaolijat kauhistuivat ja alkoivat hekin huutaa. Kone pysäytettiin, ja kaikki katselivat ympärilleen, eikö veden pinnalla näkyisi lapsia.

Tällä välin olivat poliisit tulleet toisella laivalla apuun. Kuultuaan, mitä etsittiin, sanoivat he:

- Tuollahan pojat ovat laivan katolla!

Laiva pääsi jatkamaan matkaansa Korkeasaareen, ja pojat otettiin katolta alas. Poliisimestari ensin aikoi tulla miehineen vartioimaan, mutta palasikin kaupunkiin.

Korkeasaaressa pojat juoksivat erilleen vanhemmistaan. Kun he näkivät kaikki eläimet häkeissään, tuli heidän niitä sääli ja he päättivät päästää ne vapaiksi. He olivat tottuneet käyristetyllä naulalla avaamaan lukkoja; nyt he etsivät nauloja, löysivätkin, ja tekivät niistä lukkojen avaajia.

Syntyipä saarella hälinää, kun kaikki pedot vähitellen tulivat häkeistään maalle. Ensin ne ajoivat ainoastaan toisiaan takaa, mutta lopulta ihmisiäkin, jotka peloissaan eivät tienneet, mihin olisivat paenneet.

Ihmisiä juoksi pitkin saarta, ja karhut, pukit, hirvet, sudet, ketut ja kaikki muut eläimet niiden jäljessä. Ihmiset parkuivat ja eläimet karjuivat.

Olipa se elämää!

Kun ei muita pakopaikkoja ollut, ja saarella oli paljon väkeä, niin ihmiset kiipesivät puihin. Ja pian näki kaikkialla puiden oksilla istuvia, itkeviä ja huutavia olentoja. Ja eläimet pitivät alhaalla hauskaa ja tanssivat saadessaan taas olla vapaudessaan.

Kiljusen isä ja äiti huusivat poikiaan, ja kuuluihan heidän huutonsa yli muiden huudon. Mökö ja Luru juoksivat ravintolan luo, jonka katolla isä ja äiti monen muun kanssa istuivat.

Pian levisi sana Helsinkiin tästä kauhistuksesta. Kaikki riensivät apuun, ja meri oli mustanaan laivoja ja veneitä, mutta kukaan ei uskaltanut nousta maihin. Lopulta tuli palokunta ja toi suuren höyryruiskunsa. Ruiskuttamalla vettä petojen päälle saatiin ne menemään takaisin häkkeihinsä. Ihmiset uskalsivat tulla puista alas ja juoksivat rantaan, jotta pääsivät laivoihin.

Vihdoin olivat kaikki muut eläimet häkeissään paitsi karhut, jotka eivät uskaltaneet mennä häkkiinsä. Siellä oli Pulla. Se oli sinne paennut petoja ja haukkua rähisi nyt siellä vimmatusti, niin että karhutkin pelkäsivät. Mökö ja Luru saivat sen sieltä pois, ja silloin saatiin karhutkin häkkiinsä, ja Korkeasaaressa oli taas rauhallista.

Kaikki ihmiset palasivat kaupunkiin, Kiljusen herrasväki myöskin.

Päivä oli ollut niin rasittava, että he päättivät mennä varhain levolle. Heidän mielestään Helsinki oii hyvin hauska kaupunki ja ihmiset hyvin ystävällisiä, varsinkin poliisit, jotka aina seurasivat heitä. Yölläkin oli kaksi poliisia heidän ovensa takana vartioimassa, jotta he eivät pääsisi yöllä saamaan mitään odottamatonta aikaan.

Kiljuset olivat niin väsyneitä, etteivät olisi jaksaneetkaan mitään erikoista hommata.

Mutta tuli aamu!

Kiljuset olivat levänneet, olivat senvuoksi hyvällä tuulella, ja silloin oli täysi syy pelätä, että heille tapahtuisi taas jotain odottamatonta.

Ja tietysti tapahtui heti, kun pojat olivat päässeet vuoteistaan ylös!

He karkasivat käytävään. Poliisit olivat poissa. Nyt he arvelivat tuottavansa koko hotellille suuren ilon. Kylläpä olikin heidän tuottamansa ilo hyvin merkillinen. He alkoivat juosta pitkin hotellia ja huutaa:

- Tuli on irti! Tuli on irti!

Hotellissa oli hyvin paljon matkustajahuoneita, ja kaikista niistä juoksi ihmisiä ulos. Olipa siinä hälinää ja melua! Ja mitenkä nuo kaikki ihmiset olivat puettuja! Useimmat nousivat suoraan sängyistään ja juoksivat portaita alas! Naiset huusivat ja miehet huusivat pelosta ja kauhusta.

Mutta kun he huomasivat, että kaikki olikin ollut ainoastaan turhaa hälytystä, niin silloinpa vasta he oikeirr huusivatkin. Mutta nyt kiukusta. Kyllä oli hotellissa melua ja hällnää.

Hotellin isäntä käski Kiljusia muuttamaan vielä samana päivänä pois, sillä heidän olonsa teki koko hotellin rauhattomaksi.

Koko Kiljusen herrasväki, Pulla siihen luettuna, läksi nyt kaupungille, tietysti poliisin vartioimana. He alkoivat etsiä itselleen asuntoa kaupungin rauhallisimmalta puolelta, Kaivopuistosta. Isä Kiljusen mielestä olivat muut saaneet rauhattomuutta aikaan, eivätkä he.

Kauppatorilla he nousivat siihen raitiotievaunuun, joka menee Kaivopuistoon päin. Vaunussa ei ollut ketään muuta kuin he.

Isä ja äiti menivät Pullan kanssa sisään, Mökö ja Luru vaununkuljettajan luo, vaunun etuosaan. Vaunun konduktööri meni siirtämään vaihdetta, jotta vaunu pääsisi Kaivopuiston raiteille, sillä Kauppatorilta haarautuu raiteita moneen suuntaan.

Kun konduktööri oli siten vaunusta poissa ja kuljettaja hetkiseksi läksi hänkin torille, niin pojat tarttuivat siihen veiviin, jolla sähkö yhdistetäåin vaunun koneeseen. He väänsivät täyden sähkön koneeseen!

Ja kyllä se tuntuikin heti!

Vaunu oikein syöksyi eteenpäin. Sinne ne jäivät torille huutamaan sekä konduktööri että kuljettaja.

Jo alkoivat Kiljusetkin huutaa, niin huimaavaa vauhtia mentiin rataa myöten eteenpäin. Pian oltiin Kaivopuiston kohdalla. Ja siitä Tehtaankatua eteenpäin.

Kiljusen vaunu sai pian kiinni edellä kulkevan vaunun, jonka täytyi, jotta ei tulisi yhteentörmäystä, vuorostaan lähteä samanlaista kyytiä eteenpäin.

Nyt ajoi kaksi vaunua hurjaa vauhtia perätysten.

Olipa se menoa! Niin sitä kiidettiin Laivurinkatua ja Fredrikinkatua ja Isoa-Roobertinkatua. Ja aina edellä kulkevat vaunut saivat nekin lähteä samaa kyytiä kulkemaan.

Se oli komeata menoa!

Erottajantorin kautta tultiin Ylioppilastalolle. Silloin oli vaunuja jo neljä. Siellä ne ajoivat edelleen menemään kaksi muuta vaunua, jotenka niitä nyt oli yhteensä kuusi.

Ja voi sitä menoa pitkin Aleksanterinkatua!

Kaikissa niissä viidessä vaunussa, jotka huhkivat Kiljusten vaunun edellä pakoon, soitettiin kelloa aivan yhtä päätä, ja vaunuissa olevat ihmiset huusivat ja.parkuivat, ja kadulla huudettiin, ja koko kaupunki oli aivan mullinmallin kauhusta.

Ja niin Kiljuset pelkäsivät, että istuivat vain vaunussaan eivätkä edes huutaneet.

Kaikki kuusi vaunua tulivat Rautatientorille.

Ja koko tämä vaunurivi kiiti nyt eteenpäin ja ajaen yhä uusia vaunuja edellään, niin että niitä oli jo kahdeksan.

Kun tämä hurja, kaikkia kauhistuttava jono tuli Unioninkadulle ja Pitkänsillan yli meni Sörnäisiin päin, niin oli vaunuja jo kymmenen.

Sörnäisten puolella on tehdas, josta johdetaan sähköä raitioteille. Siellä huomattiin ja kuultiin tämän joukon tulo, sillä kuulihan sen, kun kaikkien vaunujen kelloja soitettiin ja kaikki ihmiset huusivat. Tehtaassa seisautettiin heti sähkökoneet, ja silloin täytyi vaunujen itsestään pysähtyä.

Kaikki vaunuissa olleet ihmiset vapisivat vielä sittenkin, kun pääsivät ulos vaunuista ja kalpeita olivat Kiljusetkin.

He ajoivat ajurilla hotelliin, jossa ei enää tahdottu uskaltaa ottaa heitä vastaan. Pääsivät he sentään lepäämään tämän hurjan matkansa vaivoista.

Heidän levätessään oli suuri kansalaiskokous Suurtorilla, jossa keskusteltiin, miten Helsinki voisi vapautua Kiljusista, sillä kaikki aivan pelkäsivät, mitä he voivatkaan keksiä, jos saavat jäädä. Kun he eivät olleet tehneet mitään suorastaan lakia rikkovaa, niin ei heitä voitu rangaistakaan. Aiottiin antaa heille kaupungin puolesta vapaa asunto ja ruoka hotellissa, jos he suostuisivat aina pysymään siellä. Mutta kun hotellin isäntä ei mistään hinnasta tahtonut pitää Kiljusen perhettä luonaan, niin päätettiin pyytää heitä lähtemään pois Helsingistä.

Pyyntöä tekemään läksi poliisimestari, pormestari ja valtioneuvoston puheenjohtaja. Kiljusille luvattiin yrimääräinen juna kotiin.

Isä ja äiti Kiljunen olivat aivan liikutettuja tästä kunnianosoituksesta. He pakkasivat tavaransa matkakirstuun ja läksivät rautatieasemalle.

Kukaan ajuri ei uskaltanut lähteä heitä viemään asemalle, niin pelättiin heidän saavan jotain odottamatonta aikaan. Kiljuset siis kävelivät hotellista asemalle.

Kaikki liikkeet olivat suljetut koko kaupungissa, ja kadut olivat täynnä kansaa, sillä kaikki tahtoivat nähdä heidät.

Ja Kiljuset astuivat pitkin Esplanaadinkatua. Edellä kulki Pulla, sitten Mökö ja Luru, sitten isä ja äiti ja heidän takanaan neljä poliisia kantamassa matkakirstua. Kaikkien hurratessa he astuivat eteenpäin, kääntyivät Mikonkadulle ja sieltä Rautatientorille ja sitten asemalle, jossa ylimääräinen juna heitä odotti.

Olipa se juhlallinen lähtö!

Ja kun juna läksi liikkeelie, hurrasivat kaikki. Ja sitten koko kaupunki hengähti helpotuksesta, kun Kiljusista oli päästy.

He pääsivät jokseenkin onnellisesti kotiin. Asemalta he saivat hevosen ajaakseen omaan taloonsa. Kotiportilla pojat kajahuttivat hurraahuudon kotiväelle; silloin hevonen pelästyi ja kaasi koko Kiljusen herrasväen suureen rapakkoon, joka oli syntynyt yön aikana sateesta.

Kiljuset nousivat kuraisina ylös ja menivät taloon.

Niin päättyi heidän ensimmäinen Helsingin-matkansa.





Seuraavaksi: