Volmari Kilpinen suomalaisuuden harrastajana.
Viime heinäkuuun 31 p:nä oli kulunut sata vuotta Volmari Kilpisen, innokkaan suomalaisuuden harrastajan ja esitaistelijan, syntymästä. Tämä päivä sivuutettiin silloin miltei huomaamatta. Muutamissa sanomalehdissä tehtiin kyllä selkoa Kilpisen ulkonaisista elämänvaiheista, mutta hänen elämäntyöhönsä suomalaisuuden hyväksi ja tämän työn merkitykseen oli vain muutamin ylimalkaisin sanoin viitattu. — Seuraavassa esityksessämme Kilpisestä koetamme kuvailla juuri tätä puolta hänen moninaisista harrastuksistaan ja esittää häntä kielemme hartaana ystävänä, sen ulkonaisten etujen innokkaana puoltajana ja sen sisäisen kehityksen uutterana edistäjänä.
Aluksi luotakoon kuitenkin pikainen silmäys Kilpisen elämäkertaan.
Volmari Kilpinen eli, niinkuin hänen oikea nimensä kuului, Volmar Styrbjörn Schildt, syntyi Laukaalla 31 p:nä heinäkuuta v. 1810. Kouluopetuksen hän sai kotonaan. Hän tuli ylioppilaaksi v. 1825, siis jo 15-vuotiaana. Lähemmä 8-vuotisen ylioppilaana olonsa jälkeen hän suoritti filosofiankandidaattitutkinnon v. 1833, ja v. 1836 seppelöitiin hänet maisteriksi. Lääketieteen kandidaatiksi hän pääsi v. 1838, samana vuonna lisensiaatiksi, ja v. 1840 vihittiin hänet lääketieteen tohtoriksi. Lääketieteelliset tutkintonsa suoritettuaan tuli hän piirilääkäriksi, ensin Saarijärvelle ja v. 1839 Jyväskylän piirikuntaan. Tässä virassa hän pysyi vuoteen 1888, jolloin hän vanhuutensa tähden otti siitä eron. — Kilpinen kuoli Jyväskylässä v. 1893, toukok. 8:ntena päivänä.
Tämän lyhyen elämäkerran täydennykseksi mainittakoon vielä muutamia Kilpisen toimista kotikaupunkinsa Jyväskylän hyväksi. Hänen lääkärinammattinsa, jonka hän aina täytti suurimmalla tunnollisuudella, oli jo yksinään niin paljon työtä ja vaivaa kysyvä toimi, ettei enää olisi luullut riittävän aikaa eikä voimia mihinkään muihin harrastuksiin. Mutta tämä tarmokas mies näytti ehtivän kaikkialle. Hän oli paikkakuntansa kaikkien sekä henkisten että aineellisten harrastusten keskuksena. Jyväskylän raastuvanoikeus ja säästöpankki ovat Kilpisen alotteesta syntyneet. Säästöpankin hoitajana hän oli 38 vuotta, ja sinä aikana perusti häh sinne 7 eri rahastoa yleishyödyllisiä tarkotuksia varten. Sanomalehtihommat, kirjalliset harrastukset, vieläpä nuorison riennotkin saivat hänen apuaan ja neuvojaan hyväkseen käyttää. Hän oli kaupungissaan käytetty melkein kaikissa luottamusviroissa. Tässä mainittakoon myös, että hän on kaupungin lyseolle, tyttökoululle ja seminaarille tehnyt lahjotuksia, ja suomenkielisen yliopiston perustamista varten Jyväskylään hän lahjotti pohjarahastoksi 40,000 mk. Kaikkien näitten suurien ansioittensa tähden kaupunkilaiset häntä kunniottivat ja rakastivat. Kilpisen suhdetta Jyväskylän kaupunkiin ja jyväskyläläisiin osottaa parhaiten se, että hän on kaupunkilaisiltaan saanut nimen »kaupungin isä».
Jo nuorena ylioppilaana oli Kilpinen, jota nimeä hän silloin alkoi kirjotuksissaan käyttää, tunnettu innokkaaksi suomalaisuuden rientojen kannattajaksi. »Arvidssonin tuli-sanat häntä lämmittivät suomalaisuudelle», kuten hän omassakirjoittamassaan elämäkerrassa mainitsee. Aikasin ja muita yleisemmin huomattu näyte siitä on hänen v. 1832 julkaisemansa maisterinväitöskirja, joksi hän suomensi kaksi ensimäistä lukua Xenophonin Anabasis-kirjasta. Tällä seikalla on erityinen merkityksensä siksi, että Kilpisen ja E. A. Ingmanin maisterinväitökset olivat ensimäiset suomenkielellä, ja ne herättivät, kuten luonnollista olikin, sekä suomalaisissa että ruotsalaisissa piireissä suurta huomiota. — Jo edellisenä vuonna, v. 1831, oli Kilpinen ollut osallisena Suomalaisen Kirjallisuuden seuran perustavissa hommissa, ja hän oli sitten myös vastaperustetun seuran innokkaimpia ja toimeliaimpia jäseniä. Hänen toimistaan Seuran hyväksi mainittakoon tässä vain hänen suomennoksensa: »Neljä ensimäistä kirjaa ynnä viidennen määritykset Euklideen alkeista mittaustieteessä», joka oli suomalaisen kirjallisuuden esikoinen tällä alalla.
Jyväskylän yläalkeiskoulun, ensimäisen korkeamman suomenkielisen oppilaitoksen, historiaan liittyy Kilpisen nimi sangen läheisesti. Hänen suomalaisuutta harrastavassa mielessään oli tämä kouluaate ensin syntynyt ja hän sen ajoi tarmolla ja väsymättömällä innollaan lävitse. Pääasiallisesti hänen toimestaan saatiin se perustetuksi, ja hänen valppautensa avulla se pelastui kuolemasta, jolla sitä muutamia vuosia sen perustamisen jälkeen uhattiin. Koko elämänsä ajan oli Kilpinen tämän koulun lämpimänä suosijana ja ystävänä. — Myöskin ensimäisen suomenkielisen seminaarin ja Jyväskylän tyttökoulun perustamisessa on Kilpisellä suuret ansionsa.
Kilpisen käytännöllisten suomalaisuuden harrastusten tuloksena mainittakoon vielä hänen v. 1865 perustamansa Jyväskylän Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, jolla oli sama tarkotus kuin aikaisemmin perustetuilla Suomalaisen Kirjallisuuden Seuroilla Helsingissä ja Viipurissa. Tämä hänen kaunis aatteensa, yhdistää paikkakunnan henkiset voimat työhön suomalaisuuden hyväksi, ei kuitenkaan onnistunut. Seuran jäsenluku oli liian pieni ja varat riittämättömät mitään suurempaa aikaansaamaan. Muutaman vuoden vietti se kituvaa elämää, kunnes tukalat nälkävuodet kokonaan lamauttivat sen elinvoimat, joten se v. 1869 lakkasi toimimasta.
Tärkeän puolen Kilpisen suomalaisuuden harrastuksissa muodostavat hänen puhtaasti kielelliset, kieliopilliset harrastuksensa. Näihin kielellisiin harrastuksiin antautui Kilpinen nuoruutensa palavalla innolla ja jatkoi niitä samalla lämmöllä aina vanhuuteensa asti. Hänen lääkärinammatinsa ja lukemattomat muut toimensa eivät kuitenkaan sallineet hänen läheisemmin tähän mielitehtäväänsä antautua. Tälle työlle saattoi hän uhrata ainoastaan niukat lepohetkensä. Siksi ei hän ei voinutkaan tässä suhteessa ryhtyä mihinkään laajempiin ja perinpohjaisempiin tutkimuksiin. Hänen kielelliset harrastuksensa rajottuivat vain pieniin sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa julkaistuihin »kielellisiin mietelmiin ja määritelmiin», joissa hän luetteli sepittämiään sanoja, lausui havaintojaan kielemme luonteesta ja ominaisuuksista sekä esitti monia uudistusehdotuksiaan.
Kilpisen kielellisistä harrastuksista on ensi sijalla mainittava hänen sanaseppyytensä, sillä sanaseppänä, uusien sivistyskielessä tarvittavien sanojen keksijänä, on hän pysyväisimmän merkin näistä harrastuksistaan kieleemme jättänyt. Useista semmoisista, jotka nyt ovat yleensä käytännössä, on kielemme hänelle ikuisessa kiitollisuuden velassa.
Ennenkuin luettelemme hänen sepittämiään sanoja, esitettäköön ensin aivan lyhyesti ne yleiset ohjeet ja säännöt, joita hän uutissanoja luodessaan on noudattanut. Näistä on erityisesti huomattava kolme perussääntöä, jota hän piti suomenkielen luonteelle ominaisina ja sen käytön vaatimina, ja joita hän kaikissa kielellisissä esityksissään on seurannut. Eräässä jälkeensä jättämässä käsikirjotuksessa hän lausuu tästä asiasta: »Kolmea periaatetta, perisääntöä seuraa tai tavottaa Suomen kieli käytännössään 1. Ohjeellisuutta, 2. Sulo-sujuvaisuutta ja 3. Lyhemmyyttä. Samaan suuntaan hän jo puhuu kirjotuksessaan »Muutama sana Suomen kielen rikastuttamisesta. » (Suomi 1844). Tässä kirjotuksessa, jossa hän samalla esittää useita sepittämiään sanoja, mainitsee hän niiden muodostamisessa käyttämistään periaatteista seuraavasti: «Viimeksi saamme osottaa sitä perustetta, joka meidän mielestämme olisi seurattava uutten sanain sepittämisessä, nimittäin, että sanoilla olisi Suomen kielen mukaisuutta, myöskin kauneutta eli soreutta ja jospa lyhyyttäkin ynnä johdollisuutta.»
Näitä sääntöjä noudattamalla sepitti hän uusia sanoja, joista, kuten edellä jo on sanottu, useat ovat tulleet käytäntöön kielessämme. Tuskin on kukaan muu yksityinen henkilö antanut kielellemme niin monta sivistyskielessä tarvittavaa sanaa kuin juuri Kilpinen. Hänellä oli ihmeteltävä taito niitä muodostella, sillä todellakin ovat monet hänen keksimistään sanoista niin muun kielen käytönmukaisia ja niin tarkotukseensa soveliaita, että parempia tuskin saattaa toivoa.
On itsestään selvää, etteivät kaikki yksityisen henkilön keksimät sanat pääse kielenkäyttöön. Näin kävi suurelta osalta Kilpisenkin runsaiden sanasepitysten. Tähän oli suurena syynä se, että hän tahtoi saada uutissanansa »sulo-sujuviksi», s.o. niin kauniiksi ja sointuviksi kuin mahdollista. Tätä seikkaa melkein yksinomaan silmälläpitäen muodosteli hän useita uusia sanoja, josta oli seurauksena, että ne poikkesivat liian paljon tavallisesta kielenkäytöstä, tuntuivat vierailta ja oudoilta ja jäivät siis kieleen pääsemättä. Toisena syynä oli se, että hän sepitti tarpeettomia sanoja, sanoja sellaisille käsitteille, joilla jo oli vastine kielessä, mutta jotka syystä tai toisesta eivät häntä miellyttäneet. Tällainen käytännössä olevien sanojen muuttaminen ei tietenkään onnistunut, sillä kun joku sana kerran on kieleen vakaantunut, ei sitä jollakin yksityisten keksimällä toisella sanalla voida syrjäyttää. Näistä muutosehdotuksista mainittakoon tässä muutamia. Aikaisemmin keksimänsä sanat henkilö ja esine, jotka jo olivat kielenkäyttöön juurtuneet, tahtoi hän muuttaa henkileeksi ja esileeksi, edelleen sanan ihanne ylileeksi, kerakkeen liittileeksi, historian tosineeksi j. n. e.
Paraiten onnistuneita Kilpisen sanasepityksistä ovat yleistä sivistystä tarkottavat, useat niistä ovat joko sinänsä tai vähän muutettuina käytännössä. Onnistuneita niinikään ovat hänen mittaustieteelliset uutissanansa; huonoimmin on laita hänen keksimiensä lääketieteellisten sanojen, niistä on suurin osa jäänyt käytäntöön pääsemättä.
Ennenkuin jätämme tämän puolen Kilpisen kielellisistä harrastuksista, luettelemme seuraavassa muutamia hänen sepittämistään sanoista, jotka ovat tulleet kielenkäyttöön. Näiden joukossa saattaa olla sellaisiakin sanoja, joita hän ei ole itse keksinyt, vaan on ne joko kansankielestä tai kirjallisuudesta sinänsä ottanut ja vain lähemmin määritellyt niiden merkityksen ja käytännön. — Aivokalvo, ajanhenki, ajatustiede, alje, apuraha (stipendi), asema, aste, elinvoima, elähyttää, eläintiede, esine, halkasia, hallinto, haude (fomentum), henkilö, henkinen, itsenäinen, itsenäisyys, kansallisuus, kanta, kasvutiede, 1.-oppi, keksintö, kertomerkki, keskipiste, kielimurre, kirjailija, kirje, kirjoitelma, korko (accent), kuvio, käytäntö, luento, luonne, mahaneste (magsaft), mielle, muste (bläck), määritys, opisto, papisto, piste, päätelmä, rakenne, ristikulma, (verticalvinkel), sairaala, selviö (axiom), sepittää, sisällys, sivistys, sointu, suhde, suure, säde, taide, tiede, tiedemies, uskonto, uutissana, vaihe, verranto, väite, yksilö, yleisö, ymmärre.
Kilpisen muut kielelliset esitykset ovat hänen sanaseppyytensä rinnalla vähempiarvoisia. Niissä käsittelee hän useimmiten vain sanojen ulkomuotoa koskettelevia kysymyksiä. Sellainen oli hänen ehdotuksensa, että ne -tta- päätteiset verbit, joiden toisessa tavussa on ö, kirjotettaisiin ainoastaan o:lla, lisäämättä i:tä, joten syntyisi diftongi oi, siis esim. kirjottaa, ilmottaa, osottaa, eikä kirjoittaa, ilmoittaa, osoittaa. Samansuuntainen oli hänen ehdotuksensa, että karitivisissa adjektiveissa -oin-, -öin- päätteen sijasta käytettäisiin päätettä -on, -ön. Vielä parissa muussakin tapauksessa ei hänen mielestään sopinut käyttää i:tä. Niissä momentaniverbeissä, joissa oli päätteenä -aise-, -äise-, oli i päätteestä poistettava, ja samoin oli -isa-, -isä- päätteisissä runsautta ilmottavissa objektiveissa päätteen i hänestä sopimaton. — Niinkuin ylläolevista esimerkeistä näkyy, ei näillä muutosehdotuksilla ole ollut sanottavaa merkitystä kielellemme.
Suurinta huomiota Kilpisen muiden kielellisten harrastusten joukossa herättää hänen n. k. venykeharrastuksensa. Hän tahtoi muuttaa kielemme kirjotustavan siten, että ei kirjotettaisi pitkiä vokaaleja kahdella eri vokaalimerkillä, vaan merkittäisiin pitkä vokaali erityisellä merkillä, venykkeellä, lyhyen vokaalin yläpuolella. Nimen venyke, venykkeet, selittää hän seuraavasti: »Nämä sanotaan venykkeiksi, sillä äänikkeet, joidenka päällä ne ovat, luetaan eli ikään kuin venytetään pitkiksi». Aikaisin merkki yleisestä kirjotustavasta poikkeavaan uuteen tapaan tavataan hänen kirjeessään Lönnrotille vuodelta 1843. Tässä hän alkaa keskellä kirjettään merkitä pitkää vokaalia vetämällä lyhyen vokaalin päälle vinon viivan. Seuraavana vuonna esitti hän saman asian julkisuudessa. Silloin julkaisi hän »Maamiehen Ystävässä» kirjoituksen nimellä »Suomen kielen Pukstavista», jossa kirjotuksessaan hän m. m. sanoo, että »Suomalaisen Kirjallisuuden Seura toivoo saavansa Suomen kielen kirjoituskeinon parannetuksi sillä tavalla, että ne kahdenkertaiset äänikkeet katoisi pois Suomesta, koskei muissakaan kielissä löydy ja koska ne vaan suotta tilaa ottavat kirjoituksissa; sen siaan asetettaisiin jokaisen kahdenkertaisen eli pitkän äänikkeen päälle pilkku: ’ joka osottaa että se on pitkä jonka päällä pilkku löytyy». Ä:n ja ö:n päällä ei kuitenkaan hänen mielestään sovi käyttää tällaista merkkiä, koska siellä jo on samallaiset merkit. Niiden suhteen on tehtävä sellainen muutos, että ä, ö merkitsevät lyhyitä ja ä, ö pitkiä vokaaleja. — Tämä vokaalien pitentämistapa ei häntä kauvan miellyttänyt. Siinä oli tehtävä joitakuita muutoksia ja parannuksia. Koska pitennysmerkki ’ oli sa-mallainen kuin korkomerkki ’, syntyisi näiden välillä sekaannusta. Tämä sekaannus oli vältettävissä siten, että kysymyksessä olevaan tarkotukseen käytettäisiin jotakin toista merkkiä, esim. ranskalaista pitennysmerkkiä `. Äja ö taas voitaisiin muuttaa kokonaan toisellaisiksi, esim. sellaisiksi kuin latinassa, ae:ksi ja oe:ksi. Muutos, arvelee Kilpinen, saattanee ehkä tuntua jyrkältä, mutta muutoksiahan aina ja joka alalla tapahtuu.
Tähän aikaan alkaa useissa sanomalehdissä näkyä hänen venykekirjoitustaan. Näissä kirjoituksissaan esittää hän »uutta kirjoitustapaansa» ja selittelee sen tarkotusta ja käytännöllisyyttä. Kaikista esityksistään ja selvityksistään huolimatta ei hän saanut kirjotustavalleen ketään kannattajaa eikä vakinaista käyttäjää. Tästä välinpitämättömyydestä ei hän kuitenkaan masentunut eikä menettänyt toivoaan venykkeiden käytäntöön tulemisesta. Hän alkoi käyttää uusia keinoja niiden yleistyttämiseksi ja yhä innokkaammin puuhata niiden levenemiseksi. V. 1857 hän jätti Suomalaiselle Kirjallisuuden Seuralle 103 ruplaa jaettavaksi palkintona tällä uudella tavalla kirjotetusta kirjotelmasta, joko alkuperäisestä tai suomennoksesta. Kilpa-ajan kuluttua ei tullut yhtään kirjotusta tästä palkinnosta kilpailemaan. Tämän johdosta neuvottiin Kilpistä luopumaan koko venykeharrastuksistaan, sillä nähtiinhän tässä jo, ettei venykekirjotuksesta ole mihinkään, koska ei kukaan rupea sitä edes maksusta käyttämään. Mutta Kilpinen ei ottanut tällaisia neuvoja kuullakseenkaan. Parin vuoden kuluttua julisti hän kilpailun uudestaan alkaneeksi samoilla ehdoilla kuin ennenkin. — Tällä välin oli Kilpinen tehnyt kirjoitustapaansa taas pienen muutoksen. Häntä ei enää miellyttänyt tuo latinan »konttiselkäinen» oe, sen sijaan oli parempi käyttää ø:ta, jota tanskankielessä käytettiin. — Tämän toisen kilpa-ajan kuluttua oli palkitsevaksi lähetetty useita kirjoituksia. Palkinto annettiin K. Kiljanderille suomennoksestaan Runebergin Nadeschdaan, joka v. 1860 ilmestyi painosta venykekirjaimilla painettuna.
Tähän asti oli ainakin julkisuudessa kiinnitetty hyvin vähän huomiota Kilpisen venykepuuhaan. Sitä oli pidetty vain jonkunlaisena huvittavana ja pian ohimenevänä päähänpistona, jolla ei tulisi olemaan kirjallisuudellemme eikä kielellemme mitään merkitystä. Vaan nyt kun tuo kirjotustapa tunkeutui jo kirjallisuuteenkin, alettiin sitä yleisemmin vastustaa ja selittää sen mahdottomuutta kielellemme. Niin oli, muita mainitsematta, itse J. V. Snellmankin tarttunut kynään lausuakseen moittivat sanansa tästä »kelvottomasta uudesta kirjotustavasta». Samaan aikaan kieltäytyi usean sanomalehden toimitus ottamasta venykekirjotusta palstoilleen, »koska sitä vihasivat ylhäiset ja alhaiset, sivistyneet ja sivistymättömät», kuten Tapion toimittaja A. Manninen eräässä yksityisessä kirjeessään Kilpiselle ilmottaa. Muutamat sanomalehdet kyllä vielä myöhemminkin julkaisivat Kilpisen kirjotukset alkuperäisessä muodossaan.
Nämä monet vastukset ja vastaväitteet eivät kuitenkaan vähimmässäkään määrässä horjuttaneet Kilpisen luottamusta kirjotustapansa paremmuudesta. Yhtä innokkaasti teki hän työtä niiden levenemisen hyväksi. Hän kehotti muutamia henkilöitä, joiden tiesi kirjotustapaansa jonkun verran suosivan, lähettämään hänelle venykkeillä kirjotettuja käsikirjotuksia tarkastettaviksi ja julkaistaviksi. Useita suomennoksia ja joitakuita alkuperäisiäkin kirjotuksia hänelle silloin lähetettiin. Muutamia näistä sai Kilpinen julkaistuksi. Näistä mainittakoon tässä H. G. P(erander):n suomentama »Latinalainen oppi-kirja vasta-alkajille», Särisen (Ahlholm) suomentamat Gottlob, Edvard Leon »Kristillinen uskonnon ja kirkon historia eli tosine» (2 osaa) ja Ekelundin »Oppikirja vanhan ajan historiassa eli tosinessa», H. G. Peranderin alkuperäinen jutelma »Vaeinoelaenniemi» ja E. Salmelaisen sovitelma Ludvig v. Holbergin näytelmästä »De Usynlige», nimellä »Naeyttaeymaettoemaet».
Myöhemmin tuli Kilpisen kirjotustapaan vielä yksi lyhennys. Lopullisessa muodossaan oli se seuraava: konsonantit pysyivät muuttumattomina ja lyhyissä vokaaleissa muut paitsi ä, ö, jotka merkittiin ae, ø; pitkiä vokaaleja merkittiin erityisellä vastaavan lyhyen vokaalin päälle kirjotetulla merkillä ja diftongeja ie, vo, yö, pisteellä diftongin jälkikomponentin päällä.
Kaikista ponnistuksistaan, palkinnoistaan ja kehotuksistaan huolimatta ei Kilpinen saanut kirjotustavalleen ketään pysyvää ja pitempiaikaista kannattajaa. Muutamat sitä kyllä jonkun aikaa käyttivät, mutta tultuaan huomaamaan sen sopimattomuuden, siitä taas pian luopuivat. Lopuksi jäi Kilpinen sitä yksin käyttämään, mutta siitä käytöstä ei hän koskaan luopunut. Tähän on vielä lisättävä, että hän ajoi venykeasiaansa hyvin kiihkeästi, melkein intohimoisesti. Usein tuli hän »rakkaitten venykkeittensä» takia lausuneeksi personallisia solvauksia ja loukkaavia sanoja ja saattoi vastustajansa haukkua pahanpäiväisesti. Tämän takia, ja kun ei venykekirjotus näyttänyt suurempaa kannatusta saavan, ei sitä yleisemmin julkisuudessa vastustettukaan.
Lopuksi mainittakoon vielä muutama sana Kilpisen kirjottamasta kirjasesta »Nitä Naeitae, nitelmiä, vaeitelmiae, veistelmiae, sotielmia, sovinto», jonka hän julkaisi myöhemmällä ijällään. Tähän kirjaseen on hän koonnut useimmat kielelliset esityksensä, vaikka tosin lyhennetyssä muodossa. Mutta paitsi näitä kielellisiä seikkoja, käsitellään kirjasessa monta muutakin asiaa. Erityisesti huomattava on julkaisun loppupuoli, jossa tehdään selkoa suomalaisuuden synnystä ja vaiheista, etenkin suomalaisuuden harrastuksista Keski-Suomessa, joiden harrastusten keskuksena Kilpinen itse oli ollut. Tämän kirjasen sisällys antaa meille selvän kuvan Kilpisen palavasta suomenkielen rakkaudesta ja hänen innokkaasta toiminnastaan sen hyväksi. Siinä ilmenee myös hänen kielenkäyttönsä hänelle ominaisessa muodossaan.
Olemme ylläolevasta nähneet, että Kilpinen on monella alalla ja monin tavoin suomalaisuuden hyväksi työskennellyt. Monella alalla on hän ollut uranaukaisijana ja ensimäisenä tienraivaajana. Hän oli ensimäinen, joka yliopistollisessa väitöskirjassa, tosin vain maisterinarvoa varten, käytti suomenkieltä, hän oli ensimäisenä ja innokkaimpana miehenä perustamassa ensimäistä ylempää suomenkielistä koulua, hän oli ensimäisiä valtion virkamiehiä, jotka kirjottivat virkakirjotuksiaan suomeksi ja vihdoin ensimäisiä sivistyneeseen säätyymme kuuluvia henkilöitä, jotka sekä puheessaan että kirjotuksissaan käyttivät melkein yksinomaan suomenkieltä. Paikkakuntansa ja lähemmän ympäristönsä suomalaisuuden riennot ovat etenkin saaneet hänen apuaan nauttia, asuinkaupunkinsa koulut, seurat, sanomalehdet ja monet suomalaisuutta edistävät laitokset ja hankkeet ovat hänen harrastustensa turvissa kasvaneet ja kehittyneet. Mutta ei yksin lähemmän ympäristönsä, vaan yleensä koko suomalaisuuden hyväksi on hänen työnsä vaikuttanut. Hänen työnsä ei kyllä ole mitään suuremmoisia voittoja suomalaisuudelle tuottanut, mutta kumminkin voittoja, joita ei tule niiden suuruuden tai pienuuden mukaan arvostella. Eikä ole kielemmekään hänen harrastustensa tuloksista osattomaksi jäänyt, joskaan ei hän ole sitä rikastuttanut suurilla kirjallisilla teoksilla tai kieltämme perinpohjaisemmin selvittelevillä tutkimuksilla, on hän kuitenkin antanut kielellemme niin paljon sellaista, josta se on oleva hänelle ikuisessa kiitollisuuden velassa.
H. J. Laurinmäki.
Aika 22/1910.
