Bernard Shaw: Candida
Kansallisteatteri.
Kansallisteatterin toinen ensi-ilta tällä näytäntökaudella oli viime viikolla, jolloin yllämainittu näytelmä esitettiin. Kysymys on naisesta kahden miehen välissä. Toinen, aviomies, on kristillinen sosialisti, pappi ja naissydämiä voittava kokouspuhuja; muuten — ja varsinkin Kansallisteatterin esityksessä — erinomaisen vähäpätöinen ja epälahjakas ilmiö. Toinen on synkkä- ja umpimielinen lapsi. Molemmat ovat kuolettavasti rakastuneet Candidaan, tekevät uudenaikaisella suoruudella asian toisilleen selväksi ja jättävät Candidalle ratkaisun ja vaalin, riippuvaksi viimeisessä näytöksessä sanan voimalla suoritetusta kaksintaistelusta, jott'emme sanoisi huutokaupasta. Candida, jolla ei ole liiallisia illusioneja oman miehensä todellisesta arvosta ja joka naisena tietysti ei voinut pysyä kokonaan kylmänä vieraan osottamille tunteille, jää kotiinsa siitä syystä, että ylioppilas Eugen Marchbanks noista kahdesta on voimakkaampi, koska hän voi tulla toimeen yksin. Painava syy on luultavasti sekin, että hän on 15 vuotta Candidaa nuorempi. Morellin turhan tautta häiritty rauha palaa otaksuttavasti vaimon äidillisen huolenpidon alla vähitellen entiselleen, Eugen'illä on asiasta se odottamaton voitto, että hän muuttuu lapsesta mieheksi.
Candida on järkevä, kunnon aviovaimo, kirjailijan yritykset panna häneen jonkunlaista syvällisyyden pohjavirtausta eivät ole kovin vakavia. Neiti Horsma esitti hänet sangen miellyttävästi. Viimeisessä näytöksessä huomattava pyrkimys yksinkertaiseen ja arvokkaaseen näyttelemiseen olisi vähemmän alleviivattuna tehnyt vielä paremman vaikutuksen. Eugen Marchbanks'ia kutsutaan jonkunverran epämääräisellä, mutta aina vaikuttavalla nimityksellä ”runoilijasieluksi”. Runollisuus hänessä kuitenkaan ei ilmene siinä korkealentoisessa proosassa, jota hän Candidalle lausuu, vaan eräänlaisessa fyysillisessä arkuudessa ja vastenmielisyydessä rumalle ja väkivaltaiselle sekä hänen oikeudessaan kääntää päälaelleen kaikki porvarilliset sopivaisuustavat. Eugen on nimittäin se näytelmän henkilö, jonka kautta Shaw tällä kertaa päästää paradoksinsa ilmoille. Osassa ei herra Kilpi onnistunut. Ei sentähden, että hänen käsityksensä olisi ollut väärä tai huono. Päinvastoin, herra Kilpi osoitti nyt niinkuin ennenkin, että hän siinä suhteessa on teatterin aivan ensimäisiä kykyiä. Hänen taidekeinonsa vaan ovat niin kovin riittämättömät. Puhumattakaan eräistä vaikeasti voitettavista luontaisista virheistä on hänen sanontansa ja näyttelemisensä niin hermostuneen pinnistettyä ja hillitsemätöntä, että hänen on mahdotonta sen tuloksia laskea. Tarkkaavainen katsoja huomaa hänen melkein aina tarkoittavan oikeaa ja yhtä säännöllisesti siinä epäonnistuvan. Eugen Marchbanks'ista saivat katsojat aivan toisen käsityksen kuin mitä kirjailija ilmeisesti on tarkoittanut.
J.
Päivä 42/1908.
