Ihminen kasvaa!
Aivan kuin eläisimme sittenkin suuren aikakauden aamuhämärässä.
Elämän taivaslaki on merkkejä ja tunnustähtiä täynnä. Ja elämän sisuksissa käy hapattava luomistyö, jota 19:nnen vuosisadan nero ei kykene hallitsemaan. Sovinnaisuuden kotelokuoret käyvät ahtaiksi, — sillä ihminen kasvaa.
Ihminen kasvaa!
Joukko-toukkana madellakseen ja hävittääkseen kaiken mikä vielä viherioitsee vanhan kulon valtaamissa nurmimättäissä. Käydäkseen läpi leipätaistelun kaikki asteet — saadakseen oppia tuntemaan tomun sukulaisuutta. Vasta sitten noustakseen hengen siivilleen jotka kasvavat leipätaistelun tuoksinassa.
Tämä aika on kuin taistoisa sodanaatto, jolloin rauhanihminen vapisee pelosta ja innostuksesta tuntemattoman kohtalon edessä. Pikku liikkeisiin tottunut ajatus kiintyy kuumeen tapaisella kiihkolla pikkuseikkoihin samalla kuin se pelkuri lapsen tavoin uusia näkemiään paeten rientää peittämään silmiään äidin esiliinalla.
Silloin raa’at vaistot raastavat ihanteita. Kaunis ajatus jää käyttämättömäksi korutavaraksi ja unohtuu henkisessä viljelyksessä. Kaunis teko jää museotavaraksi! Sillä nykyajan ihminen kutistuu kuin siemen, — synnyttääkseen tulevaisuuden ihmisen. Sen siveellinen maailmankatsomus mätänee, jolloin kauneuden sijalle astuu voima ja väkivalta. Kauneuden arvo häviää materian arvon noustessa, — kunnes syntyy uusi ihminen.
Ihminen kasvaa!
Tämä vanha kuolee synnytettyään uuden. Tämä vanha ponnistaa viimeiset voimansa — vatsojen välisessä kilpailussa. Pappi käy kilpasille koronkiskurin kanssa. Minä, Sinä, Hän; Me, Te, He, — heidän kanssaan.
Tämä ”vatsa” se tulee syömään kaikki viheriät korret inhimillisen viljelyksen kiistakedoilta, pakoittaakseen syntymään sellaisen kultuuriviljelykseen pystyvän ihmisen, — joka ei pane suuhunsa kaikkea mitä hän tekee.
Silloin kaunis ajatus etsitään taasen esiin ja otetaan inhimillisen viljelyksen alaiseksi. Silloin kaunis ajatus synnyttää taasen kauniin teon …
Ja ihminen kasvaa!
Santeri Alkio.
Päivän joulu 1908.
