Malakias Mönkkäsen tulevaisuuden seikkailuja.
Helsingissä vuonna 2000.
Oli tihkusateinen ja pimeä ilta, kun issikalla ajaen tulin Kotkan kaupungin asemalle ja ostin piletin samana iltana kello yhdeksän ja neljäkymmentä lähtevään postijunaan. Olin näet aamupäivällä saanut esimieheltäni määräyksen lähteä muutaman vekseliasian tähden Helsinkiin, jonne siis nyt olin matkalla.
Saatuani kaikki reilaan sijoitin itseni mukavaan asentoon toisen luokan tupakkavaunussa, sytytin paperossin ja aloin lukea Bellamyn teosta ”Vuonna 2000”, jonka edellisenä päivänä olin ostanut ja illalla jo puoliväliin saakka lukenut.
Juuri junan liikkeelle lähtiessä tuli samaan vaunuosastoon muuan herrasmies, näköjään kauppamatkustaja. Käytöksestä saattoi heti nähdä, että hän oli yksi sellaisia, joista Kotkan suomella annetaan arvostelu: »hygli mies».
Hän sijoittui minua vastapäätä olevalle sohvalle, asetteli kamssunsa huolellisesti hyllylle, riisui palttoonsa ikkunan pielukseen riippumaan, asetti »knallin» vierelleen sohvalle ja tarkasteli sen jälkeen taskupeilin avulla tukkaansa ja paranteli kravatin asentoa. Hän lausui minulle jotakin »koiran ilmasta», johon minä myöntäen vastasin. Siten ensimäiset sanat vaihdettuamme jouduimme pian vilkkaaseen keskusteluun. Kirjani huomattuaan käänsi hän puheenne siihen, sillä hänkin oli sen lukenut.
Siten tovin aikaa haasteltuamme sosialistein ihannevaltiosta ryhdyin taas lukuani jatkamaan, kun välillämme syntyi pidempi äänettömyys. Monta sanaa en kumminkaan kerinnyt lukea kun kohtelias matkatoverini pyysi tarjota sikaaria – olimme siihen saakka polttaneet paperossia. Hän kertoi olevansa muutaman tupakkatehtaan kauppamatkustaja ja että hänellä on mukanaan näytteenä erinomaisen hienoja sikaareja.
Mutta juuri kuin hän puoleksi seisoalleen nousten kurottausi käsikapsäkkiään hyllyltä ottamaan, kuului veturista huikean pitkä, luita ja ytimiä vihlova vihellys ja samalla rupesi juna ankarasti tärisemään ja heilumaan. Huomasin heti, että hätäjarrut olivat toimessaan ja kurkistin uutimen syrjään lykättyäni ulos. Mutta sieltä irvisteli vastaan sysimusta yö; olimme metsätaipaleella lähellä Kouvolaa.
Olin aikeissa juuri nousta ylös ja rientää portaille ottamaan selkoa jarruttamisen syystä, kun samalla tuntui hirmuinen tärähdys. Juna pysähtyi kuin naulattu keskellä vauhtiaan, joka jarrutuksesta huolimatta oli vielä melkoinen ja minä tulin ankaralla vauhdilla paiskatuksi selin vaunun seinään – istuin näet selin matkansuuntaan –, saaden takaraivooni kovan täräyksen, samalla kuin matkatoverini lennähti syliini ja päämme löivät ankarasti vastakkain. Menin tuosta kahdenpuolisesta täräyksestä kohta tainnoksiin, ollen vielä tuntevinani, kuinka seinät ja katto ryskyen syöksyivät
Päällemme. Sitten minä rupesin vaipumaan alaspäin, ensin hiljallen, sitten yhä huimemmin ja huimemmin...
– – – – – – – –
Katsoin kelloani, se oli kymmenen minuuttia yli kuuden aamulla. Aamurusko rusotti jo itäisellä taivaanranteella hehkuttaen vieri vierekkäin ryhmittyneiden pilvenhattarain reunoja aina puoli taivaaseen saakka. Tuon rusotuksen vaikutuksesta näytti kaikki niin omituisen punervalta junan kiitäessä peltojen, niittyjen ja kylien halki.
Tuon omituisen punerruksen vaikutuksestako se lie ollut, että kaikki tuntui minusta niin oudolta. Muistin vain, että olen Helsinkiin matkalla ja että eilen lähdin kotikaupungistani, mutta muuten en käsittänyt mitään ympäristöstäni. Eihän tämä vaunukaan ole toisen, kolmannen eikä liioin ensi luokankaan vaunu, sillä vaikken ollutkaan koskaan ensi luokassa matkustanut päättelin sen kumminkin täytyvän olla hienomman kuin tämä. Tämä oli pitkä kuin toisen luokan makuuvaunut, olematta silti makuuvaunu. Se oli jaettu viiteen lyhkäiseen osastoon joissa kussakin oli istumasija kahdeksalle hengelle, yksinkertaisia, mutta mukavia tuoleja, joissa saattoi olla vallan mukavassa asennossa, puolittain istuen, puolittain maaten.
– Mutta milloin ihmeessä tällaisia vaunuja on laitettu – mietin itsekseni – enhän niistä ole mitään kuullut. Kouvolassa tietysti muutin tähän junaan, mutta … sepä ihmeellistä, en kuolemaksenikaan muista, kuinka se tapahtui. Olinkohan ehkä niin unen pöpperössä, etten voi muistaa. Mutta sentäänkin ... Ja nuo ihmisetkin, kanssamatkustajani näyttivät niin kovin oudoilta. Mikä niistä nojasi päätään tuolin selustaan ja nukkui sikeästi ja tuossa omituisen punertavassa aamunsarastuksessa, näyttivät ne siihen paikkaansa jähmettyneiltä. Kaikki niin hiljaista paitsi junan tasaista jyrinää. Ihmeen tasaisesti ja kuin varpaisillaan hiipien sekin kiiti eteenpäin. Minne –? Niin, minne … Helsinkiinkö ... ja tämä outo vaunu ja nämä äänettömät muumiot ympärilläni ...
Tavaton ahdistus ja outo pelko kuristi sydäntäni. Tartuin molemmin käsin päähäni, jonka valtasi raju huimaus. Ohimoissa jyskytti ja kaikki tuntui niin sekavalta.
Päätin nousta ja mennä vaunun portaalle raitista ilmaa saadakseni, kun samalla peremmästä vaunuosastosta kuului todellisuutta hyvin muistuttava, proosallinen konduktööritermi:
– Kerava, neljä minuuttia junan muutto Porvooseen matkustaville!
Konduktööri meni samassa vaunuosastomme läpi. Silmäten erikseen kutakin matkustajaa, kuten ainakin. Luulen, että tuijotin häneen kuin syyllinen, pöllöttävin rengassilmin ja suu puoliavoinna, sillä hän katsoi minua pitkistään, siirtäen katsettaan hitaasti päästäni aina jalkoihin asti.
Mutta ympärilläni syntyi liikettä, muumiot alkoivat elää. Mikä niistä haukotteli pitkään ja syvästi, mikä ryhtyi tukkaansa järjestämään, mikä taas vaatteitaan kohensi. Juna hiljensi vauhtiaan, pysähtyi ja silloin ne melkein kaikki riensivät ulos.
En uskaltanut seurata mukana. Kuin outo voima pidätti minua paikoillani.
Lähelläni istuvalta matkustajalta oli nuokkuessaan pudonnut sanomalehti lattialle ja makasi levällään siinä jaloissani. Otin sen ylös ja kuin sekavia tunteitani tyynnyttääkseni aloin sitä silmäillä.
Mutta mitä! Sen otsikossa seisoo suurilla kirjaimilla: »Vapauden-Aika» ja alla pienemmästi: »Lokakuun 2 p:nä v. 2000.» — Painovirhe, päätän, mutta tuo nimi? Enhän ole kuullut, että tuon nimistä lehteä olisi perustettu.
Avaan sen ja silmäilen sisäpalstoja. Toisella sivulla pysähtyy silmäni uutiseen, jonka päällä on lihava otsake: »Saksan liittovaltion ja Ranskan presidenttien kohtaus Achenissa.»
— Tämä koko lehti on yksi ainoa suuri painovirhe tai minä itse olen kuumeessa ja hourin! Mutta tuhat tulimmaista, mitä luenkaan tuossa toisen sivun kolmannella palstalla: .»Toissa päivänä kuoli Heinolassa svdänhalvaukseen sanomalehtikirjailijana hyvin tunnettu kansalainen, Kauko Niinivaara. Vainaja, joka oli syntynyt 14 p. syysk. vuonna 1947 — —
Viskasin leiden lattialle, josta sen olin ottanutkin, nojausin tuolin selustaan ja painoin kädet silmilleni. Olin kiukuissani ja perin hermostunut sekä päätin olla mitään ajattelematta. Siten istuin, kun juna lähti taas liikkeelle, pelkäsin katsoa noita outoja matkatovereitani, vaikka kuulin niiden kyllä suomea keskenään haastelevan ja siis olevan kotoisia ihmisiä. Mutta en uskaltanut ottaa käsiä silmiltäni, vaan istuin yhä samassa asennossa, kunnes taas kuulin korvissani tutun konduktööritermin:
— Helsingin piletit, olkaa hyvä.
(Jatk.)
Raataja 4-5/1906.
