Clifford Halifax - Kymmenen vuotta unhoituksissa


Kymmenen vuotta unhoituksissa.

Ote erään lääkärin päiväkirjasta.

Kirj. t:ri Clifford Halifax. Suomennos.




Keväällä 1890 kutsuttiin minut erään sairaan luo Croydeniin neuvottelemaan erään toisen lääkärin kanssa. Silloisella asteella oli sairaus ainoastaan tavallista jokseenkin ankaraa lavantautia, mutta mielenkiintoinen käänne taudissa ilmeni myöhemmin, sittenkun sairas näytti jo täydellisesti parantuneen. Olen kirjoittanut tämän kummallisen sairaustapauksen päiväkirjaani esimerkiksi kenties kaikkein omituisimmasta psykologisesta tilasta, mitä minun toiminta-aikanani on esiintynyt, niin, tahtoisimpa melkein sanoa minkä lääkärin toiminta-aikana hyvänsä.

Sairas oli eräs nuori asianajaja, jolla oli vaimo ja kolme lasta. Vaimo oli kaunis, hieman hermostunut nainen. Sinä päivänä, jolloin kävin sairaan luona neuvottelemassa hänen kotilääkärinsä kanssa, herätti huomiotani sanomattoman tuskainen ilme rouva Mainwaringin — Mainwaring oli tuon sairaan asianajajan nimi — kasvoilla ja hänen huuliensa äänetön liikkuminen, kun hän kuunteli minun sanojani. Tauti oli ankara, mutta minun mielestäni ei se ollut erittäin vaarallinen ja sentähden lausuin ainoastaan lohduttavia sanoja rouva Mainwaringille.

Minä näin herra Mainwaringin vielä kerran saman viikon lopulla. Silloin oli hänen tilansa paljon parempi ja minä saatoin ilmoittaa rouvalle sen iloisen uutisen, että kaikki vaara oli jo ohi. Herra Mainwaring oli noin kolmenkymmenenkolmen vuoden ikäinen, pitkä ja jokseenkin laiha. Hänen silmänsä olivat harmaat ja syvällä kuopissaan ja hänen otsansa oli korkea ja voimakaspiirteinen. Olen usein huomannut, että sama omituinen kasvojen ja pään muoto, on ominainen lakimiehille. Tein itsekseni sen johtopäätöksen, että Mainwaring oli epäilemättä terävä-älyinen ja etevä asianajaja. Abbott, hänen kotilääkärinsä, ilmoitti minulle että häntä käytettiin paljon asianajajana varsinkin rikosasioissa, ja minä saatoin kuvitella mielessäni miten kaunopuheliaasti hän osasi esiintyä puolustaessaan oikeudessa jotakin onnetonta kanssaihmistä.

Useampia kertoja en käynyt hänen kanssaan, mutta Abbott kirjoitti minulle, että hänen parantumisensa oli edistynyt erinomaisesti ja ettei mitään häiriöitä tai taudin uudistumista ollut pelättävissä. Näin ollen oli tuo sairaustapaus melkein jo unohtunut mielestäni, kun sain tiedon seuraavasta hämmästyttävästä tapahtumasta.

Saavuin kotiini eräänä iltana, valmiina lähtemään hetkisen kuluttua jälleen erään sairaan luo, kun palvelijani ilmoitti minulle, että muuan nainen odotti minua vastaanottohuoneessani.

— Ettekö sanoneet hänelle, ettei minulla ole tapana ottaa vastaan sairaita tähän aikaan päivästä? — kysyin minä.

— Sen sanoin kyllä, sir. — vastasi palvelijani — mutta hän ei tahtonut poistua. Hän sanoi odottavansa, kunnes te
tulette vapaaksi: mutta hänen täytyy välttämättömästi saada tavata teitä tänä iltana.

— On kenties parasta, että menen hänen luokseen, ja otan selvän siitä, mitä hän tahtoo — sanoin minä itsekseni.

Läksin hieman kärsimättömänä, sillä minulla oli silloin useita jokseenkin heikkoja sairaita hoidettavanani, ja astuin vastaanottohuoneeseeni. Siellä istui solakka, kaunisvartaloinen nainen selkä puolittain minuun päin käännettynä. Hän nousi seisomaan, kun avasin oven, ja rouva Mainwaring seisoi edessäni.

— Te tulitte siis vihdoinkin — sanoi hän huoahtaen syvään. — Se oli minulle siunattu helpotus. Minä olen odottanut teitä, sillä haluan kysyä teiltä neuvoa. Olen nimittäin kauhean levoton mieheni tähden.

— Miehenne tähden? — toistin minä. — Mutta tohtori Abbotthan kirjoitti minulle, että miehenne on täysin parantunut. Tohtori Abbott sanoi kehoittaneensa häntä oleskelemaan jonkun aikaa meren rannikolla, jonka jälkeen hän toivoi miehenne voivan jälleen ryhtyä toimeensa.

— Niin kyllä asianlaita olikin — vastasi rouva. — Mieheni parani pian. Minä olen kuullut, että useimmat lavantautisairaat tarvitsevat pitkän ajan voimistuakseen entiselleen, mutta tässä tapauksessa kävi päinvastoin. Kun pahin taudinpuuska oli ohi, edistyi parantuminen nopein askelin. Minä pidän Doverista ja ajattelin, että me matkustamme sinne. Olin jo tilannut asunnonkin siellä, mutta yhtäkkiä ilmoitti mieheni minulle, ettei hän halunnutkaan matkustaa meren rannikolle, vaan aikoi viettää pari viikkoa vanhojen tuttaviensa luona Cambridgessa. Me matkustimme sinne. Me — olimme hyvin onnelliset. Lapset jätin minä kotiin. Siellä oleskelumme oli aivan kuin uusi kuherruskuukausi. Eilen aamulla sain kirjeen, että vanhin tyttäreni oli sairastunut. Matkustin heti kotiin, Croydeniin katsomaan sairasta ja ilmoitin miehelleni, että palaan takasin Cambridgeen niin kuin tänään. Tyttäreni sairaus näytti olevan aivan vaaratonta laatua ja minä palasin takasin Camdridgeen ensimäisellä aamujunalla tänään.

Tässä keskeytti rouva Mainwaring kertomuksensa ja painoi kätensä sydämelleen. Hänen kasvonsa, jotka jo ennen olivat olleet hyvin kalpeat, olivat nyt muuttuneet melkein aavemaisiksi, hän oli istunut tähän saakka, mutta nyt nousi hän seisomaan antaakseen vielä suurempaa painoa sanoilleen.

— Kun tulin asuntoomme Cambridgessa — jatkoi hän sitten — sain emännältämme sen hämmästyttävän tiedon, että mieheni oli koonnut kaikki tavaransa matkalaukkuun ja matkustanut Lontoosen pikajunalla tänä aamuna.

— Tämä tieto kummastutti minua suuresti, mutta aluksi pysyin jokseenkin levollisena. Luulin nimittäin, että Edvard oli ikävystynyt yksin ollessaan, tullut levottomaksi pikku Nancyn sairastumisen vuoksi ja kiiruhtanut kotiin. Emäntä näytti kumminkin niin salaperäiseltä, josta seikasta minä heti päätin, että hänellä on vielä jotakin sanottavana.

— Astukaa sisään, rouva hyvä — sanoi emäntä — astukaan sisään. Kenties luulette, että herra on matkustanut kotiin.

— Siitä olen aivan varma, että hän on matkustanut — sanoin minä. — Voitteko hankkia tänne jonkin lähetin? Minä lähetän sähkösanoman, niin sen asian saamme pian selville. Jos mieheni on matkustanut kotiin, niin on hän nyt jo varmasti perillä.

Emäntä seisoi hetken ajan ääneti ja sanoi sitten totisena.

— Kenties pitää minun ilmoittaa, että herra Mainwaring käyttäytyi perin omituisesti ennen matkalle lähtöään.

Äänenpaino, jolla hän lausui tämän, vaikutti minuun enemmän kuin hänen sanansa. Minä tunsin rohkeuteni lannistuvan. Minä seurasin häntä pieneen arkihuoneeseen, jossa mieheni ja minä olimme viettäneet muutamia onnellisia tuntia, ja pyysin hänen selittämään lähemmin mieheni käytöstä. Hän tekikin sen hetkisen ensin epäröityään. — Se oli tänä aamuna varhain — sanoi emäntä. — Minä toin sisään aamiaisen kuten tavallista. Herra Mainwaring seisoi avatun akkunan ääressä.

— Minä matkustan Lontooseen pikajunalla — sanoi herra Mainwaring. — Kokoan heti tavarani matkalaukkuun. Tuokaa minulle laskuni.

Olin juuri poistumassa kirjoittaakseni laskun, kun hän huusi minulle: — Miten ovat nuo tavarat joutuneet tänne! Viekää pois ne!

— Mitä tavaroita tarkoitatte, sir? — kysyin minä.

— Noita naisten tavaroita — vastasi hän hyvin suuttuneena. — Tuota ompelukoria ja valkeaa kaulavaatetta.

— Herra paratkoon, sir! — sanoin minä. Nehän ovat teidän rouvanne tavaroita.

Hän katsoi minua suoraan silmiin ja purskahti nauruun.

— Te olette varmaankin hullu — sanoi hän — minä en pidä sopimattomista pilapuheista.

Sitten meni hän makuuhuoneeseen ja paiskasi oven kiinni jälkeensä. Puoli tuntia myöhemmin oli hän jo maksanut laskunsa, tilannut ajurin ja matkustanut pois kaikkine tavaroineen. Kaikki rouvan tavarat jätti hän kumminkin jälelle. Herra Mainwaring oli jokseenkin rauhallinen ja tyyni ja näytti olevan aivan kuin entisellään, paitsi silloin kun hän puhui
teistä: mutta kumminkaan eivät kaikki asiat minun mielestäni olleet oikein paikallaan.

— Minä kuuntelin — jatkoi rouva Mainwaring — tätä emännän kummallista ja perin hämmästyttävää kertomusta. Sitten loin pikaisen silmäyksen ympäri huonetta päästäkseni varmuuteen hänen sanojensa todenperäisyydestä. Niin, mieheni ja kaikki hänen tavaransa olivat kadonneet, mutta minun ompelukorini, uusi hattuni, päällysviittani, kirjoitussalkkuni sekä pari pientä vaatekappaletta, joita ompelin lapsille, olivat vielä jälellä huoneessa.

— Menin makuuhuoneeseen ja näin siellä vaatteeni, jotka olin jättänyt sinne, sullottuina sikinsokin erääseen nurkkaan. Katsellessani niitä ollen semmoisessa mielentilassa, jota on melkein mahdoton kuvailla, koputti emäntä ovelle ja antoi minulle erään kirjeen, sanoen:

— Kenties haluatte asiain näin ollen lukea tämän kirjeen. Minä löysin sen juuri arkihuoneesta osoitteella ja postimerkillä varustettuna, kuten näette. Luulen sen olevan herra Mainwaringin käsialaa.

Otin kirjeen emännän kädestä ja katselin sitä ahnein silmäyksin. Se oli osoitettu eräälle opettajalle Cambridgen yliopistossa, jossa mieheni on suorittanut tutkintonsa. En vitkastellut avatessani sitä. Tässä se on, tohtori Halifax; kenties tahdotte lukea sen. Ehkä sen avulla voitte luoda jotakin valoa tähän kauheaan arvoitukseen.

Rouva Mainwaring ojensi minulle kirjeen. Se sisälsi seuraavat sanat:

”Hyvä herra!

Olen hyvin pahoillani sen johdosta, etten tavannut teitä kotona käydessäni eilen iltapäivällä asunnossanne sanoakseni teille jäähyväiset. Pyydän saada käyttää tätä tilaisuutta kiittääkseni teitä kaikesta ystävyydestänne minua kohtaan koko yliopistossa oloaikanani. Matkustan pois Cambridgesta aikaisella junalla tänä aamuna, muutoin olisin käynyt uudelleen teitä tapaamassa ja sanonut teille mieskohtaisesti jäähyväiset. Toivon saavani käydä tervehtimässä teitä, kun ensi kerran palaan tänne takaisin.

Todellisella ystävyydellä
Ed. Mainwaring.”

Minä luin kirjeen kahteen kertaan ja annoin sitten sen takasin rouvalle lausumatta mitään sen johdosta.

— Kirjoitatteko osoitteen uudelle kirjekuorelle ja jätättekö tuon kirjeen postiin? — kysyin hetkisen kuluttua.

— Tämä kirje on omituinen siinsi suhteessa — vastasi rouva — että henkilö, jolle se on osoitettu, on kuollut. Herra Grainger, Edwardin entinen opettaja, kuoli jo monta vuotta sitten. Hänen kuolemansa koski kipeästi mieheeni, kun hän sai siitä tiedon. Hän on monta kertaa kertonut minulle siitä vilpittömästä ystävyydestä, jota herra Grainger oli aina osottanut miestäni kohtaan hänen opiskellessaan yliopistossa. Eikö teillä ole mitään sanottavaa tämän kirjeen johdosta, tohtori Halifax.

— Minulla on paljonkin sanottavaa vähän ajan kuluttua — vastasin minä. — Tämä kirje voi antaa meille hyvinkin tärkeitä opastuksia ryhtyessämme tätä asiata selvittelemään, mutta jatkakaa. Ettekö tiedä mitään enempää?

— Kyllä; luettuani tämän kirjeen riensin minä lähimmälle sähkölennätin asemalle ja lähetin sähkösanoman, johon vastaus oli maksettu kotiini Groydeniin. Odotin sitten niin kärsivällisesti kuin suinkin voin vastausta, joka tulikin puolentoista tunnin kuluttua. Mieheni ei ollut saapunut kotiin. Matkustin seuraavalla junalla Croydeniin siinä toivossa, että hän päivän kuluessa saapuu sinne, mutta häntä ei ole kuulunut. Tohtori Abbott on sattumalta poissa kotoa ja sentähden olen kääntynyt teidän puoleenne. Voitteko antaa minulle jotakin neuvoa? Tahdotteko auttaa minua jollakin tavoin?

— Tahdon, luonnollisesti tahdon minä auttaa teitä — vastasin minä. — Olkaa hyvä ja istukaa.

Rouva oli seisonut melkein koko ajan keskustellessamme kädet lujasti yhteen puristettuina.

— Teidän kertomuksenne on perin omituinen — jatkoin minä — ja muutaman minuutin kuluttua koetan parhaan kykyni mukaan syventyä siihen. Minun täytyy kumminkin ensiksi rientää antamaan eräitä määräyksiä sairailleni: sen tehtyäni olen kokonaan teidän palveluksessanne.

Rouva Mainwaring vaipui nojatuoliin, kun pyysin hänen istumaan. Hänen hermonsa olivat hyvin kiihottuneet. Minä menin eteiseen, mietin silmänräpäyksen ajan ja otin sitten hattuni ja päällystakkini ja läksin ulos. Mennessäni käskin palvelijani viemään viiniä ja muita virvokkeita rouvalle vastaanottohuoneeseeni. Menin erään vähän matkan päässä asuvan virkaveljeni luo ja pyysin hänen ottamaan hoidettavakseen sairaani seuraavaksi päiväksi. Sitten palasin jälleen rouva Mainwaringin luo; hän ei ollut koskenutkaan viiniin ja korppuihin, joita palvelijani oli asettanut hänen eteensä pöydälle.

— Kuulkaapa nyt — sanoin minä — tämä ei ollenkaan kelpaa. Teidän täytyy heti juoda lasi viiniä ja syödä muutamia korppuja. Sitten voitte ajatella paljon selvemmin ja löydätte miehenne paljon pikemmin, kun nautitte ensin vähän ravintoa. No niin, nyt voitte paljon paremmin.

Kaasin lasin portviiniä ja ojensin sen hänelle. Hän otti sen pieneen vapisevaan käteensä ja nosti huulilleen, läikyttäen maahan melkein puolet viinistä.

— Nyt voitte varmaan paljon paremmin — toistin minä.

— Oi, minusta ei ole mitään väliä! — huudahti hän kärsimättömänä — te ette ole vielä sanoneet mitään kertomukseni johdosta. Mikä ihme mahtanee olla syynä tuohon mieheni kummalliseen käytökseen?

— En voi vielä vastata siihen mitään — sanoin minä. — Minä luulen, että herra Mainwaringin päässä ei nykyään ole kaikki tarpeellisessa kunnossa. Ottakaa huomioon, minä sanon — nykyään. Lavantauti on hyvin ankara ja kamala tauti. Teidän miehenne sairaus olikin erikoisen ankaraa laatua. Hänen näennäisesti pikainen parantumisensa on voinut olla syynä siihen, että hän on rasittanut itseään enemmän kuin hänen voimansa todellisuudessa sallivat. Jos asianlaita on niin, voi hänessä esiintyä vielä monta omituista oiretta. Täydellisemmän mielipiteeni taudin varsinaisesta luonteesta voin lausua sitten, kun olen nähnyt hänet. Nyt on kysymys siitä, miten löydämme hänet. Ennenkun kumminkaan alotamme etsiskelymme, tahtoisin tehdä teille muutamia käytännöllistä laatua olevia kysymyksiä. Kuinka vanha miehenne on?

— Lähes kolmekymmentäkolme vuotta vanha.

— Hän suoritti tutkintonsa Cambridgen yliopistossa, niinhän sanoitte?

— Niin — täsmälleen kymmenen vuotta sitten. Me puhelimme siitä paljon hänen kanssaan niinä onnekkaina päivinä, jotka juuri vietimme siellä. Hän oli kuulunut Frinity Collegeen, jota hän rakasti kerrassaan harvinaisella innostuksella. En ole koskaan nähnyt ketään onnellisempaa kuin hän oli noina päivinä. Hän oli kerrassaan mainiolla tuulella eikä näyttänyt tuntevan ollenkaan mitään väsymystä. Hän tiedusteli yhtämittaa vanhoja tovereitaan.

— Tapasiko hän paljon vanhoja tovereitaan Cambridgessa?

— Ei — se oli juuri ikävää. Siinä suhteessa oli hänellä perin huono onni. Kumminkin oli hänellä ylioppilasaikoinaan paljon ystäviä, sillä hänestä pidettiin yleensä paljon ja hänellä oli hyvin miellyttävä esiintymistapa, mutta toiset hänen ystävistään olivat matkustaneet ulkomaille ja monet olivat jo kuolleetkin. Eräs hänen ystävistään oli herra Leigh, johon hän ennen oli hyvin kiintynyt. Mutta hän oli jo kuollut, josta mieheni sai tiedon vasta nyt Cambridgessa, sillä pitkään aikaan ei hän ollut tietänyt hänen asuntopaikkaansa. Tuo sanoma koski häneen hyvin kipeästi.

— Milloin sai hän tiedon herra Leighin kuolemasta?

— Toissapäivänä. Eräs hänen entinen opettajansa ilmoitti sen hänelle. Hän tuli hyvin murheelliseksi sen johdosta ja puheli minun kanssani hänestä koko illan. Hän kertoi paljon eräästä ulkomaanmatkasta, jonka he olivat yhdessä tehneet.

— Todellakin! Ja hän näytti silloin alakuloiselta?

— Ainoastaan vähän aikaa oli hän suruissaan.

— Milloin olivat miehenne ja herra Leigh ulkomaamatkallaan?

Rouva Mainwaring mietti hetken ajan.

— He matkustivat ulkomaille heti tutkinnon suoritettuaan — sanoi hän. — Senkin mainitsi hän toissailtana.

— Minkä satamakaupungin kautta he matkustivat ulkomaille?

— Minä luulen heidän matkustaneen Doverin hautta. Niin, nyt muistankin; mieheni kertoi, että herra Leigh ja hän olivat päättäneet kohdata toisensa Doverissa. Herra Leigh ei kumminkaan saapunut sinne sovittuun aikaan, jonka tähden mieheni täytyi odottaa häntä Doverissa kaksikymmentäneljä tuntia.

Minä mietin vähän aikaa. Tämä tapaus oli perin kummallinen; omituisinta siinä ei ollut se, että herra Mainwaringin järki oli mennyt sekaisin, vaan se suunta, johon tuo hermosairaus oli kehittynyt. Oli päivänselvää, että joko hänen vaimonsa oli tullut hänelle aivan vastenmieliseksi tai oli hän kokonaan unohtanut vaimonsa olemassaolon.

Hetkisen mietittyäni tein vielä rouva Mainwaringille muutamia kysymyksiä.

— Huomasitteko miehessänne jotakin omituista viimeisenä iltana, jolloin olitte yhdessä?

— En vähintäkään — vastasi rouva. — Rakas mieheni oli aivan samanlainen kun ennenkin. Hänen alakuloisuutensa Walter Leighin kuoleman johdosta haihtui pian; hän puheli iloisesti omista suunnitelmistaan ja sanoi olevansa hyvin onnellinen sen johdosta, että nyt näin pian voi jälleen ryhtyä toimeensa vaikean sairautensa jälkeen. Iltapostissa sai hän sitäpaitsi erään kirjeen, joka ilahdutti häntä suuresti. Se oli eräältä etevältä asianajajalta, joka tarjosi miehelleni ajettavaksi erästä tärkeätä oikeusjuttua. Mieheni oli hyvin iloissaan tuon jutun johdosta, sillä sen ajamisesta luvattiin runsas palkkio, joka olikin meille nykyisissä olosuhteissamme hyvin tarpeen. Varhain seuraavana aamuna saimme tiedon pikku Nancyn sairastumisesta. Mieheni tahtoi matkustaa minun kanssani Croydeniin, mutta minä pyysin hänen luopumaan siitä aikeesta. En katsonut hänen voivan kestää niin paljon rasitusta, vaikka hän oli nyt jo melkein parantunutkin taudistaan. Hän saattoi minut kumminkin asemalle ja lupasi tulla asemalle minua vastaan seuraavana aamuna, jos lapsemme terveydentila salli minun palaamaan takasin Cambridgeen.

— Ettekö kummastuneet, kun ei miehenne tullutkaan teitä vastaan asemalle?

— Kyllä minä kummastuin, sillä hän on niitä miehiä, jotka aina pitävät lupauksensa.

— Vielä muutamia kysymyksiä, rouva Mainwaring; ensiksi, kuinka kauvan olette olleet naimisissa?

— Kuusi vuotta — vastasi hän avaten silmänsä selkiselälleen ja vienon punan kohotessa hänen kalpeille kasvoilleen. — Ja Nancy täyttää viisi vuotta tulevalla viikolla.

— Oletteko kenties koskaan tavannut tuota Walter Leighiä?

— En koskaan.

— Puhuiko miehenne koskaan aikaisemmin hänestä kuin kaksi päivää sitten?

— Se on omituista, mutta sitä hän ei ole tehnyt. Hänellä on yleensä ollut paljon työtä — häntä on käytetty hyvin paljon asianajajana.

— Tunnetteko ehkä ketään hänen yliopistotovereistaan?

— En.

— Te ette siis ollenkaan tunne sitä puolta hänen elämästään?

— En, me kohtasimme ensi kerran toisemme vasta kolme vuotta sen jälkeen, kun hän oli päättänyt opintonsa Cambridgessa.

— Kiitos! — sanoin minä. — Nyt ei ole luullakseni enään mitään teiltä kysyttävää tällä kertaa.

— Mutta mitä aiotte tehdä? — kysyi hän. — Me emme voi istua täällä kädet ristissä ja antaa onnettoman mieheni harhailla ympäri maata. Hänet täytyy löytää ia heti.

— Hän — hän on voinut. — — —

Rouva Mainwaringin huulet vapisivat ja hän loi silmänsä alas.

— Ei — sanoin minä. — Ei hän ole tehnyt itsemurhaa. Siitä asiasta voitte olla aivan huoletta. Kaikesta, mitä te olette kertonut miehestänne, luulen minä — luonnollisesti voin erehtyäkin — mutta olen hyvin taipuvainen uskomaan, että hän nykyään on Doverissa.

— Mitä Herran nimessä tarkotatte?

— Tarkotan samaa kuin sanonkin. On hyvin mahdollista, että hän voi nyt olla Doverissa ja odottaa siellä vanhaa ystäväänsä Walter Leighiä.

Kun lausuin nuo sanat, katsoi rouva Mainwaring minuun niin epäilevän näköisenä kuin olisi luullut minunkin menettäneen järkeni. Minä en kumminkaan ollut sitä edes huomaavinanikaan.

— Minä olen valmis matkustamaan kanssanne Doveriin — sanoin minä. — Lähdemmekö heti matkalle?

Hän näytti epäilevältä ja hyvin levottomalta.

— Se tuntuu minusta turhalta ajan hukkaamiselta — sanoi hän vihdoin.

— Sitä en minä luule — vastasin minä. — Miehenne oli vielä heikko, vaikka hän jo luuli olevansa entisissä voimissaan. Teidän kertomuksestanne päättäen rasitti hän itseään ylenmäärin Cambridgessa. Sen johdosta tuli hänen ennestään heikontunut ruumiinsa vielä paljon heikommaksi. Aivot ovat ruumiin tärkein osa, rouva Mainwaring, tärkein osa ja samalla se osa, joka helpoimmin joutuu epäkuntoon. Teidän miehenne rasitti ruumistaan liian paljon ja kiihotti aivojaan vanhoilla muistoilla ja suruilla, jotka luonnollisesti vaikuttavat valtavasti taudin heikontamaan henkilöön. Tehän sanoitte, että tieto hänen vanhan ystävänsä kuolemasta koski kipeästi mieheenne?

— Niin, se koski häneen hyvin kipeästi. Hän kalpeni huomattavasti, kun sai sen kuulla. Kuolema oli sitäpaitsi tapaturmainen. Walter Leigh kuoli eräällä alppiretkellä. Kummallista vaan on, ettei mieheni jo paljon ennemmin saanut tietoa siitä. Ainoana selityksenä siihen on se, että mieheni oli Amerikassa sinä vuonna, kun herra Leigh kuoli.

— Tämä kaikki varmentaa sitä otaksumistani — jatkoin minä — että teidän miehenne aivot, jotka ankaran taudin johdosta olivat suuresti heikontuneet, ovat yhtäkkiä joutuneet lainauksiin. Aivosairaudet ilmenevät, kuten tiedetään, kaikissa mahdollisissa muodoissa. Minä luulen, että herra Mainwaringin sairaus on muotoonsa nähden seuraava. Hän on unohtanut viime kuluneet vuodet elämästään ja palannut takasin ylioppilasaikojensa muistoihin. Hänen kirjeensä entiselle Trinity Collegen opettajalle, joka jo kauvan on maannut haudassa, tukee tätä luuloani. Hänen omituinen käytöksensä teitä kohtaan, rouva Mainwaring, vahvistaa vieläkin enemmän otaksumistani. Olen melkein varma siitä, että otaksumiseni on oikea. Näin ollen haluaisin heti matkustaa Doveriin. No, matkustanko nyt yksinäni vai tahdotteko te tulla mukaan?

— Luonnollisesti lähden minä mukaan — vastasi hän.

Hän nousi ylös tuolilta ja alkoi vetää hansikkaita käteensä.

Kesäkuu oli jo loppumaisillaan ja päivä oli ollut lämmin. Oli myöhäinen ilta, kun autoin rouva Mainwaringin ajurin vaunuihin ja käskin kuskin viemään meidät Victoria-asemalle.

Me saavuimme asemalle pari minuutta ennen junan lähtöä ja matkustimme Doveriin. Matkalla lausui rouva Mainwaring tuskin ainoatakaan sanaa. Hän oli vetänyt harson kasvoilleen ja istui kokoon kyyristyneenä vaunun nurkassa aivan kuin olisi muuttunut kiveksi. Minä huomasin, että hän oli melkein lainauksissa häntä kohdanneen kovan iskun johdosta ja minä olin yhtä levoton hänen kuin miehensäkin puolesta.

Kun saavuimme Doveriin, nosti hän harson pois kasvoiltaan.

— Mitä aiotte nyt tehdä?

— Ennenkun ryhdyn mihinkään, täytyy minun tehdä teille vielä yksi kysymys — vastasin minä. — Tiedättekö mitään miehenne elintavoista kymmenen vuotta takaperin? Elikö hän ylellisesti vai säästäväisesti? Esimerkiksi, onko luultavaa että hän Doveriin saavuttuaan olisi mennyt asumaan hienoon hotelliin?

— Hän olisi mennyt kaikkein parhaimpaan — vastasi rouva. — Nykyään ei hän säästä rahoja ja minä olen vakuutettu siitä, ettei hän ole sitä aikaisemminkaan tehnyt.

— Siinä tapauksessa, jos minun otaksumiseni on oikea löydämme hänet luultavasti Lord Varden-hotellista, joka on hienoin koko kaupungissa. Joka tapauksessa on parasta, että menemme sinne ensin ja tiedustelemme häntä sieltä.

— Hyvä — vastasi rouva Mainwaring — myöntyen toivottomalla äänellä.

Hän oli antautunut kokonaan minun johdettavakseni, mutta tähän saakka en ollut onnistunut herättämään hänessä pienintäkään luottamusta siitä, että minun otaksumiseni saattoi olla oikea. Hänet oli nähtävästi vallannut se pelko, että herra Mainwaring oli tehnyt itsemurhan, ja hän näytti pitävän minun otaksumistani kokonaan mahdottomuutena.

Ollessamme matkalla hotelliin sanoi hän yhtäkkiä.

— Jos mieheni todellakin on mielenvikainen, niin olemme me taloudellisessa suhteessa aivan puilla paljailla.

— Ikävää kuulla — huomautin minä. — Eikö teillä ole mitään yksityisiä varoja?

— Ei ole — vastasi hän. — Miehelläni on vaan toimensa ja hän ansaitsi hyvin asianajolla. Mutta maailmassa ei olekaan mitään muuta tointa, joka rasittaa siinä määrin aivoja kuin asianajo. Paitsi mieheni ansiota toimestaan ei meillä ole muita tuloja.

— Jollei herra Mainwaring voisi nyt muutamaan aikaan ansaita mitään, niin eikö teillä ole ketään sukulaisia, jotka voisivat auttaa teitä? — kysyin minä.

Rouva pudisti päätään.

— Meillä ei ole semmoisia sukulaisia, jotka voisivat auttaa meitä — sanoi hän. — Mieheni isä tosin elää vielä, mutta hän on vanha pappi. Hän on kirkkoherrana pienessä seurakunnassa ja saa vaivoin menosta supistetuksi tulojensa mukaan. Olisi aivan turhaa odottaa jotakin apua häneltä.

Sen sanottuaan huokasi rouva Mainwaring syvään.

Sitten jatkoi hän liikuttavalla luonnollisuudella:

— En edes tänäkään kauheana hetkenä voi olla ajattelematta lapsiamme ja miten paljon he saavat kärsiä, jos pahimmat otaksumisemme toteutuvat.

— Niin — sanoin minä lohduttavalla äänenpainolla — mutta meidän on toivottava parhainta. Tärkeintä on nyt se, että löydämme miehenne. Sitten voimme ryhtyä miettimään, miten voimme parkaiten auttaa häntä.

— Oi, voikohan häntä vielä jollakin tavoin auttaa? — kysyi rouva rukoilevalla äänellä.

— Kunhan nähdään — vastasin minä.

Me saavuimme hotelliin ja kysyimme herra Mainwaringia, mutta sitä nimeä ei ollut hotellin matkustajakirjassa.

— Siihen ei luottamista — sanoin minä rouva Mainwaringille — tahdotteko olla hyvä ja kuvailla miehenne ulkomuodon tirehtöörille?

Hän teki sen selittäen selvästi ja täsmällisesti miehensä ulkomuodon.

— Pitkä, leveäharteinen mies, kävelee hieman eteenpäin kumarassa — toisti tirehtööri rouvan kuvailun mukaan. — Käyttääkö hän silmärillejä, vai miten?

— Joskus, ei aina — vastasi rouva Mainwaring.

— Eikö hänellä ole silmärillit, jotka hän asettaa joka kerran nenälleen, kun haluaa tehdä jonkin kysymyksen? — jatkoi tirehtööri.

Rouva Mainwaring punastui.

— Niin, niin juuri — huudahti hän — hän on täällä! Tohtori Halifax, te olette oikeassa.

Tirehtööri teki vielä eräitä muita kysymyksiä.

— Täällä on monta herraa, jotka käyttävät silmärillejä — sanoi hän sitten. — Minä tahtoisin mielelläni; päästä täyteen varmuuteen siitä, että rouvan mies todellakin on matkustajien joukossa, ennenkuin menen häiritsemään ketään heistä. Sitäpaitsi on ilta nyt jo myöhäinen, kello on lähes yksitoista, ja suurin osa matkustajista on mennyt huoneisiinsa levolle. Minkä ikäinen on herra, jota te haluatte tavata, rouva hyvä?

— Hän näyttää olevan lähes neljänkymmenen ikäinen, vaikkei hän todellisuudessa ole likimainkaan niin vanha — vastasi rouva heti. — Hänen hiuksensa ovat tummat, hieman harmahtuneet.

Tirehtööri kutsui luokseen erään tarjoilijan ja kuiskasi muutamia sanoja hänen korvaansa.

— Minä luulen — sanoi hän sitten — että täällä on eräs herra, johon rouvan kuvaus soveltuu, mutta minä en löydä hänen nimeään matkustajakirjasta. Erehdyksessä on se jäänyt merkitsemättä kirjaan. Täällä on tänä iltana paljon matkustajia. Herra, johon teidän kuvauksenne soveltuu, asuu huoneessa N:o 39. Luuletteko voivanne tuntea hänen kenkänsä?

— Kyllä aivan varmaan, — vastasi rouva.

— Ne ovat luultavasti tähän aikaan hänen huoneensa oven ulkopuolella — jatkoi tirehtööri. — Minä annan tuoda ne tänne alas, niin voitte tarkastella niitä. Tahdotko olla hyvä ja tulla konttoriin, rouva Mainwaring, ja te myös, sir.

Minä annoin tirehtöörille nimikorttini ja sanoin hänelle, että olen rouva Mainwaringin lääkäri. Hän viittasi meitä istumaan ja hetkisen kuluttua tuli tarjoilija, tuoden pari kenkiä mukanaan.

— Minä otin nämä huoneen N:o 39:n oven edestä — sanoi hän, ojentaen kengät tarkasteltavaksemme.

Jo ensi silmäyksellä huomasin minä, että miehellä, jonka nuo kengät olivat, täytyi olla suuri, mutta kaunismuotoinen jalka. Rouva Mainwaring karkasi ylös, häneltä pääsi ilohuudahdus ja hän otti kengät käteensä.

— Nämä ovat epäilemättä mieheni kengät — huudahti hän. — Niin, hän on täällä. Laupias Jumala olkoon kiitetty, me olemme löytäneet hänet!

— Herra on jo ollut vähän aikaa huoneessaan — sanoi tarjoilija. — Haluatteko, että minä menen ilmoittamaan teidät, rouva hyvä?

— Ei — vastasi rouva hyvin kalpeana. — Minä menen hänen luokseen ilmoittamatta. Tahdotteko tulla mukaan, tohtori Halifax.

Me nousimme portaita ylös ja tarjoilija opasti meidät huoneen N:o 39: n ovelle. Me kolkutimme. Ovi oli lukittu sisäpuolelta, mutta heti kolkutettuamme ovelle kuulin huoneesta askeleita. Ovi avattiin ja herra Mainwaring seisoi edessämme Baedekerin kirjoittama ”Matkaopas” kädessään.

Rouva Mainwaring riensi hänen luokseen ja koetti hellästi kietoa käsivartensa hänen kaulalleen. Hän peräytyi perin kummastuneena.

— Saanko luvan kysyä — sanoi hän, katsellen minua silmillään, jotka tummenivat kiukusta — ketä saan kiittää tästä — tästä omituisesta tungettelevaisuudesta?

— Etkö tunne minua, Edvard? — nyyhkytti rouva raukka — minähän olen sinun vaimosi.

— Te olette varmaankin kadottaneet järkenne — sanoi hän. silmäillen vaimoaan teeskentelemättömällä kummastuksella ja vastenmielisyydellä. Minulla ei ole kunnia tuntea tätä naista — jatkoi hän sitten kylmästi minuun päin kääntyen.

— Etkö tunne minua, Edvard? — sopersi rouva läähättäen. — Oi, se ei voi olla mahdollista. Minähän olen sinun vaimosi, Edvard. Katso minua vielä kerran, niin tunnet kyllä minut. Minä olen Nancyn äiti, pienen, kauniin Nancyn, jolla on kiharaiset hiukset; muistathan, miten paljon sinä pidät Nancystä, Bobista ja pienokaisesta? — minä olen heidän äitinsä. Rakas, armas Edvard, katso minua vielä kerran, niin tunnet kyllä minut. Katsele minua tarkoin — minä olen sinun vaimosi oma pieni, sinua rakastava vaimosi.

Kiihottuneesta mielentilastaan huolimatta oli rouva Mainwaring pysynyt tyynenä ja itsensähillitsevänä tähän hetkeen saakka. Hänen suuri tuskansa näytti lisäävän hänelle voimia. Hän otti hatun pois päästään ja riisui päällystakin yltään. Hän oli aivan epätoivon vallassa ja hänen epätoivonsa lisäsi hänen kauneuttaan.

Vaikka olenkin paljon nähnyt elämän surullisia puolia, niin olen harvoin nähnyt niin kuvaamatonta epätoivoa kuin nyt loisti tuon nuoren naisraukan silmistä ja päilyi hänen vapisevilla huulillaan. Hän oli niin syventynyt yritykseensä saadakseen miehensä tuntemaan hänet, että näytti kokonaan unohtaneen minun läsnäoloni ja hämmästyneen tarjoilijan, joka uteliaisuudesta oli jäänyt ovelle seisomaan.

— Edvard — sanoi hän vielä kerran, astuen miehensä luo — on mahdotonta, että olet voinut unohtaa minut. Minä olen sinun vaimosi. Minä olen ollut vaimosi jo kuusi vuotta.

— Jumala minua varjelkoon, rouva hyvä! — huudahti herra Mainwaring, purskahtaen kammottavaan nauruun. — Jos te olisitte olleet vaimonani jo kuusi vuotta, niin olisi minun pitänyt mennä naimisiin jo poikana ollessani. Minä olin vielä kuusi vuotta sitten koulussa. Olen vasta kahdenkymmenenkolmen vuoden vanha. Voitteko väittää, että minä olen mennyt naimisiin teidän kanssanne seitsemäntoistavuotiaana poikana?

— Edvard, rakas Edvard, etkö tunne minua? — jatkoi rouva.

Kyyneleet vuotivat pitkin hänen poskiaan. Hän lankesi äkkiä polvilleen ja tarttuen miehensä toiseen käteen koetti viedä sitä huulilleen. Hänen liikkeensä, hänen sanansa ja koko hänen olentonsa, niin teeskentelemättömiltä kuin ne näyttivätkin meistä, jotka olimme tämän tapahtuman todistajina, vaikuttivat hyvin ärsyttävästi herra Mainwaringiin.

— Nouskaa ylös — sanoi hän. Koko tämä näytös on vaan kiristämisyritys. Mutta jatkakaapa tätä narripeliänne kuinka kauvan tahansa, ette kumminkaan saa penniäkään minulta. Minun täytyy pyytää teitä, rouva hyvä, että heti poistutte minun huoneestani. Minä en edes tiedä teidän nimeännekään. Tahdotteko te, hyvä herra — lisäsi hän. kääntyen kiukkuisena minuun päin — olla ystävällinen ja viedä heti tämä nainen pois minun makuuhuoneestani.

Rouva Mainwaring nousi hoiperrellen seisomaan. Kylmä iva, joka ilmeni hänen miehensä sanoissa, koski aina hänen sydänjuuriinsa saakka. Hän läksi astumaan ovea kohti, mutta ennenkun hän saapui ovelle, pyörtyi hän ja olisi kaatunut permannolle, jollen minä olisi tukenut häntä ja vienyt hänet istumaan nojatuoliin.

— Tämä on jokin pirullinen keksintö, jolla rehellinen mies koetetaan saada perikatoon sanoi herra Mainwaring. — Tahdotteko ilmoittaa minulle nimenne, hyvä herra? — lisäsi hän minuun päin kääntyen.

— Halifax — vastasin minä. — Olen lääkäri. Minä kävin teidän luonanne teidän ollessanne heikkona sairaana.

— Taivas varjelkoon! Aina parempaa ja parempaa! — huudahti hän. — Minä en ole ollut heikkona sairaana ainoatakaan päivää elämässäni.

— Minä luulen, rouva Mainwaring, että te teette viisaimmin jättäessänne hänet nyt yksikseen — sanoin minä. — Minä puhun tästä asiasta hotellintirehtöörin kanssa.

— Painakaa tarkoin mieleenne, että minä kiellän tätä naista käyttämästä minun nimeäni. Siitä asiasta teen minä selvän teidän kanssanne. Minä tunnen tuommoiset kujeet jo ennestäänkin. Tämä on semmoinen näytelmä, jolla koetetaan pilata rehellisen miehen mainetta. Mutta minä ryhdyn heti toimenpiteisiin teidän epärehellisen hankkeenne varalta. Onko käytävässä yhtään tarjoilijaa? Olkaa hyvä ja astukaa sisään. Pyytäkää tirehtööriä heti tulemaan tänne. Älkää poistuko, rouvaseni, älkääkä tekään, herra hyvä, ennenkun olen saanut puhua tirehtööriä kanssa.

Herra Mainwaring heitti kirjan, joka hänellä vielä oli kädessään, pöydälle. Me kuulimme ovia avattavan ja kiireellisiä askeleita käytävästä. Tarjoilija, joka oli lähtenyt täyttämään herra Mainwaringin käskyä, oli epäilemättä levittänyt jo tovereilleen tiedon tästä omituisesta kohtauksesta. Kun kuulin useampien henkilöiden lähestyvän, suljin minä oven.

— Miksi suljitte oven, herraseni? — Huudahti herra Mainwaring, jonka kasvot olivat nyt aivan punaiset kiukusta.

— Olkaa hyvä ja puhukaa hiljemmin — sanoin minä niin käskevällä äänenpainolla kuin voin. — Minä otaksun, ettette te halua että hotellin palvelijat saavat tietää teidän yksityiset asianne.

Hän loi minuun kiukkuisen silmäyksen, mutta ei sanonut enään mitään. Samassa koputti tirehtööri ovelle. Minä aukasin oven. Hän astui sisään levottomana ja hämmästyneenä ja kysyi, miksi häntä oli kutsuttu.

Herra Mainwaring vastasi kiihottumista ilmaisevalla äänellä:

— Minä lähetin kutsumaan teitä pyytääkseni teitä huolehtimaan siitä, että tämä mies ja tämä nainen heti poistuvat hotellista. He ovat tunkeutuneet minun huoneeseeni ja koettaneet mitä hävyttömimmällä tavalla pettää minua. Tämä nainen, jota en koskaan ennen elämässäni ole nähnyt, väittää kursailematta minun olevan hänen miehensä. Te käsitätte kai hyvin, että nämä kumpikin ovat veijareita. Heidän täytyy heti paikalla poistua hotellista, jos nimittäin haluatte edelleenkin saada hotellinne hyvän maineen säilytetyksi.

Tirehtööri näytti perin hämmästyneeltä. Herra Mainwaring, vaikka hän olikin hyvin kiihottuneessa mielentilassa, näytti syrjäisestä henkilöstä täysin järkevältä. Rouva Mainwaring nousi ylös nojatuolista kalpeana ja vapisevana ja katsoi minuun ikäänkuin apua pyytäen.

— Tämä on perin omituinen sairaustapaus — sanoin minä tirehtöörille. — Minä pyydän antaa teille selityksen siitä toisessa huoneessa.

— Tulkaa — sanoin sitten rouva Maimvaringille.

Hän tarttui käsivarteeni ja minä saatoin hänet ulos huoneesta.

Meidän poistuttuamme lukitsi herra Mainwaring heti huoneensa oven sisäpuolelta.

— Tuo onneton mies on mielenvikainen — sanoin minä tirehtöörille. — Häntä täytyy tarkoin vartioida eikä hän saa poistua mihinkään hotellista.

— Hyvä, herraseni, — vastasi tirehtööri — mutta teidän täytyy antaa minulle luotettavat todisteet väitteenne pätevyydestä, ennenkun minä sallin ryhdyttävän mihinkään toimenpiteisiin tuon huoneessa N:o 39 asuvan herran vapauden rajoittamiseksi. Tämä on hyvin kummallinen juttu, ja herra Mainwaringissa ei voitu huomata mitään mielenhäiriön oireita ennen teidän tänne tuloanne. Mutta olkoonpa hän nyt sittenkin mielenvikainen tai ei, niin eihän voi olla mitenkään mahdollista, ettei hän tuntisi omaa vaimoaan.

— Voimmeko päästä johonkin yksityiseen huoneeseen, niin minä selitän tämän asian teille — sanoin minä.

Tirehtööri opasti meidät erääseen huoneeseen.

— Teidän oman edesvastuunne uhalla jatkoin minä — täytyy minun pyytää, että te määräätte jonkin palvelijoistanne vartioimaan herra Mainwaringia. Minä olen lääkäri ja te ette pääse rangaistuksetta, jollette täytä pyyntöäni. Herra Mainwaring on vaarallisessa mielentilassa ja häntä täytyy tarkoin vartioida.

— Hyvä — sanoi tirehtööri kohteliaammalla äänenpainolla — minä sanon yövartijalle, että hän pitää huoneen N:o 39:n ovea silmällä.

Sen sanottuaan poistui hän huoneesta hetkiseksi, mutta palasi pian takasin.

— Nyt, tohtori Halifax sanoi hän — toivon minä, että te selittäsitte minulle hieman tätä asiata, sillä tämä on, lievimmin sanoen, kummallinen tapahtuma.

— Kummallinen se kyllä on — myönsin minä. — Hyvin surullinen tapaus — ainoa mahdollinen selvitys siihen on se, että tuo onneton mies, jonka huoneesta juuri äsken läksimme, on tullut mielenvikaiseksi. Minä olen lääkäri, kuten jo äsken mainitsin. Te löydätte nimeni Medical Directoryssä (lääkäriluettelossa), jos haluatte tarkastella sitä. Herra Mainwaring on juuri parantunut ankarasta lavantaudista. Tähän aamuun saakka oli hän huomattavasti paranemaan päin. Kaksi viikkoa sitten matkusti hän vaimonsa kanssa Cambridgeen lyhyelle vierailulle. Lapsensa jättivät he kotiinsa Croydeniin. Eilen aamulla sai rouva Mainwaring tietää, että hänen vanhin lapsensa oli sairastunut, ja matkusti kotiinsa Croydeniin katsomaan lastaan: Kun hän palasi sieltä takasin Cambridgeen tänä aamuna, oli hänen miehensä kadonnut jättämättä mitään tietoa itsestään. Me arvasimme hänen matkustaneen Doveriin ja seurasimme häntä tänne.

— Nyt muistan herra Mainwaringin aivan hyvin — sanoi tirehtööri. Hän saapui tänne jokseenkin varhain tänä aamuna ja pyysi itselleen hyvän makuuhuoneen, jonka sanoi tarvitsevansa mahdollisesti yhdeksi tai kahdeksi yöksi, sillä hänen täytyi odottaa täällä erästä ystäväänsä.

— Mainitsiko hän kenties tuon ystävänsä nimen? kysyin minä.

— Kyllä hän mainitsi, sir, muistan hyvin tuon nimen. Herra Mainwaring sanoi, että herra Leigh saattoi tulla millä hetkellä hyvänsä ja että hänet on heti, kun hän tulee, opastettava hänen huoneeseensa.

Kun tirehtööri mainitsi nimen Leigh, säpsähti rouva Mainwaring ja sanoi:

— Mutta herra Leigh on kuollut!

— Hyvä Jumala, mitä sanottekaan, kuollut! — huudahti tirehtööri. Kuoliko hän äkkiä, hyvä rouva? Tietääkö — tietääkö herra Mainwaring sen?

— Valter Leigh on kuollut — toisti rouva. — Hän on ollut kuollut jo monta Herran vuotta. Mutta kymmenen vuotta sitten oli mieheni asunut tässä hotellissa ja odottanut täällä herra Leighiä. Mieheni sai odottaa häntä kaksikymmentäneljä tuntia. Sen ajan kuluttua saapui herra Leigh ja he matkustivat sitten yhdessä laivalla Calaisiin.

— Onko teillä kymmenen vuotta sitten käytännössä olleet matkustajakirjat tallella? — kysyin minä.

— Epäilemättä, sir — vastasi tirehtööri.

— Tahtoisitteko vaivata itseänne ja etsiä ne käsille? Meille kaikille on tärkeätä, että saamme rouva Mainwaringin meille antamat tiedot varmennetuiksi. Tiedättekö ehkä, rouva Mainwaring, missä kuukaudessa miehenne ja herra Leigh läksivät ulkomaamatkalleen?

— Heti tutkintonsa suoritettuaan — vastasi rouva. — He suorittivat tutkintonsa yhtaikaa — se oli kai tähän aikaan vuodessa.

— Kesäkuussa kymmenen vuotta sitten — huomautti tirehtööri.

Hän oli hyvin kohtelias ja hänen käytöksestään saattoi huomata, että hän oli hyvin innostunut tähän asiaan.

— Minä menen heti tarkastamaan kirjoja — sanoi hän.

Noin kymmenen minuutin kuluttua palasi hän takasin hämmästyksen ilme kasvoillaan.

— Te olette oikeassa, rouva hyvä — huudahti hän: mutta Herra yksin tietää, miten kaikki tämä voi olla mahdollista. Minä tarkastin kymmenen vuotta sitten käytännössä olleita matkustajakirjoja ja siellä olivat molemmat nimet niin selvästi kirjoitettuina kuin toivoa voi: Edvard Mainwaring, Valter Leigh. Herra Leigh asui huoneessa N:o 25 ja herra Mainwaring viereisessä huoneessa N:o 26. Miten on tämä kaikki selitettävissä?

— Että herra Mainwaring on unohtanut kymmenen vuotta elämästään — vastasin minä heti. — Häntä on yöllä huolellisesti vartioitava. Voiko rouva Mainwaring saada täällä makuuhuoneen? Minä haluaisin myöskin viettää yöni täällä.

Tirehtööri oli nyt liiankin halukas täyttämään meidän toivomuksemme. Rouva Mainwaring sai huoneen toisessa kerroksessa ja minä sain herra Mainwaringin huoneen vieressä sijaitsevan huoneen, joka sattui olemaan tyhjänä.

Mitään erityistä ei tapahtunut yön kuluessa, jonka minä vietin levottomien ajatusten risteillessä aivoissani.

Varhain seuraavana aamuna menin minä rouva Mainwaringin luo. Luotuani yhden ainoan silmäyksen häneen huomasin minä, että hän oli kärsinyt kauheita tuskia. Minä ilmaisin suoraan hänelle mitä pidin parhaimpana ja ainoana keinona, johon voimme turvautua.

— Olen nyt tarkoin harkinnut miehenne tilaa — sanoin minä. — Minun mielestäni ei ole olemassa pienintäkään epäilystä siitä, mitä on tapahtunut. Jostakin erityisestä syystä on herra Mainwaring unohtanut kymmenen vuotta elämästään. Hänen muistinsa vie hänet epäilemättä takaisin juuri niihin aikoihin, jolloin hän suoritti tutkintonsa Cambridgessa. Hän muistaa matkansa Doveriin ja luulee nyt olevansa odottamassa ystävätään, herra Leighiä, täällä hotellissa. Josko hän koskaan saa takasin nuo kymmenen vuotta, jotka hänen muististaan ovat kadonneet, on nykyään mahdoton sanoa. Tahtoisin neuvoa teitä menettelemään seuraavasti : Antakaa jonkin henkilön, jonka kanssa herra Mainwaring oli läheinen ystävä kymmenen vuotta takaperin, käydä hänen luonaan ja pyytäkää hänen ilmoittamaan miehellenne niin yksinkertaisesti ja pontevasti kuin mahdollista, mitä on tapahtunut. Hän voi uskoa tämän henkilön sanoihin tai ei hän usko niihin. Olen kumminkin taipuvainen luulemaan, että hän antaa terveen järjen ratkaista tämän asian eikä epäile sitä, mitä hänelle sanotaan: mutta minä voin luonnollisesti erehtyäkin. Joka tapauksessa on se minun mielestäni ainoa keino, jota voidaan koettaa. Tunnetteko ketään henkilöä, jonka kanssa miehenne oli hyvä ystävä kymmenen vuotta sitten?

— Onhan hänellä isänsä — vastasi rouva Mainwaring heti.

— Hyvä. Tuskinpa voitaisiinkaan löytää ainoatakaan henkilöä, jolla olisi suurempi vaikutusvalta häneen. Muistaakseni sanoitte te, että hänen isänsä on pappi, sitä parempi, siinä tapauksessa on hän epäilemättä kunnon mies, jonka sanoihin hänen poikansa empimättä luottaa. Asuuko hän kaukana täältä?

— Kaikeksi onneksi — vastasi rouva vieno loiste silmissään — asuu hän aivan läheisyydessä. Hänen seurakuntansa on nimittäin Canterburyn luona.

— Antakaa minulle hänen osoitteensa, niin minä lähetän heti hänelle sähkösanoman — sanoin minä.

Rouva Mainwaring antoi minulle osoitteen ja minä kirjoitin kiireesti sähkösanoman kirkkoherra Mainwaringille, kehoittaen häntä heti kiiruhtamaan poikansa luo Doveriin. Olin parhaillaan kirjoittamassa tuota sähkösanomaa hotellin käytävässä, kun herra Mainwaring tuli portaita alas. Hän katsoi suoraan vaimoonsa ja minuun, mutta ei näyttänyt tuntevan meitä. Hän meni ruokasaliin, istuutui erään pienen pöydän ääreen ja tilasi itselleen aamiaisen.

Minä kuiskasin rouva Mainwaringille, ettei hän olisi näkevinäänkään häntä. Rouvaraukan silmät olivat täynnä kyyneleitä ja hän vapisi kovin, mutta hänellä oli niin paljon voimia, että voi tehdä kuten minä pyysin.

Vähän myöhemmin menimme rouva ja minä myöskin ruokasaliin. Rouva Mainwaring istuutui selin mieheensä, mutta minä istuin kasvot häneen päin ja pidin häntä tarkoin silmällä syödessäni. Hän pyysi päivän sanomalehden ja alkoi lukea sitä. Minä tarkastelin hänen kasvojensa ilmettä ja huomasin, että lehden sisältö kummastutti häntä suuresti. Hän nosti kätensä otsalleen, otti rillit pois nenältään, pyyhki niitä, viskasi sitten äkkiä sanomalehden pöydälle ja poistui ruokasalista.

Samassa toi tarjoilija minulle sähkösanoman. Se ei kumminkaan ollut vastaus siihen sähkösanomaan, jonka minä olin lähettänyt herra Mainwaringin isälle, vaan sen oli lähettänyt eräs sairaistani Lontoosta. Sähkösanoman sisältö oli semmoinen, että minun oli pakko noudattaa heti siinä ilmaistua pyyntöä. Minun oli välttämättömästi matkustettava ensi junalla Lontooseen. Sanoin sen rouva Mainwaringille ja ilmaisin mielipahani sen johdosta, että minun näin täytyi jättää hänet yksikseen niin tukalien olosuhteiden vallitessa. Samalla vakuutin hänelle, etten minä luullut herra Mainwaringin sairauden pahemmaksi kehittyvän. Pyysin rouvan pysymään poissa miehensä näkyvistä niin paljon kuin mahdollista ja kärsivällisesti odottamaan appensa saapumista. Annoin sitten hotellintirehtöörille kiireesti muutamia määräyksiä ja poistuin hotellista, mutta lupasin jos mahdollista palata vielä samana päivänä takasin Doveriin.

Sairaani Lontoossa oli kumminkin siksi arveluttavassa tilassa, etten mitenkään voinut jättää häntä. En siis voinut matkustaa sinä päivänä takasin Doveriin. Illalla sain rouva Mainwaringilta sähkösanoman, jossa hän ilmoitti, että hänen appensa oli saapunut ja että hänen miehensä oli ottanut isänsä ystävällisesti vastaan, mutta että herra Mainwaringin tila muutoin oli aivan entisellään.

Minä vastasin rouvan sähkösanomaan ja ilmoitin saapuvani Doveriin varhain seuraavana päivänä ja koetin sitten vähäksi aikaa unohtaa mielestäni tuon ikävän tapahtuman.

Olin juuri ehtinyt syödä aamiaiseni seuraavana aamuna ja olin valmiina lähtemään matkalle, kun palvelijani toi minulle nimikortin. Otin kortin käteeni ja hämmästyin suuresti nähdessäni siinä nimen: Edvard Mainwaring.

— Missä vieras on? — kysyin palvelijaltani.

— Minä vein hänet vastaanottohuoneeseen, sir.

— Ettekö sanoneet, että minä olen juuri matkalle lähdössä?

— Kyllä sanoin — vastasi palvelijani — mutta hän sanoi olevansa aivan varma siitä, että te heti otatte vastaan hänet, kun olette nähneet hänen nimikorttinsa.

— Minkä ikäinen mies hän on? — kysyin minä.

— Noin keski-ikäinen luullakseni, sir. Hän on pitkäkasvuinen ja käy hieman eteenpäin kumarassa. Kun hän katsoi minuun, pani hän silmärillit nenälleen.

Minä olin vähällä huudahtaa hämmästyksestä. Mikä harvinainen käänne herra Mainwaringin sairaudessa oli saanut hänet vapaaehtoisesti kääntymään minun puoleeni?

Läksin heti vastaanottohuoneeseeni. Herra Mainwaring seisoi akkunan ääressä, mutta kun hän kuuli askeleeni, kääntyi hän ympäri ja tuli minua vastaan.

— Minä olen tullut, tohtori Halifax — sanoi hän — pyytämään teiltä anteeksi epäkohteliasta käytöstäni teitä kohtaan toissapäivänä. Näin omituisten asianhaarain vallitessa toivon teidän antavan sopimattoman käytökseni minulle anteeksi.

— Minä annan sen teille tuhat kertaa anteeksi — vastasin minä sydämellisesti. — En voi sanoa teille miten sanomattoman iloinen olen sen johdosta, että te nyt jo olette saaneet muistinne takasin. Olkaa hyvä ja ottakaa vastaan lämpimimmät onnentoivotukseni.

— Onnentoivotuksenne! — toisti tuo miesraukka katkerana — minkä johdosta? Minä en ole takasin saanut mitään muistia. Olen nykyään esimerkki semmoisesta henkilöstä, joka elää uskomalla toisten vakuutuksiin.

— Mitä tarkoitatte? — kysyin minä, joutuen vuorostani hämmästyksen valtaan hänen sanojensa johdosta.

— Mitä sanonkin — vastasi hän. — Minä elän siinä uskossa, että asianlaita on niin kuin minulle on vakuutettu. Isäni, jota aina olen kunnioittanut ja rakastanut parhaimpana ihmisenä maailmassa, on ilmoittanut minulle hämmästyttäviä asioita — ja ne varmentavat todeksi sen jutun, jonka te ja — tässä epäröi hän hieman — se nainen, joka teillä oli toissailtana seurassanne, minulle kerroitte. Minä luotan isääni — sen tähden luotan myöskin teihin. Tämä on perin vakava uskonasia. Jos minun pyydettäisiin kertomaan, mitä minä tiedän itsestäni, niin sanoisin, että minä nyt olen kaksikymmentäkolme vuotta vanha, että juuri äskettäin olen suorittanut menestyksellä tutkintoni Cambridgessa Trinity Collegessa, että aion antautua asianajajaksi ja että aikomukseni on edelleenkin ryhtyä tutkimaan lakitiedettä, mutta ennenkun ryhdyn tositoimintaan, aion minä lähteä ulkomaamatkalle hyvän ystäväni Valter Leighin kanssa. Juuri sillä tolalla ovat asiat nyt minun mielestäni. Entisestä elämästäni voin kertoa seikkaperäisesti melkein jokaisen tapahtuman aikaisesta lapsuudestani saakka. Poikavuoteni, koulunkäyntini ja varsinkin nyt hiljattain päättyneen opiskeluaikani Cambridgessa muistan minä täsmälleen pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Se on, mikäli minä tiedän, koko elämäkertani. Olen nuori mies, jolla on valoisat tulevaisuustoiveet ja joka juuri alottaa varsinaisen elämänsä. Olen kumminkin saanut tietää eräältä henkilöltä, jonka sanoja en voi epäillä, että minulla on vielä toinenkin merkitykseltään vakava elämäkerta. Minä olen naimisissa — minulla on vaimo ja kolme lasta. Minulla on talo Croydenissa ja minä olen asunut siellä jo yli kuusi vuotta. Minä olen asianajaja. Minä olen hiljattain parantunut ankarasta lavantaudista, jonka kestäessä te olette käyneet kaksi kertaa minun luonani neuvottelemassa erään toisen lääkärin kanssa.

— Isäni on ilmoittanut minulle tämän kaiken — jatkoi herra Mainwaring — ja kun hän kerran on isäni, niin uskon minä häntä: mutta todellisuudessa en minä muista rahtuistakaan tuosta elämäni viimekuluneesta tärkeästä aikakaudesta. Tuo naisraukka, jota minä kohtelin niin pahoin teidän läsnäollessanne, on todellakin minun vaimoni. Isäni sanoo niin, ja minä luotan hänen sanoihinsa, mutta minä en muista nimeksikään, että koskaan ennen olisin nähnyt vaimoani. Milloin kosin minä häntä? Milloin menin naimisiin hänen kanssaan? Mikä oli hänen nimensä, ennenkun hän tuli vaimokseni? Minä en muista mitään. Tämä kaikki on minulle aivan kuin satua. Lyhyesti sanottuna, kymmenen vuotta, tärkeimmät kymmenen vuotta elämästäni, ovat kuin poispyyhityt. Olenko minä mielenvikainen?

— Ette tavallisessa tarkoituksessa — vastasin minä — mutta ei ole mitään epäilemistä siitä, että jokin erityinen osa aivoistanne on joutunut epäkuntoon.

Minun puhuessani vaipui herra Mainwaring tuolille istumaan; sitten karkasi hän yhtäkkiä ylös tuolilta ja astui suoraan permannon yli toiselle puolelle huonetta.

— Laupias Jumala! — huudahti hän, kääntyen ympäri ja asettuen seisomaan minun eteeni. — Se on siis totta. Se vähäinen osa järkeä, joka minulla vielä on jälellä, menee melkein sekaisin tätä asiata ajatellessani. On siis aivan totta, että nuoruuteni on jo mennyt. Mikäli minä tiedän, ei minulla koskaan ole sitä ollutkaan. Sitä aikaa en tiedä koskaan eläneeni, mutta se on ohi. Minulla on vaimo, jota en rakasta. Minulla on lapsia, joista en vähääkään välitä. Minulla on toimi, josta en tiedä mitään. En voi antaa mitään lainopillisia neuvoja. En voi esiintyä oikeudessa asianajajana.

— Isäni sanoo — jatkoi hän — että minä olen naimisissa ja että minä olen asianajaja. Te sanotte samoin. Minä olen velvollinen uskomaan teitä molempia. Minä uskonkin teitä. Kaikki, mitä te sanotte, on epäilemättä totta. Minä olen suoraan sanoen kauneimmassa tilassa mitä ihminen voi olla. Minä olen naimisissa, olen isä ja olen asianajaja. Minä en muista vaimoani. Minä en voisi tuntea omia lapsiani, ja mikä kenties on kaikkein pahinta käytännölliseltä näkökannalta katsottuna, olen minä unohtanut kaikki toimialaani kuuluvat tiedot — sentähden en voi ansaita penniäkään perheeni elatukseksi. Olen tullut tänään tänne, tohtori Halifax, kysymään teiltä, voidaanko jotakin tehdä noiden kymmenen vuoteni takaisinsaamiseksi? Voitteko tehdä jotakin minun hyväkseni? Minä olen valmis antautumaan miten suureen vaaraan hyvänsä. Olen valmis kestämään mitä kärsimyksiä tahansa, jos vaan voin saada takaisin tuon ajan, joka minulta on häipynyt unholan syvyyksiin.

— Minun täytyy huolellisesti tutkia teidän tilaanne — vastasin minä. — Tuskin tarvitsenkaan sanoa teille, että se on suurimmassa määrin mielenkiintoa herättävä. En voi sanain ilmaista, miten iloinen olen sen johdosta, että te tulitte luokseni, kuten nyt olette tehneet. Jos teidän päähänne olisi pistänyt epäillä isänne sanoja, niin olisi minun ollut aivan mahdoton auttaa teitä. Nyt asiain näin ollen — — —

— Minä elän uskossa, kuten jo äsken mainitsin — toisti herra Mainwaring. — Mitä te ajattelette minun tilastani?

— Teidän tilanne on todellakin omituinen — sanoin minä. — En voi sitä paremmin selittää kuin vertaamalla aivoja fonograafin lieriöön. Hermokeskukset, joita on tuhansia miljooneja, ovat nuo lieriöt. Kun ihmisen huomiot saapuvat noihin hermokeskuksiin, painavat ne niihin samanlaisia pisteitä kuin metallineula painaa fonograafin lieriöihin. Vielä vuosikausienkin kuluttua voivat se siten palauttaa muistiin tapahtumasarjoja samoin kuin fonograafiääniä. Te olette kadottaneet kymmenen vuoden lieriön! Minun täytyy nyt koettaa jollakin tavoin hankkia se teille takaisin. Mutta ennenkun sanon mitään enempää, pyydän saada tehdä teille yhden tai pari kysymystä. Te sanotte tuntevanne itsenne nuoreksi, kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäiseksi mieheksi ja olette nyt aikeissa ryhtyä nauttimaan hyvin ansaittua lyhyttä loma-aikaa. Tarkoitatte kai sillä, että te tunnette itsenne täysin terveeksi?

— Tunnen todellakin itseni ruumiillisesti terveeksi — vastasi herra Mainwaring. — Henkisesti olen luonnollisesti perin hämmennyksissä ja sekaisin, mutta en tunne mitään pakotusta tai kipua, lukuunottamatta — — —

Hän vaikeni hetkeksi.

— Sana „lukuunottamatta" merkitsee varmaankin jotakin pientä vaivaa? — huomautin minä innokkaana. — Olkaa hyvä ja selittäkää minulle tarkoin, miten tunnette tuota vaivaa. Jokainen seikka siinä suhteessa, vaikka se tuntuisi miten vähäpätöiseltä, on perin tärkeä.

— Minä tunnen jonkinlaista hervottomuutta oikeassa kyynäsvarressa ja kädessä — sanoi hän — mutta se vaiva on niin mitättömän pieni, ettei siitä maksa vaivaa puhua. Muutoin olen aivan terve ja hyvissä voimissa. Tunnen olevani kahdenkvmmenenko1men vuoden vanha.

Hän huokasi syvään, vaipui istumaan nojatuoliin ja silmäili tutkivasti minua.

— Minkä luulette olevan syynä tähän omituiseen tilaani? Kysyi hän äkkiä.

— Syynä siihen — vastasin minä — on joko verensulku jossakin valtasuonessa tai jonkun veritiehyeen puuttuminen aivoissa. Etevien miesten tutkimusten avulla, joissa selitetään hermoston eri osien riippuvaisuus toisistaan ja muista ruumiinosista, voin jokseenkin helposti sanoa, missä osassa hermoja vika on.

— Miten? — kysyi herra Mainwaring, kurottautuen eteenpäin nojatuolissa ja katsellen minua ahmivin silmäyksin.

— Te olette itse antaneet minulle avaimen — vastasin minä. Te sanotte selvästi tuntevanne hervottomuutta oikeassa kyynäsvarressa ja kädessä. Me tiedämme, että muutamat tärkeimmistä hermokeskuksista ovat läheisessä yhteydessä tämän jäsenen hermojen kanssa. Minä voin ajatuksissani määritellä — vaikka luonnollisesti voin kyllä erehtyäkin — juuri sen paikan, jossa vika on. On mitä tärkeintä, että johonkin ratkaisevaan toimenpiteeseen ryhdytään teidän muistinne palauttamiseksi.

— Siinä tapauksessa on teidän ryhdyttävä tuohon toimenpiteeseen! — huudahti herra Mainwaring. — Te ette saa epäröidä. Te ette saa kuluttaa hukkaan silmänräpäystäkään, vaan teidän on mitä pikemmin annettava minulle tuo apu, jota niin sydämestäni toivon.

— Minä tahtoisin neuvotella tohtori Oliphantin, tuon kuuluisan hermolääkärin kanssa — sanoin minä.

Herra Mainwaring nousi taas seisomaan.

— En — sanoi hän — sitä en minä voi sallia. Hän voi olla sitä mieltä, ettei minua voida mitenkään auttaa, ja silloin voitte te ruveta epäilemään onko teillä ollenkaan oikeutta panna minun henkeäni vaaralle alttiiksi. Minä en salli mitään neuvottelua. Jos te tiedätte, mikä minua vaivaa, voitte auttaa minua pyytämättä kenenkään apua. Luuletteko, että minä annan mitään arvoa elämälleni nykyisissä olosuhteissa? En yhtään!

Hän pyyhkäsi vasemmalla kädellään oikean käden peukaloa ja etusormea ikäänkuin olisi tahtonut karkoittaa niistä jotakin.

— Minä jätän — jatkoi hän sitten — itseni kokonaan teidän käsiinne, tohtori Halifax. Te sanoitte, että minulla on verensulku jossakin valtasuonessa tai on joku pieni veritiehye aivoissa repeytynyt. Te voitte varmasti tehdä jotakin tuon vian poistamiseksi?

— Niin — vastasin minä — voin tehdä erään leikkauksen, jonka heti selitän teille. Minä tiedän, että te olette rohkea mies: en sentähden epäröi sanoa teille, että tuo leikkaus on hyvin vakavaa laatua, samoin kuin myöskin voi olla mahdollista, että minä saatan erehtyä paikan suhteen, jossa vika on.

— On myöskin mahdollista, että te olette oikeassa — huomautti herra Mainwaring. — Minä olen halukas antautumaan tuohon vaaraan. Minä haluan, että te teette tuon leikkauksen.

— Haluaisin kumminkin todellakin ensin neuvotella tohtori Oliphantin kanssa — toistin minä.

— Te ette voi tehdä sitä vastoin minun tahtoani — sanoi herra Mainwaring. — Minä pyydän, että te teette tuon leikkauksen, vaikkapa se onkin hengenvaarallinen — voinko sanoa enemmän?

— Ette totisesti voi — vastasin minä.

Katselin häntä tarkoin. Hän oli näköään kelpo mies. Äly, päättäväisyys ja tahdonvoima ilmenivät selvästi hänen sielukkaissa silmissään ja miehekkään voimakkaissa kasvonpiirteissään.

— Olen taipuvainen uskomaan, että tuo leikkaus onnistuu — sanoin minä ihastuneena ja nousin seisomaan. — Minä suostun tekemään sen, mitä te haluatte ja me tahdomme jättää sen onnistumisen Kaikkivaltiaan käsiin. Leikkaus on epäilemättä hyvin vakavaa laatua, mutta te olette mies, joka on ollut kohtuullinen kaikessa. Te olette myöskin näyttäneet riittävät todisteet siitä, että teillä on vankka ruumiinrakennus. Kun menettelemme hyvin varovaisesti, niin ei edes henkeännekään tarvitse panna vaaralle alttiiksi. Näin ollen jäätte te pahimmassa tapauksessa ainoastaan semmoiseksi kuin nyt olette. Parhaimmassa tapauksessa tulette vielä kerran entisellenne. Jos asianlaita on niinkuin luulen, voin minä sillä leikkauksella, jota esitän, poistaa vian, joka nyt estää veren välttämättömän pääsyn yhteen osaan aivoistanne. Ainoastaan veri pitää aivot säännöllisessä toiminnassa. Lyhyesti sanottuna, minä toivon voivani saada teidän aivonne jälleen normaalitilaan. Aion tehdä leikkauksen juuri siinä paikassa, jossa luulen vian olevan.

— Hyvä — sanoi herra Mainwaring — minä uskon itseni teidän käsiinne. Miten pian voitte tehdä tuon leikkauksen?

— Minun täytyy tavata teidän vaimonne ja isänne ensin — vastasin minä.

— Tahdotteko nyt heti lähteä kanssani Doveriin — kysyi hän.

— En — vastasin minä. — Te olette nyt semmoisessa tilassa, ettette tarvitse minua seuraksenne. Matkustakaa ensi junalla Doveriin. Sanokaa isällenne ja vaimollenne, mitä olette päättäneet tehdä. Minä vuokraan huoneuston teille jonkin hiljaisen kadun varrelta tässä lähellä ja teen tuon leikkauksen huomenna.

Herra Mainwaring läksi heti matkalle.

Arpa oli nyt todella heitetty. Minä olin suostunut ryhtymään kokeiluun, hyvin uhkarohkeaan kokeiluun. Oli mahdollista, että seuraukset siitä saattoivat olla hyvinkin ikävät. Tiesin kyllä tämän mahdollisuuden: mutta siitä huolimatta saatoin tuskin uskoa, ettei leikkaus onnistuisi.

Minä olin selittänyt kaikki suoraan herra Mainwaringille — hän tahtoi antautua tuohon vaaraan: jos hänen vaimonsa ja isänsä myöskin suostuvat siihen, piti minun tehdä leikkaus seuraavana päivänä.

Iltapäivällä vuokrasin mukavan huoneuston herra Mainwaringille erään läheisen kadun varrelta. Otin myöskin palvelukseeni erään leikkauksiin tottuneen sairaanhoitajattaren, johon voin täydellisesti luottaa. Minulla ei siis ollut enään muuta tehtävää kuin odottaa herra Mainwaringia.

Rouva Mainwaring ja hänen appensa saapuivat myöhään illalla huoneustoon, jonka heitä varten olin vuokrannut. He lähettivät heti sanan, että he mielellään tahtoisivat tavata minua, ja minä riensin heti heidän luokseen.

Rouva Mainwaring oli kalpea ja hänen silmänsä tuijottivat levottomina. Hän tuli kiireesti minua vastaan ja tarttui käteeni.

— Edvard on ilmoittanut minulle, mitä te aiotte tehdä — huudahti hän — ja minä olen hyvilläni, enemmän kuin hyvillani siitä, että hän antautuu tuohon suureen vaataan.

Hänen sanansa melkein hämmästyttivät minua. Siirsin katseeni hänestä hänen appeensa, joka nyt ojensi minulle kätensä.

— Olen usein kuullut puhuttavan teistä, tohtori Halifax — sanoi hän vanhanaikaisella kohteliaisuudella. — Minä luulen, että te tunnette muutamia läheisiä ystäviäni. Minun täytyy sanoa, että luotan täydellisesti teidän taitavuuteenne ja tahdon uskoa poikani hengen teidän käsiinne.

Minä silmäilin tarkkaavaisena heitä vuoroon kumpaakin.

— Olen iloinen siitä, että te annatte suostumuksenne — sanoin minä. — En tahtoisi tehdä tuota leikkausta, jonka kumminkin toivon varmasti auttavan herra Mainwaringjn entiselleen, ilman teidän suoranaista suostumustanne. Minun täytyy kumminkin sanoa teille suoraan, että vaikka olenkin taipuvainen tekemään leikkauksen, niin on siinä vakava vaara tarjona ja minä luulen ettei yksikään toinen lääkäri koko Lontoossa uskaltaisi tehdä sitä.

— Te tarkoitatte, että mieheni voi kuolla? — sanoi rouva Mainwaring hiljaisella äänellä.

Minä katsoin häntä suoraan silmiin.

— Se ei ole mahdotonta — vastasin minä.

— Mutta minä luulen, ettei hän kuole — sanoi rouva hänen kasvojensa äkkiä kirkastuessa kummallisella tavalla. — Minä olen nainen ja naisella on terävä vaisto vaistoni sanoo minulle, että te pelastatte mieheni ja että te pian annatte hänet minulle takasin, semmoisena kuin hän oli ennen sairastumistaan. Pahimmassa tapauksessa — kaikkein pahimmassa tapauksessakin — jatkoi hän kalmankalpeana kasvoiltaan — tuntee hän minut ainakin toisessa maailmassa. En voisi kestää sitä, että minun olisi pakko olla hänestä erossa nykyisissä olosuhteissa. Minä en voi, en voi elää hänen ollessa nykyisessä tilassaan.

Hän ei jaksanut enään hillitä tunteitaan, vaan alkoi itkeä ääneen.

— Tässä asiassa ei enään ole mitään sanottavaa — huomautin minä lyhyen vaitiolon jälkeen. — Te olette kaikki antaneet suostumuksenne ja minä olen järjestänyt kaikki valmiiksi, joten voin tehdä leikkauksen huomenna aamupäivällä. Eräs taitava lääkäri, jonka tunnen hyvin, tulee auttamaan minua ja tottunut sairaanhoitajatar tulee aamulla varhain hoitamaan sairasta ja järjestämään kaikki leikkausta varten. Mutta missä miehenne nyt on, rouva Mainwaring?

— Hän on kyllä täällä — vastasi rouva — mutta hän ei halua nähdä teitä, ennenkun sillä hetkellä, jolloin te olette valmis auttamaan häntä.

Lausuin vielä muutamia sanoja ja sanoin sitten heti jäähyväiset.

Varhain seuraavana aamuna menin minä erään virkaveljeni seurassa, jonka olin pyytänyt auttamaan minua, herra Mainwaringin asuntoon. Meidät opastettiin heti siihen huoneeseen, jossa sairaamme odotti meitä. Hän istui nojatuolissa akkunan ääressä. Sairaanhoitajatar seisoi huoneen perällä ja hän oli tehnyt hyvin huolellisesti kaikki tarpeelliset valmistukset leikkausta varten.

— Katsohan vaan, siinähän te olettekin — sanoi herra Mainwaring, nousi ylös nojatuolista ja tervehti minua iloisesti hymyillen — ja tässä minäkin olen, ja Jumala on meidän kaikkien luona. Sitä parempi, mitä pikemmin laitatte asiat kuntoon.

Hänen rohkeutensa ihastutti minua. Huomasin myöskin suureksi mielihyväkseni, etteivät herra Mainwaringin rouva ja isä olleet läsnä.

— Jumalan avulla toivon voivani saada teidät terveeksi — sanoin minä täydellä luottamuksella.

Puolitoista tuntia myöhemmin menin minä arkihuoneeseen, jossa herra Mainwaringin rouva ja isä levottomina odottivat minulta tietoja.

— Leikkaus on onnistunut hyvin — sanoin minä — ja sairas nauttii nyt levollista unta. Kun hän herää, on hetki käsissä jolloin voimme koettaa, josko minä olen voinut auttaa häntä tai ei. Onko teillä, rouva Mainwaring, rohkeutta tulla kanssani sairaan luo? Minä haluaisin, että hän saisi nähdä teidät, kun hän avaa silmänsä. Jos hän tuntee teidät, niin tiedän minä onnistuneeni.

Hämmästyksekseni peräytyi rouva pari askelta taaksepäin.

— Ei — sanoi hän — se koetus on minulle liian vaikea. Jollei hän tuntisi minua, olisi se minulle liian suuri pettymys. En kestäisi sitä iskua; en ole tarpeeksi vahva siihen.

— Mitä sitten teemme? — kysyin minä. — Herra Mainwaring tuntee joka tapauksessa isänsä. Mutta jos hän tuntee teidät, olisi se koetus, josta voisin päättää, josko olen voinut auttaa häntä eli ei.

Rouva Mainwaring hymyili ja poistui huoneesta. Hetkisen kuluttua palasi hän takaisin, taluttaen kädestä pientä, kaunista noin viiden vuoden ikäistä tyttöä, jolla oli aaltoilevat kullankeltaiset melkein vyötäisiin saakka ulottuvat hiukset. Tytön silmät säteilivät kuin safiirit.

— Tässä on Nancy, isänsä lemmikki — sanoi rouva. — Minä annoin tuoda hänet tänne tänä aamuna. Viekää hänet mieheni luo hänen herätessään — hän ei ole pelkuri. Jos mieheni tuntee hänet, niin on kaikki hyvin.

— No hyvä — sanoin minä.

Minä vartioin koko päivän sairaan vuoteen ääressä. Illalla sitten kävin hakemassa Nancyn.

— Tule nyt minun kanssani, Nancy, isää katsomaan — sanoin minä.

Lapsi katseli minua totisilla silmillään — hän oli aivan tyyni ja levollinen. Otin hänet syliini.

Menin sairaan huoneeseen. Lapsi oli kietonut käsivartensa kaulalleni. Sydämeni sykki rajusti ja levottomasti. Pikku Nancv katseli minua hämmästyneenä.

— Onko isä sairas? — kysyi hän.

Sairaan silmät olivat auki. Minä laskin lapsen sylistäni permannolle.

— Mene puhuttelemaan isääsi Nancy — sanoin minä.

Tyttö juoksi heti vuoteen ääreen.

— Oletko sairas, isä? — kysyi hän uudestaan kirkkaalla, kimakalla äänellä.

— Tule tänne, Nancy! sanoi sairas, hymyillen tytölle ja ojentaen hänelle kätensä.

Nanev tarttui hänen käteensä ia suuteli sitä.

Pyydä äitisi tulemaan minun luokseni, pikku kiltti Nancy — sanoi herra Mainwaring hetkisen kuluttua.

Nyt tiesin minä, että herra Mainwaring oli saanut nuo unohtuneet kymmenen vuotta takaisin.





Vivutar 1/1912.