Taiteen ymmärtämisen puutteesta.
On ihmisiä, ja paljonkin sellaisia, jotka sanovat, etteivät he ymmärrä taidetta. Tällainen lause on samalla kertaa sekä väärä että oikea, riippuen siitä, mitä taiteen ymmärtämisellä käsitetään.
Väärä se on ainakin useimpien normaalilahjaisten ihmisten suhteen, jos taiteen ymmärtämisellä tarkoitetaan alkeellista syntyperäistä kykyä vastaanottamaan taidevaikutelmia kaikkein yksinkertaisimmassa muodossaan. Eipä ole esimerkiksi täysin normaali se lapsi, joka ei pienestä pitäen tunne kiintymystä outoihin muotoihin, silmäänpistäviin väreihin, kuviin ja piirustuksiin. Mitä tämä taipumus on muuta kuin niiden sielunvoimain alkeellisin ja yksinkertaisin itiö, joiden korkeampi kehityskanta on itsetietoinen taiteen ymmärtäminen ja taiteellinen toiminta. Ja tekisipä mieleni väittää, että hyvin harva on se täysi-ikäinenkin ihminen, joka ei tuntisi kauniin jonkunlaisen ilmenemismuodon vaikuttavan jotain mielihyvän tunnetta. Jokainen, joka sellaista tuntee, ”ymmärtää” taidetta tavallaan, s. o. hänessä on alkeellista vastaanottavaisuutta taiteelle, eikä hän siis ole oikeutettu antamaan itsestään sitä halventavaa ja alentavaa tuomiota, ettei ollenkaan ymmärrä taidetta. Sanoin ”halventavaa ja alentavaa” koska se väite sisältää tunnustuksen siitä, ettei ole varsin täysilahjainen.
Mutta toisaalta se lause on oikeakin, vieläpä — sen pahempi — surullisen suuressa määrässä oikea, jos nimittäin vaaditaan hieman enemmän, vaaditaan, että tuo alkeellinen vaisto on kehitetty itsetietoiseksi tajuksi. Taide on varsinaisten harjoittajainsa käsissä kehittynyt niin sanoakseni kieleksi, joka sen kielentaitavain kesken välittää tunteita, välittää aistimuksia ja ajatuksia, joiden arvoon yhtä ikuinen kuin konsanaan käsitteellisen kielen ilmaisemain ihmisjärjen korkeimpain saavutusten. Sen kielen tietoinen ymmärtäminen puuttuu liian monelta.
Ja silloin puuttuu luonnollisesti myös se taiteen ymmärtämisen korkein muoto, joka on taidetarvetta, kaipausta nähdä ympärillään kaunista, tunnetta, että elämä on köyhä ja karu sitä ilman. Ja tässä puuttuvaisuudessa ollaan niinkin pitkällä, että monet ihmiset voivat ylvästellen, ikäänkuin jotakin ansiotaan kehuen lausua: minä en ymmärrä taidetta enkä tarvitse taidetta! ...
Tämä on tulos siitä että nuo ihmisessä piilevät taipumukset taiteeseen ja taideymmärrykseen on jätetty ja jätetään kehittämättä. Ei voi olla muuta kuin merkkinä siitä, että sivistystyössä on olemassa suuri vajanaisuus, kun niin saa käydä, kun kansan kasvatuksessa jää syrjään näin tärkeä puoli, jää kuihtumaan ja lakastumaan synnynnäinen taidelahja. Niin on juuri meilläkin saanut käydä. Jokaisessa museossa, jossa on kokoelma vanhoja kansan tarve-esineitä, huonekaluja, työkaluja j. n.e., pääsee siitä vakuutukseen. Miten paljon hellivää työtä niihin ennen uhrattiinkaan, miten niitä kukin tekijä makunsa mukaan koetti saada paitsi tarkotustaan vastaaviksi myöskin kauniiksi, somistetuiksi! Taidetyötä se oli totisesti ja edellytyksiensä mukaan arvosteltuna varsin korkeata sellaista. Ja nyt siitä taideymmärryksestä ja taidetarpeesta ei näy jälkeä missään! On kyllä varsin helposti selitettävissä, että kehitys on tuonut paljon käytännöllisiä tekijöitä jokapäiväiseen elämään ja että siten on kaikkia asioita vähitellen alettu arvostella ainoastaan hyödyn, edun, vaivattoman hankinnan ja kylmän järjen kannalta, mutta kun samalla unohtamalla esineiden miellyttävä puoli on hävitetty kauneuden vaisto, niin silloin on mennyt hukkaan sellaista, joka ei ole ristiriidassa hyödyn eikä edun kanssa ja jonka siis ei olisi ollut pakko hukkua, on mennyt hukkaan sellaista, jota me väittämättömästi myöskin tarvitsemme ja aina olemme tarvinneet, menetetty mitä tärkein sivistystekijä, elämämme suurin onnentekijä, raaistuttu.
Tämän ei olisi annettava jatkua edelleen, vaan olisi käytävä tarmolla tekemään sitä mikä on jäänyt tekemättä, kasvattamaan laajoja kerroksia taideymmärrykseen ja taidetarpeeseen. Mutta älköön tällöin vaadittako kasvatettavilta itseltään paljoa, sillä he eivät voi niitä vaatimuksia täyttää, koska he eivät enää tunne puuttuvaisuuttaan. Niiden, joilla jo on taideymmärrystä ja jotka voivat yhteiskunnallisen asemansa kautta määrätä, on velvollisuus pitää huolta siitä, että kansalla on tilaisuus nähdä taidetta ympärillään. Silmän kasvatus näkemään ja tajuamaan, mikä on kaunista ja mikä ei, on tärkeintä, sillä juuri sitä on laiminlyömisen kautta enimmän raaistutettu.
Ajattelen tässä nyt lähinnä kaupungeita ja niiden velvollisuuksia tässä suhteessa. Niiden on helpoin käydä etunenässä, sillä ne voivat parhaiten sekä estää rumuutta että synnyttää kauneutta ja täten saada aikaan, että niiden asukkailla on joka päivä silmiensä edessä sellaista nähtävää, joka heitä juuri tässä suhteessa kasvattaa. Mutta kuinka paljon kaupunkimme vielä laiminlyövätkään verrattuna esim. siihen, miten näitä näkökohtia useissa kaupungeissa ulkomailla otetaan lukuun! Kuinka helppo olisi kaupunkien esim. valvoa sitä, että rakennettavien talojen ulkoasu ei tulisi silmää loukkaavaksi, ettei vierekkäin saataisi rakentaa taloja, jotka siinä toistensa yhteydessä vaikuttavat rumasti ja kauneuden sekä sopusuhtaisuuden lakeja loukkaavasti. Tällä tavalla kaupungit voivat tehokkaasti toimia estääkseen rumaa ja yhtä helppo niiden on toisaalta myöskin luoda kaunista.
Muistakaamme kaupungin asukkaita, jotka raskaan työn uuvuttamina pyrkivät ulos kävelypaikkoihin virkistymään. Kuinka suuriarvoista olisikaan heille, jos kaikissa kaupungeissa, pienimmissäkin, olisi kauniita ja hoidettuja kävelypaikkoja tätä varten ja etenkin jos niihin pystytettäisiin taideteoksia heidän vapaasti nähtäväkseen. Niiden näkeminen tekisi aikojen kuluessa juuri sitä kasvatustyötä taideymmärrykseen, jota tarvitaan, ihmisten silmät tottuisivat niitä näkemään ja oppisivat niistä iloitsemaan, ja kun siten saataisiin vähitellen jostakin kohdasta aukko siihen muuriin, joka surullisella tavalla eroittaa suuren yleisömme taiteesta ja kauniista, pääsisi sitä tietä heidän sieluunsa vähitellen yhä suuremmassa määrässä sitä iloa, jota taide tuottaa. Ja iloa ja virkistystä meidän elämämme, joka kuluu yhtämittaisessa aherruksessa ja olemisentaistelussa, enimmän kaipaa. ...
Saanen vastedes tässä lehdessä tilaisuuden puhua kansamme kasvattamisesta taideymmärrykseen sekä taiteen ja jokapäiväisen elämän kosketuksesta toisiinsa muiltakin näkökannoilta.
Emil Vikström.
Suomen kuvalehti (Hämeen sanomain lisälehti) 0/1911.
