Emile Zola - Iso Michu


Iso Michu.

Kirj. Emile Zola.





Eräänä iltapäivänä lepohetkenä, neljän aikana otti iso Michu minut syrjään erääseen pihan kulmaan. Hänen katseensa oli vakava ja synnytti minussa jonkinmoista levottomuutta, sillä iso-Michu oli karhea ja vankka poika, jolla oli vahvat nyrkit, enkä minä tahtonut millään muotoa joutua hänen vihamiehekseen.

— Kuule sinä, sanoi hän minulle karhealla, hiomattomalla talonpoikaisäänellään, tahdotko olla mukana?

Minä vastasin „tahdon” hyvilläni siitä, että jollakin tavoin saatoin olla ison Michun mukana. Ja nyt hän selitti minulle, että oli kysymys eräästä liittymisestä. Se mitä hän uskoi minulle, täytti minut niin suloisella tunteella, että minä en koskaan sen jälkeen ole kokenut mitään sellaista. Vihdoinkin minä saisin ottaa osaa elämän rohkeaan uhkapeliin — minulla oli salaisuus säilytettävänä, taistelu kestettävänä.

Ja aivan varmasti ei minun vähin iloni johtunut siitä, että minulla oli uusi osa salaisessa rikoksessa.

Minä seisoin niin muodoin kokonaan ihastuksen vallassa suuren Michun minulle puhuessa. Jokseenkin karhealla äänellä ilmaisi hän minulle mitä oli tekeillä, ikään kuin minä olisin rekryytti, jonka tarmoon oli ainoastaan keskinkertainen luottamus. — Se kauhistus ja ihastus, joka kulki minun läpitseni, ja se hämmästynyt ilme, joka minulla varmaan oli kuunnellessani häntä, antoi hänelle varmaankin lopuksi paremman ajatuksen minusta. Kun kello löi toisen kerran ja molemmat asetuimme riviin palataksemme oppisaliin, sanoi hän hiljaa:

— Se on siis päätetty, vai kuinka? Sinä kai olet meidän puolellamme. Minä toivon, että sinä et ole arka — etkä sinä kaiketi myöskään petä?

— En, en, sen saat nähdä! Minä vannon, että en sitä tee.

Hän katsoi minuun lujasti kasvoihini harmailla silmillään — kuten kypsynyt ymmärtäväinen mies, ja sitten hän lisäsi:

— Niin, muutoin sinä tiedät... Lyödä minä en sinua anna, mutta kaikki saisivat tietää, että sinä olisit petturi, ja ei ainoakaan tahtoisi puhua sinun kanssasi enää sanaakaan.

Minä muistan vielä sen omituisen ilmeen, jonka tämä uhkaus teki minuun. Se teki minut rohkeaksi kuin leijona. Antaa mennä, mutisin minä itsekseni, — ja vaikka saisin kirjoittaa rangaistukseni kaksisataa värsyä lausunnon mukaan, niin vieköön minut hitto, jos petän Michua. Kuumeen tapaisella kärsimättömyydellä odotin ruokatuntia. Mellakan piti tapahtua ruokasalissa.

2.

Iso Michu oli Varista kotoisin. Hänen isällänsä oli muutama tynnyrinala maata, ja hän oli 1851:n valtiokaappauksen synnyttämässä epäjärjestyksessä ampunut ratkaisevan laukauksen. Sitten oli hänet pidetty kuolleena ja jätetty makaamaan Uchainen tantereelle, mutta hänelle oli onnistunut päästä turvaan. Sen jälkeen ei häntä kukaan ahdistanut. Oli hyvä olla kuuluisa paikkakunnalla, ja suuret ja pienet koronkiskurit eivät häntä kutsuneet koskaan muuksi kuin „Michu veitikaksi.”

Tuo veitikka, kunniallinen, mutta sivistymätön mies — lähetti poikansa A:n kouluun. — Todennäköisesti tahtoi hän sen asian kunniaksi, jonka hän oli ainoastaan ase kädessä voinut itselleen taistella, tehdä pojastaan oppineen miehen. Me poikaset olimme kuulleet kerrottavan tuosta jutusta, ja se teki toverimme meidän silmissämme kauhua herättäväksi henkilöksi.

Suuri Michu oli muutoin meitä paljon vanhempi. Hän oli lähes kahdeksantoista vuotias, vaikka hän oli niin alhaalla kuin neljännellä luokalla. Mutta kukaan ei uskaltanut sanallakaan mainita mitään siitä hänelle. Hän kuului niihin, joilla on terve järki, joilla on vaikea ymmärtää ja oppia, mutta sen mitähän tiesi, tiesi hän perusteellisesti ja ijankaikkisesti. Voimakkaana kuin luja, veistetty tukki, oli hän vapaahetkien herra ja mestari. Ja samalla kertaa tavattoman hyvänluontoinen. Minä olen vain yhden ainoan kerran nähnyt hänen raivostuneena, ja se tapahtui silloin, kun luokan vartija selitti, että kaikki tasavaltalaiset olivat ryöväreitä ja murhaajia. Iso Michu heittäytyi hänen kimppuunsa ja oli vähällä hänet kuristaa, jonka jälkeen hän itse oli vähällä joutua pihalle ajetuksi.

Vasta myöhemmin ajatellessani muinaisia koulutovereitani sain minä täydellisen käsityksen hänen vakavasta voimakkaasta esiintymisestään. Hänen isänsä oli ajoissa tehnyt hänestä miehen.


3.

Isosta Michusta oli kiusallista olla koulussa — meidän suureksi kummastukseksemme. Oli ainoastaan yksi asia, jota hänen oli vaikea sietää, ja se oli nälkä. Isolla Michulla oli aina nälkä.

Minä en saata muistaa nähneeni koskaan sellaista ruokahalua kuin hänellä. Hän oli hyvin ylpeänluontoinen, mutta hän antautui usein kaikenlaisiin alentaviin ilveilyihin saadakseen palasen leipää tahi syötävää toisilta. Koska hän oli kasvatettu paljaan taivaan alla, merialppien juurella, kärsi hän paljoa enemmänkuin me laihasta kouluravinnosta. Ruoka oli meidän jokapäiväisiä puheenaiheitamme ollessamme koulunpihalla muurin rinteellä, joka tarjosi meille säästäväistä varjoansa. Me toiset olimme rahdun juonikkaita. Me saimme erittäinkin jonkinlaista kapakalaa ruskean kastikkeen kanssa, joka oli meidän kaikkein kauhistus. Niinä päivinä, joina tätä lajia tarjottiin, ei tyytymättömyydellä ja moitteella tahtonut olla loppua. Iso Michu nurisi yhtä rehellisesti kuin mekin, vaikka hän kernaasti olisi pannut kaikki kuusi annosta omalle pöydälleen. Hän valitti ainoastaan määrän vähäisyyttä. Kohottaakseen hänen onnettomuutensa kukkuroilleen oli sattuma asettanut hänet vartijan, viheliäisen kääpiön viereen, joka antoi meidän polttaa tupakkaa kävelyretkillä.

Koulusääntöjen mukaan oli vartijalla oikeus saada aterioilla kaksinkertaiset annokset. Ja oli todella näkemisen arvoista — milloin makkara tuotiin pöytään — millaisen katseen iso Michu loi molempiin palasiin, jotka kaikessa sovussa olivat vierekkäin pienen vartijan lautasella.

— Minä kaksi kertaa niin iso kuin hän, sanoi hän kerran minulle,— ja kuitenkin saa hän kaksi kertaa niin paljon kuin minä. Hän ei jätä koskaan mitään, ja siis ei siinä ole liikaa hänellekään.


4.

Ja nyt olivat kapinallisten johtajat päättäneet, että vihdoinkin olisi noustava kapakalaa ja sen ruskeata kastiketta sekä papuja ja niiden valkoista kastiketta vastaan.

Luonnollisesti tarjosivat salaliittolaiset korkeimman johdon isolle Michulle. Heidän taistelusuunitelmansa oli ihmeellisen yksinkertainen — he uskoivat, että olisi kylliksi, jos he tekisivät ruokalakon, että viittaisivat lähettämään pois ravinnon, kunnes rehtori juhlallisesti selittäisi, että ruoka tulisi paremmaksi. Se, että iso Michu suostui tähän ehdotukseen, oli kieltäytymisen ja sankariluonteen kauneimpia piirteitä, mitä tunnen. Hän otti tehtäväkseen kapinaleikkimisen sillä kylmäverisellä sankarimaisuudella, jota vanhat roomalaiset osoittivat uhrattuessaan yleiselle hyvälle.

On ajateltavaa, että hän ei millään tavalla halunnut nähdä kalojen ja papujen katoavan ruokajärjestyksestä — hänellä oli ainoastaan nälkäinen halu saada enemmän sellaista, niin paljon kuin hän tahtoi. Ja nyt hän myöskin paastoaisi! Hän on sittemmin tunnustanut minulle, että se tasavaltalainen hyve, jonka hänen isänsä oli juurruttanut häneen, — yhtenäisyyden tunne, yksityisen alistaminen yhteiskunnan hyväksi — ei koskaan ole joutunut kovempaan koetukseen kuin silloin.

Samana iltana jona me tulimme pöydän ääreen — oli juuri kapakalan päivä — alkoi lakko todellakin ylentävällä yksimielisyydellä. Meidän ei pitänyt nauttia muuta kuin leipää. Vati asetettiin esille, mutta me emme siihen koskeneet, me söimme ainoastaan kuivaa leipäämme. Ja tämä tapahtui vakavin ilmein, meidän puhelematta hiljaa toisillemme, joka muutoin oli tavallista. Ainoastaan pienemmät kitisivät ja nauroivat.

Iso Michu käyttäytyi suuremmoisesti. Tänä ensimäisenä iltana hän meni niin pitkälle, että hän ei koskettanut edes leipäänsäkään. Hän istui käsivarsiaan pöytään nojaten ja katsoi halveksivin ilmein vartijaa, joka söi kaikella innolla.

Sillä aikaa oli asianomainen kutsuttanut rehtorin, ja hän tuli hyökäten kuin myrskytuuli, hyökkäsi kiivaasti meitä vastaan ja kysyi, mitä meillä oli muistuttamista ruokaa vastaan, jota hän maisteli ja selitti sen olevan aivan erinomaista.

Nyt nousi iso Michu.

— Herra rehtori, sanoi hän, kala on pilaantunutta, me emme voi sitä syödä.

— Vai niin, huusi vartija, ennen kuin rehtori ehti sanoa mitään, ja juuri eräänä iltana otit sinä melkein kaikki tyyni yksin.

Iso Michu tuli tummanpunaiseksi. Sinä iltana lähetettiin meidät aivan yksinkertaisesti vuoteeseen. Meidän pitäisi miettiä asiaa seuraavaan päivään, sanottiin.


5.

Seuraavana päivänä ja sen jälkeen oli kauhistavaa nähdä ja kuulla isoa Michua. Vartijan sanat olivat koskeneet häneen hyvin syvälle. Hän kehoitti meitä rohkeuteen.

— Me olimme heikkoja raukkoja, jos mukaannuimme, selitti hän. Nyt hän pani alttiiksi koko ylpeytensä osottaakseen, että hän saattoi olla ilman ruokaa, jos hän tahtoi.

Hän alistautui suoranaiseen marttyriuteen. Me toiset olimme kätkeneet suklaata, konvehteja, vieläpä leikkelytavaroitakin laatikkoihimme, joka auttoi ettemme tarvinneet syödä leipää, jota me pistimme taskumme täyteen, aivan kuivaltaan. Iso Michu sitä vastoin, jolla ei ollut mitään sukulaisia kaupungissa ja joka muutoin itse kieltäytyi kaikista makeisista, tyytyi järkähtämättä niihin leivänkannikkoihin, mitä hän voi saada. Ennen kolmannen päivän aamiaista oli rehtori selittänyt, että koska oppilaiden itsepäisyys jätti ruuan koskematta, niin ei mitään leipää jaettaisi. Ja nyt leimahti kapina ilmiliekkiin.

Iso Michu, joka luonnollisesti ei ollut täysin syyntakeinen mielettömännälkänsä vuoksi, nousi kiivaasti. Hän tarttui vartijan lautaseen, josta hän ivatakseen meidän uhmaamme, oli ammentanut papuja kaikin voimin — ja sinkahutti sen voimakkaasti lattiaan, jonka jälkeen me kohotimme marseljeesin. Oli ikäänkuin valtava myrskytuuli olisi temmannut meidät kaikki mukanaan. Lautaset, lasit, ja karahvit suhisivat ilmassa. Ja vartijat juoksivat tiehensä pirstaleiden yli ja jättivät meidät nopeasti yksinruokasalin herroiksi. Meidän viheliäinen pikku vartijamme sai paetessaan vadillisen papuja niskaansa, niin että valkoinen kastike kaunisti hänen suurta valkeaa kaulaliinaansa.

Mutta nyt oli kysymyksessä asemamme säilyttäminen. Iso Michu valittiin yksimielisesti kenraaliksi. Hän antoi kantaa pöydät ovien eteen. Ja minä muistan, että meillä kaikilla oli veitset käsissä.

Marseljeesi kajahteli lakkaamatta. Meteli muuttui vallankumoukseksi. Kaikeksi onneksi meidät jätettiin häiritsemättä kokonaiseksi kolmeksi tunniksi. Minä oletan, että näinä kolmena tuntina haettiin vahtia. Mutta näinä kolmena tuntina me ehdimme raivota loppuun asti.

Ruokasalin takapuolella oli kaksi ikkunaa, jotka olivat puutarhaan päin. Suurimmat jänishousut meistä alkoivat tulla levottomiksi sen johdosta että meidän pahoihin töihimme ei niin pitkään aikaan kiinnitetty huomiota, he avasivat hiljaa erään näistä ikkunoista ja katosivat. Toiset seurasivat vähitellen esimerkkiä. Vihdoin oli iso Michu ainoastaan kymmenen kapinallisen ympäröimänä.

— Seuratkaa toisia, sanoi hän karheasti. — Saattaa riittää, että täällä on ainoa rikollinen jälellä. Nähdessään minun epäröivän, lisäsi hän:

— Minä päästän sinut vapaaksi lupauksestasi, ymmärrätkö?

Kun vahti tuli ja avasi yhden ovista, huomattiin ison Michun istuvan yksin aivan levollisena pöydänkulmalla rikottujen astioiden keskellä. Samana iltana lähetettiin hänet kotiinsa isänsä luokse.

Me toiset emme olleet saavuttaneet suuria kapinallamme. Tosin ei meille muutamiin viikkoihin annettu kapakalaa eikä papuja. Mutta sitten ne palasivat jälleen. Koko muutos oli vain siinä, että kalaa tarjottiin sen jälkeen valkeassa ja papuja ruskeassa kastikkeessa.


6.

Kesti kauvan ennenkuin jälleen tapasin isoa Michua. Nyt hoitaa hän pientä maanviljelystä, jonka hänen isänsä on jättänyt hänelle perinnöksi.

— Minusta olisi vain tullut huono asianajaja tahi huono lääkäri, sanoi hän. — sillä käsittäminen oli minulle kauhean vaikeaa. Talonpoikana oleminen on minulle paljoa parempi. Siihen minä kelpaan. Mutta te jätitte minut juuri kauniisti pulaan. Ja minä kun pidin niin paljon sekä kapakalasta että pavuista.





Helsingin kuvalehti n:o 6 18.5.1911.