Pennalaiset.
Kirjoittanut Pietari Päivärinta*
He olivat kiviperäisestä ruotsalaisesta rantapitäjästä kotoisin. Benjami Repo ja Briita Sten olivat tuota itsellistä väkeä, joita kaikkialla niin runsaasti löytyy. Renkinä ja piikana palvelivat he siihen saakka kun menivät naimisiin. Kummallakaan heistä ei ollut mitään maanpidintä, ei taloa, eikä torppaa. Ruumiillisella työllä oli heidän elatuksensa hankittava ja perheettömänä ollessaan kävikin se laatuun, sillä he olivat ahkeria ja kovia työihmisiä.
Kun he älysivät, ettei heidän elämänsä kauan perheenlisättä pysyisi, päättivät he muuttaa pohjoiseen, jossa on isommat työpalkat, sillä heidän paikkakunnallaan oli kovin pienet palkat. Päätetty ja tehty. He muuttivat likelle erästä pientä pohjanmaan kaupunkia, jotka tienoot olivat myöskin kiviperäisiä. Siellä ostivat he rappiomökin hyvin kivisellä paikalla. He korjasivat mökin täyteen kuntoon ja laittavat sen oikein siistiksi.
Paikkakunnalla rupesivat he työtä tekemään ja he olivat halutuita työmiehiä, sillä he olivat ahkeria ja tarmokkaita. Väliaikoina uurastivat peltoa kivikkomäkeen. Kyläläiset huomauttivat, että he vuovaavat peltoa kovin lujaan paikkaan, olisihan niitä pehmeämpiäkin peltomaita:
”Ei mine tykke koko soomaa, sille se on niin merke ja löyhe. Mutta kun mine kaiva kivikko niin on se niinku pooleksi valmista leipe ja peruna. Ei se kivit niin paha ole ku luule. Se ole kivit siivo ukku. Siine se makat mihi se siirte. Kun se nosta kivitaita peele siine se lepe, eike lehde karku”, selitti Penna. (Häntä kutsuttiin vaan Pennaksi.)
Aika kului ja heille karttui lapsia. Hyvinä aikoina tultiin hyvästi toimeen, mutta sitten tuli hallavuosia ja työtä ei tahtonut saada ja työpalkat pienenivät. Silloin aikoi Penna lähteä Venäjälle työnansioille, sillä siellä hän saisi syödä selvän leivänkin. Hän aikoi lähettää sieltä rahaa perheelleen ja parempien aikojen tultua palata kotiin.
Kului aikaa kolmisen vuolta, eikä Penna ollut kertaakaan lähettänyt rahaa, eikä tullut kotiin, vaikka ajat olivat jo parantuneet. Heillä oli jo kolme lasta, ja vaimo joutui kauheaan hätään. Päivä päivältä, viikko viikolta, vuosi vuodelta odotti hän Pennalta rahaa tai Pennaa itseänsä. Vaimo oli myönyt mitä hengestä irti oli, itsensä ja lastensa henkipitimiksi ja anellut lisäksi.
Oli joulun aatto. Aamuhämärissä astua topsautti Penna tupaan. Hän oli peräti kurjassa tilassa, vaatteet repaleina ja hädin tuskin voi hän kinttujansa perässään laahata. Vaimo ja lapset ilostuivat ikihyväksi, kun isä tuli kotiin. He pyrkivät Pennaan käsiksi ja lapset kiipeilivät hänen polvelleen hokien: isä, isä.
Kun Penna oli hetken huoahtanut, sanoi hän: ”laita minulle jotain syötävää”.
Tämän kuultuaan hämmästyi vaimo kovin ja selitti, ettei hänellä ole minkäänlaista syötävää. ”Eikö sinulla ole rahoja, että saisi ostaa ruokaa?”
”Kyllä kai ne rahat ovat, mutta kuinka paljo ne sitten ovat”, sanoi Penna, otti kukkaronsa ja alkoi kaivaa sitä. Sieltä löytyi neljäkymmentä penniä, jotka hän ojensi vaimollensa.
”Tämänkö verran sinulla vain olikin”, ihmetteli vaimo.
”Siinäpä se nyt oles”, sanoi Penna.
”Tällä ei paljon leipää osteta” sanoi vaimo ja purskahti katkeraan itkuun.
Itkettyään tuntimäärin nousi hän äkkiä ylös, pesi silmänsä, pani huivin päähänsä ja meni sanaa lausumatta ulos.
Hän ohjasi askeleensa lähimpään varakkaaseen taloon.
”Hyve peive isende. Nyt ei saa olla ujuva. Onko teille leipe? Meille ei olla veheke leipe. Onko teille nelke? Meille on kova nelke, ku ei ole leipe. Tuleeko teille joulu? Meille ei tule yksikä joulu, ku ei ole leipe. Huutako teiden lapsi leipe? Meiden lapsi huuta aina vaa leipe ja on niin paha, kun ei ole anta leipe”, selitteli eukko ja kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä.
”Olen kuullut, että Penna on tullut kotiin; eikö hän tuonut rahaa tullessaan?” kysyi isäntä.
”Eipe sille ollut raha muuta ku neljekymmentä penni; ei sille paljo leipe osteta.”
”Kylläpä se meni vähään.”
”Penna on hyve töömees, vaan se ruuppa suuhu kaikki, ku ei ole kuka katto sen pere. Ku mine katto se pere, niin hän suuttu ollengas; koke tottele vaa. Penna on myös nelke ja hän on sairas ja makavaa sengyn peele. Teytykö meiden nyt kaikki koole nelkeen yks koko. Antaka hyve isende mulle veheke leipe, ettei me kaikki kooli nelken. Ku Penna parane, kyllä se teke töö ja maksa.”
”Ei näin kyläsessä kylässä saa kukaan nälkään kuolla. Menkää nyt kotiinne niin minä tuon apua.”
”Ei, ei hyve isende, antaka heti minu muka, ette mine saas heti taitta lapsi kate, kun ne huuta nii kovi.”
”Kuinka kauvan te niin vähällä toimeen tulette, minä aion auttaa teitä enemmällä.”
”Voi hyve Jumala kuinka hyve te ole. Antaka minulle laina teiden iso kelkka, kylle mine vete vaikka ruuna kuorma.”
Isäntä pani suuren säkillisen rukiisia leipiä, useampia kiloja suolaisia silakoita, palasen lihaa ja suuren sangollisen perunoita.
Eukon sydän heltyi niin, että hän purskahti hillittömään itkuun, eikä ollut kyetä ensinkään kuormaansa vetämään. Tuhannesti kiitteli hän isäntää vakuutellen, että kyllä Penna työllään maksaa.
”No, no. Älkää tuossa nyt niin vakuutelko, sillä tiedänhän, että Penna maksaa, jos vain paranee, ja jos Penna olisikin huonompi työmies, niin en olisi kenties niin hetas auttamaan.”
Ilomielin lähti eukko kuormaansa kotiinsa vetää jutistamaan.
Sitä iloa ei voi sanoin kuvailla, mikä Pennalassa syntyi, kun emäntä pääsi kuormineen kotiin. Lapset pyörivät äitinsä ympärillä, pitäen hameesta kiinni hokien: ”leipää, leipää äiti”, puoleksi itkien, puoleksi nauraen, ja Pennakin kohotteli vuoteesta päätään. Kyllä leipä ja silakka saivat kyytinsä. Kun ensi nälkään oli saatu vähän tuketta, pantiin perunoita kiehumaan ja sitten vasta juhla tuli. Ei voitu kyllin kiittää ja ihmetellä tuota jalomielistä Iittalan isäntää, joka heitä niin suuressa hädässä oli auttanut.
Iittalan isäntä kävi muissakin naapureissa kehottamassa, että hekin veisivät hätääntyneille apua, ja yksi ja toinen veikin heille elatusainetta.
Näin tulivat Pennalaiset autetuksi ja vähin erin voimistui Pennakin, että hän kykeni työhön. Mutta tuo venäjänmatka oli tärvellyt hänen voimiaan ja terveyttään. Mieluimmin oli hän kivityössä, talvella kivenvedossa ja kesällä kivikoita murtamassa, joihin hän jo entisessä ruotsalaisessa kotipitäjässään oli tottunut. Päivittelemään rupesi Penna että ”ei nuot kivit ennen ollu noin raskas; on taitanu sata niiden peele ja kivit on tulla merke”.
Vuosien kuluessa heikkeni Pennan työvoimat, mutta hän oli jo siksi varottunut, että voi hankkia veneen ja kalavehkeet ja hän rupesi kalastelemaan. Lapset olivat kosontuneet jo aikuisiksi ja lentäneet pois pesästä. Loppuikänsä eleli Penna Pirjonsa kanssa niin kuin ”herrankukkarossa”.
* Pietari Päivärinta on jo pitemmän aikaa ollut vuoteeseen kahlittuna eräässä yliajossa saadun selkävian takia. Mutta muutoin on hän täysissä hengenvoimissa ja 83 ikävuodestaan huolimatta kirjottelee vanhus vielä mielellään kertomuksia, milloin vain saa kirjuria.
Suomen kuvalehti (Hämeen sanomain lisälehti) 1/1912.
