Plinius nuorempi - Kirje Tacitukselle



Plinius'en kirje Tacitus'elle Pompeijin hävityksestä









»Pyydät minua», kirjoitti Plinius historioitsija Tacitukselle Pompeijin hävityksen jälkeen vuonna 79 j.Kr.s., »kertomaan enoni kuolemasta, jotta voisit sitä tarkemmin kuvata sen jälkimaailmalle. Kiitän sinua siitä .... Hän oli Miseneumissa, jossa hänellä oli laivaston päällikkyys. Yhdeksäntenä päivänä ennen syyskuun Calendasta, noin kello seitsemän, ilmoittaa äitini hänelle, että näkyi tavattoman suuri ja omituisen muotoinen pilvi. Otettuaan aurinkokylvyn ja senjälkeen kylmävesikylvyn hän oli paneutunut pitkällensä, syönyt kevyen aterian ja käynyt käsiksi tutkimuksiinsa. Nyt hän pukeutuu ja menee paikalle, josta puheenaolevaa luonnonilmiötä saattoi parhaiten tarkastella. Nousi pilvi (näin pitkän matkan päästä ei saanut selvää, mistä vuoresta; myöhemmin saatiin tietää, että se nousi Vesuviuksesta), joka muistutti enemmän pinjaa kuin muuta puuta, sillä ilmaan kohosi korkea runko ja haarautui. Mahdollisesti oli tuuli, joka ensin oli ajanut pilveä korkeuteen, tyyntynyt, tai johtui sen omasta paineesta, että se levisi yli taivaan. Aika-ajoin se oli vaalea, toisinaan likaisenkeltainen ja täplikäs, ikään kuin se olisi sisältänyt multaa ja tuhkaa.

Tiedemiehenä enoni piti ilmiötä mielenkiintoisena ja lähemmän tutkistelun arvoisena. Hän käski laittamaan kuntoon liburmalaisen laivansa ja sanoi, että minä saisin tulla mukaan, jos tahtoisin. Vastasin, että halusin kernaammin tehdä työtä; hän oli itse sattumalta antanut minulle jotakin kirjoitettavaksi. Juuri kun hän oli lähtemäisillään, hän sai kirjeen. Caesar Bassus, Retinasta, kauhistuneena lähestyvästä vaarasta (sillä hänen huvilansa oli Vesuviuksen juurella, eikä sieltä voinut pelastua muuten kuin meritse) pyysi häneltä apua. Silloin enoni muutti suunnitelmansa, ja sen sijaan että häntä sitä ennen oli kannustanut tiedonjano, johti häntä nyt jalomielisyys. Mä käski laskemaan »nelisoutuisen» vesille ja kiiruhti viemään apua ei ainoastaan Retinaan, vaan myös moneen muuhun paikkaan (rannikolla oli nimittäin useita huvilapaikkoja). Hän lähti sinne, mistä muut pakenivat; hän suuntasi kulkunsa suoraan vaaraa kohti ja siinä määrin pelottomana, että hän saneli ja teki muistiinpanoja kaikista tuon kamalan ilmiön muutoksista, kaikista muodostuksista, joita hän havaitsi. Jo satoi alukseen tuhkaa, sitä kuumempaa ja sitä sakeammin mitä lähemmäksi he tulivat, vieläpä hohkakiviä ja muitakin kiviä, mustia, palaneita ja tulen särkemiä. Vesi tuli yhä matalammaksi, sillä meren pohjaan kasaantui tuhkaa. Enoni oli hetkisen kahden vaiheilla, kääntyisikö takaisin vai ei, mutta sitten hän vastasi perämiehelle, joka neuvoi kääntymään ympäri: Onni auttaa rohkeata. Pomponianukselle! Tämä asui Stabiaessa, lahden toisella puolella; rannikko kulkee täällä nimittäin aaltomaisesti. Kun vaara vielä ei ollut aivan lähellä, mutta oli kuitenkin silminnähtävä ja alinomaa läheni, oli hän lastannut omaisuutensa laivaan, valmiina pakenemaan, heti kun tuuli oli kääntynyt. Enolle tämä tuuli taas oli mitä suotuisin, ja hän on pian Pomponianuksen luona, syleilee tätä tuskan vapisuttamaa, lohduttaa ja rohkaisee häntä. Rauhoittaakseen häntä tyyneydellään hän otti kylvyn, senjälkeen hän käy aterioimaan, iloisena tai, mikä on yhtä suurta, näköjänsä iloisena.

Sillä aikaa kohosi Vesuviuksesta valtavia liekkejä, ja yön pimeys lisäsi näyn mahtavuutta. Muiden tuskaa lieventääkseen enoni selitti liekkien johtuvan hyljätyistä, palavista huviloista ja tulista, joita maalaisväestö oli kauhuissaan paennut. Sitten hän meni makaamaan ja nukkui todellakin, sillä läsnäolevat henkilöt kuulivat hänen hengityksensä, joka hänen suuren ruumiinrakenteensa vuoksi oli raskas ja kuuluva. Piha, jonne makuuhuone antoi, alkoi kuitenkin tulla niin täyteen tuhkaa ja kiviä, ettei hän olisi päässyt ulos, jos hän olisi siellä kauemmin viipynyt. Hänet herätettiin, ja hän meni Pomponianuksen ja muiden luo, jotka olivat valveilla. He neuvottelivat yhdessä, pysyisivätkö he sisällä vai jättäisivät talon, sillä tiheät ja kiivaat maantärähtelyt vapisuttivat rakennuksia, ja ikäänkuin perustuksiltaan siirtyneinä ne milloin tuntuivat lentäviin erisuuntiin, milloin tulevan takasin entisiin paikkoihinsa. Ulkona taas pelottivat kivet, vaikka ne olivatkin pieniä ja huokoisia. Näistä vaaroista valittiin viimemainittu. Mitä enooni tuli, hän teki päätöksensä järkisyiden nojalla, muut petosta. Suojaksi lenteleviä kiviä vastaan he sitoivat nyörillä tyynyjä päänsä päälle.

Muualla oli jo päivä; täällä vallitsi pimeys, synkempi kuin synkin yö; vaikkakin sitä valaisivat soihdut ja monenlainen valo. He kulkivat nyt rantaan lähellä katsoakseen, eikö meri ollut tyyntynyt, mutta se oli yhäti yhtä raivoisa ia mahdoton purjehtia. Enoni istuutui maahan levitetyn purjeen päälle ja pyysi kahdesti kylmää vettä ja joi. Mutta tuli ja sen edelläkävijä, rikinhaju, sai muut lähtemään pakosalle ja hänet nousemaan pystyyn. Kaksi palvelijaa auttoi hänet seisomaan, mutta hän kaatui heti takasin maahan. Luulen, että sakea savu esti hänen hengityksensä ja tukehutti hänet, sillä hänen rintansa oli luonnostaan heikko, ja hän sairasti usein hengenahdistusta. Kun päivänvalo palasi (kolmantena päivänä enoni kuoleman jälkeen), löydettiin hänen ruumiinsa, vahingoittumattomana ja vaatteet täydessä kunnossa; hän näytti enemmän nukkuvalta kuin kuolleelta.

Sanot, että kirje, jossa kuvasin enoni kuolemaa, on herättänyt sinussa halun saada tietää, mitä vaaroja ja kohtaloita minä omasta puolestani sain kokea Misenumissa (siinä kohden nimittäin keskeytin kertomukseni).

Vaikka niiden muisto saa sieluni vapisemaan, alotan.

Kun enoni oli lähtenyt, omistin jälelläolleen osan työpäivästä työlle, jonka vuoksi olin jäänyt kotiin. Sitten seurasi kylpy, päivällinen, ja senjälkeen lyhyt ja rauhaton uinahdus. Jo useampana päivänä olimme huomanneet maan tärähtelevän, mutta sellainen on tavallista Kampaniassa, eikä se saanut 'meitä levottomiksi. Mutta sinä yönä järistys tuli niin ankaraksi, ettei ainoastaan linna, vaan kokonaiset kaupungitkin näyttivät voivan sortua. Äitini tuli juosten huoneeseeni. Olin noussut ylös, voidakseni herättää hänet, jos hän olisi nukkunut. Menimme pihalle, joka erotti asuntomme merestä. En tiedä, onko minun sakottava tätä rohkeudeksi vaiko ajattelemattomuudeksi — olin kahdeksantoista vuoden vanha — mutta annoin hakea Titus Liniuksen kirjoja ja asetuin lukemaan niitä kaikessa rauhassa, vieläpä jatkoin otteidenkin tekemistä. Muuan enoni ystävä, joka oli äskettäin tullut hänen luokseen Espanjasta, saapui paikalle ja sai nähdä minut ja äitini istuvan siellä ulkona ja minun lisäksi lukevan, ja hän moitti häntä
leväperäisyydestä; minä jatkoin kuitenkin lukemistani vähentymättömällä innolla. Kello kävi jo yhtä, mutta päivä oli yhäti hämärä ja kolkko. Rakennukset tärisivät ympärillämme, ja piha, jossa olimme, oli niin ahdas, että olisimme saattaneet hautautua rakennusten alle, jos ne olisivat menneet kumoon. Päätimme vihdoin lähteä pois kaupungista. Kauhistunut väkijoukko seurasi meitä, ja kun arat ihmiset pitävät turvallisempana seurata toisen tahtoa kuin omaansa, oli kintereillämme valtava joukko, joka tuuppi meitä ja työnsi meitä edellään.

Päästyämme kaupungin ulkopuolelle pysähdyimme ja saimme nähdä monta merkillistä ja vastenmielistä tapausta. Vaunut, (jotka olimme ottaneet mukaamme, kulkivat itsestään eri suuntiin, vaikka maa oli tasainen, eivätkä ne pysyneet paikoillaan, vaikka niiden pyörien alle pantiin kiviä, Sitäpaitsi näimme meriveden pakenevan, ikäänkuin maanjäristys olisi karkottanut sen rannasta. Ranta tuli yhä leveämmäksi, ja joukko merieläimiä jäi kuivalle hiekalle. Toiselta taholta näkyi pelottava, musta pilvi, jota ajottain pilkkoivat salamat, ja joka toisinaan synnytti oikeita tulivirtoja, jotka muistuttivat salamoita, mutta olivat suurempia.

Espanjasta tullut mies uudisti esityksensä. Jos sinun veljesi, sinun enosi elää, sanoi hän, toivoo hän, että te pelastuisitte; jos hän kuolee, tahtoo hän, että te jäisitte elämään. Miksi ette siis jatka pakoa? Me vastasimme, ettemme tahtoisi ajatella omaa pelastustamme, kun hänen pelastumisensa oli epävarma. Kauempaa viipymättä lähti hän silloin yksin pakenemaan. Hetkisen kuluttua tuo pilvi laskeutui maata kohti ja peitti meren. Se ympäröi ja kätki Caprin, verhosi Misenumin niemen. Silloin alkoi äitini pyytää, kehottaa ja käskeä minua pakenemaan — minä kun nuorena voisin sen tehdä, jotavastoin hän, jo vanha ja ruumiiltaan painava, kernaasti kuolisi, kunhan hän ei vain aiheuttaisi minun kuolemaani. Minä taas selitin, etten tahtonut pelastua muuten kuin yhdessä hänen kanssaan, Senjälkeen otin häntä kädestä kiinni ja pakotin häntä kiiruhtamaan. Hän seurasi minua vastahakoisesti ja valitti, että hän oli minulle esteeksi.

Jo alkoi sataa tuhkaa, vaikkakin vielä harvaan. Käännyin ympäri. Takanamme oli synkkä pimeys, joka paisui kuten joki ja tuli yhä lähemmäksi. Siirtykäämme sivulle, sanoin minä, niin ettemme pimeässä joudu meitä seuraavan joukon jalkoihin. Laskeuduimme maahan, ja samalla meidät ympäröi pimeys, jota ei voi verrata pilviseen yöhön, jolloin kuu ei paista, vaan huoneen pimeyteen, kun kynttilä on sammutettu. Kuulimme naisten valituksia, lasten itkua, miesten huutoja. Muutamat huusivat vanhempiaan, toiset lapsiaan, toiset taas vaimoaan; jotkut valittivat omaa onnettomuuttaan, toiset omaistensa; muutamat toivoivat kuolemaa kuoleman pelosta. Monet kääntyivät jumalain puoleen, useat taas ajattelivat, ettei jumalia enää ollut olemassa, ja että oli tullut ijankaikkinen yö. Eikä puuttunut niitäkään, jotka mielikuvituksensa luomia vaaroja esittäessään lisäsivät todellista vaaraa. He kertoivat, että osa Misenumista oli sortunut ja oli liekkien vallassa, ja kaikki uskoivat näitä vääriä huhuja.

Pimeys hälveni vähän, mutta tämä ei ollut päivänsarastuksen vaan tulen lähenemisen merkki. Se pysähtyi kuitenkin pitkän matkan päähän. Taas seurasi pimeys, taas satoi sakeata, raskasta, tuhkaa. Tuon tuostakin meidän täytyi nousta seisomaan ja pudistaa sitä päältämme; muuten se olisi meidät haudannut. Voin laskea ansiokseni sen, etten päästänyt ainoatakaan valituksenhuokausta, en ainoatakaan tuskanhuudahdusta tässä hengenvaarassa. Sain vähäpätöisen, mutta kuolevalle kuitenkin suuren lohdutuksen ajatellessani, että minun mukanani hukkuisi koko ihmiskunta, koko maailma.

Vihdoinkin tuo pimeys hälveni kuten sumu tai savu; valkeni päivä, vieläpä aurinkokin tuli näkyviin, vaikkakin himmeänä kuten pimennysten aikana. Meidän vielä kauhua säteilevissä silmissämme näytti kaikki muuttuneelta; kaikki peitti paksu tuhkakerros kuten lumi.

Palasimme Misenumiin, lepäsimme ja hoidimme itseämme niin hyvin kuin voimme sekä vietimme yön toivon ja pelon vaihdellessa mielissämme. Pelko sai voiton sillä maanjäristystä jatkui, ja kaikki kauhusta puolihulluiksi tulleet ihmiset lisäsivät omaansa ja muiden pelkoa kamalilla ennustuksillaan. Mutta silloinkin, huolimatta kaikista vaaroista, joissa olimme olleet ia joita vielä odotimme, pysyimme lujina päätöksessämme, ettemme lähtisi pakenemaan ennen kuin olimme saaneet sanoman enostani.

Tämä kuvaus on kirjoitettu sinua, ei historiatasi varten, johon sitä ei kannata ottaa; jollet pidä sitä edes kirjeen arvoisena, niin syytä itseäsi, sillä pyysithän minulta sellaista. — Vale».





Vivutar 2/1912.