COO-EE
Boyscoutkertomus Etelämeren saarilta
Kirjoittanut Robert Leighton
Suomennos
1 luku.
Mies saarella.
»Merkillistä», mutisi kadetti Kepple. »Minkä ihmeen vuoksi hän piiloutuu? Oletteko Te nähnyt häntä, Dogger?» hän huusi.
Matruusi Dogger seisoi paljain jaloin keulateljolla pitkä keksi kädessä, samalla kun höyrypursi yhä hiljemmin ja hiljemmin liukui valkoista rantaa kohden.
»En, herra», vastasi hän. »Saari näyttää olevan asumaton. Ei ole ainoatakaan asuntoa, eikä täällä liikuskele ainoatakaan villiä, se on varma».
Nuori kadetti tarttui höyrypilliin, ja kolme kimakkaa vihellystä, jotka karkottivat lentoon kokonaisen pilven vesilintuja laguunin pesintäpaikoista, hukkui kaikuun, jonka saaren jylhät vuoret synnyttivät.
»Katsokaa oikeanpuolitsi!» käski Kepple. »Juuri tuolla ylhäällä palmumetsän rinteessä näin hänet ensimäisen kerran, ja hän tulee kyllä jälleen esille. Kentiesi hän on parhaillaan pukeutumassa. — Vetäytykää alas sieltä edestä, Dogger. Laguuni on täynnä haikaloja. Puolella vauhdilla, Anderson. Katsokaa, ettemme joudu matalikolle. Chubb, ohjatkaa noita viittä palmua kohden! Siellä meidän pitäisi voida mennä maihin».
Pursi liukui hiljalleen eteenpäin. Vain koneen tykytys häiritsi hiljaisuutta.
Kepple katsoi kannelta läpinäkyvään syvyyteen, josta hän erotti eriskummaista värivaihteluita aaltoilevien merilevien ja harvinaisten näkinkenkien välissä ja näki pelästyneiden pikkukalojen kiitävän loistavina hopea- ja kultajuovina.
»Tässä laguunissa on joukottain helmisimpukoita», ajatteli hän ja katsoi taas hiekkarantaa ja palmuja. »Onko aivan varmaa, että tuolla kehäriutalla näkyi valkoihoinen mies?» kysyi Chubb.
»Näin itse hänet», vastasi Kepple. »Olin ohjaussillalla, kun herra Aplin huomasi hänet, ja katsoin hänet päällikön kaukoputkella. Hän viittasi meille — linnunpelätin mieheksi, mutta epäilemättä valkoihoinen».
»Eiköhän se ollut joku heittiö», sanoi Chubb. »Minä olisin varovainen, jos olisin Teidän asemassanne. Tuo linnunpelätin oli kentiesi vain syötti, ja siinä tapauksessa on palmumetsässä varmasti joukko mustaihoisia, jotka hyökkäävät kimppuumme, heti kun olemme päässeet maalle. Minä en tahdo tulla hakkelukseksi. Onko Teillä revolveri valmiina?»
Nuori Kepple hymyili. »Sattuu olemaan, mutta en luule sitä tarvittavan. Seis, Anderson!» Höyrypursi laski hiljaa mutkikkaaseen korallirantaan. Dogger hyppäsi maalle, ja yksi matruuseista kiinnitti kokkanuoran korallikallioon.
Kepple lähti Chubbin ja Doggerin kanssa palmumetsään. Vieläkään ei näkynyt mitään merkkiä miehestä, joka oli ollut yksinäisellä koralliluodolla, mutta äkkiä kadetti pysähtyi erään suunnattoman suuren näkinkengän luo. »Katsokaas, Chubb, tässä on merkki siitä, että tässä saaressa on asukkaita. Joku on istunut tässä vain puoli tuntia sitten.»
Chubb oli hämmästyneen näköinen. »Minä en käsitä, mistä Te sen päätätte, mutta minä myönnän, että tässä on hyvä istumapaikka.»
»Mukava kuin tuoli», lisäsi kadetti. »Ja tästä näkee hyvin kulkuväylän. Hän on istunut tässä, pureskellut suutupakkaa ja syljeskellyt ympärilleen. Hän sylkee hyvin, joten hän saattaa olla amerikkalainen. Jos tahdotte useampia todistuksia, on täällä pitkä kasvinsyy, johon hän on tehnyt solmuja. Linnut ja kilpikonnat eivät tee solmuja, Chubb.»
He menivät palmujen luo. Täältä he tapasivat kappaleen maalattua puuta ja kokoskuorien tuhkaa sekä villisian luun. Kokoelma helmisimpukoita oli lisätodistuksena siitä, että joku ihminen oli siinä ollut.
Eräässä näkinkengässä oli järjestyksessä yksi tiu helmiä, ja tästä voitiin helposti päättää, että yksi saaren asukkaista oli sivistynyt ihminen. Dogger aikoi ottaa helmet, mutta Norman Kepple esti sen.
»Anna niiden olla! Hän voi ottaa ne itse mukaansa, jos hän lähtee meidän kanssamme laivaan.»
»Hän olisi kyllä jo näyttäytynyt, jos meidän laivamme olisi ollut kauppalaiva. On merkillistä, että muutamat ihmiset sillä tavoin pelkäävät valkoista lippuamme.»
Dogger astui muutaman askeleen syrjään tovereistaan, ja jonkun ajan kuluttua hän seisoi pienen kojun edessä, joka oli miltei kokonaan suurien kiertokasvien peitossa.
»Täällä on hänen asuntonsa! Se on tehty vanhasta veneestä.»
Kepple ja Chubb tutkivat säälintunteen valtaamina tuon onnettomankurjaa kotia, joka muistutti koirankoppia ja tarjosi vain tilapäisen suojan kuumanvyöhykkeen myrskyjä vastaan. Veneen vahingoittumaton etuosa oli käännetty niin, että pohja oli tuulen puolella, ja kasvinsyillä yhteen kiinnitetyt lankut muodostivat sisäänkäytävän, joka oli suljettu veneestä saadulla kaapinovella.
Norman Kepple kyyristyi ja veti syrjään kiertokasvit, jotka peittivät valkeaksi maalattuja lankkuja. »Hm! Minkähän vuoksi hän on raapinut nimen pois?»
Vain kaksi kirjainta, Y ja E osotti veneen kotipaikkaa. Lähemmin tarkastettaessa kävi selville, että siinä oli ollut kuusi kirjainta, joista Y oli toinen ja E viides.
»Sydney, epäilemättä», sanoi Kepple asiasta varmana.
Chubb ja Dogger olivat ryömineet kojuun ja tutkineet sen sisustaa tulitikun valossa, kun höyrypurresta annettu signaali kutsui heidät ulos.
Kepple johti matruusit pois metsästä. Anderson riensi heitä vastaan ja osotti rantaan, josta tuli mies pieni mytty alastomassa kainalossaan.
Kepple tarkasteli miestä huomaavaisesti.
Mies tuli nopeasti. Hän oli nähtävästi asunut saarella pitkät ajat. Hänen yllään oli ainoastaan muutamia ryysyjä, jotka olivat kiinnitetyt toisiinsa kasvinsyypunoksella. Lyhyet, rikkinäiset housut näyttivät purjekankaasta tehdyiltä. Aurinko oli paahtanut hänen ihonsa aivan tummaksi, mutta pitkä tukka ja parta olivat vaaleat. Hän näytti neljänkymmenen vuoden ikäiseltä.
Tervehdys tuon haaksirikkoisen ja nuoren kadetin välillä oli lyhyt. »Oletteko yksin tällä saarella?» kysyi Kepple. Mies katsoi tutkivasti Doggerin valkoiseen lakinnauhaan, jossa olivat sanat: »Risteilijä Pingvin», ja näytti rauhoittuneen. »Olen poikani», vastasi hän tylysti. »Minä olen yksin herra tällä pienellä maakappaleella Etelämeren keskellä. Kuukausi sitten tuella oli muutamia saarten alkuasukkaita, mutta sen jälkeen en ole nähnyt ainoatakaan ihmisolentoa. Te olette kaiketi tulleet täältä vettä hakemaan? Täältä on hyvä lähde heti palmumetsikön takana.»
Kepple nyökkäsi päätään kiitokseksi. »Olemme tulleet tänne Teidän tähtenne. Luulimme, että Te tahtoisitte tulla mukaamme.»
Mies vastasi välinpitämättömästi: »Olen kyllästynyt kookospähkinöihin ja plataaneihin ja yksitoikkoiseen, paahtavaan auringonpaisteeseen. Minua ihmetyttää, etten ole tullut mielenvikaiseksi niiden viiden kuukauden aikana, jotka olen täällä viettänyt, mutta — — —.» Hän tarkasteli risteilijää, joka näkyi ulkoreitiltä.
»Ei ole mitään, mikä estäisi Teitä seuraamasta meitä», sanoi Kepple. »Olemme tulleet noutamaan Teidät risteilijä Pingviniin.»
»Minä haluaisin päästä Honoluluun, jos Teidän matkanne antaa sinne», sanoi mies.
»Tuskin», vastasi Kepple. »Ei missään tapauksessa ennen kuin olemme käyneet Sydneyssä.»
Haaksirikkoinen näytti hämmästyneeltä. »Sydneyssä? Mutta minä tahtoisin päästä takaisin San Fransiskoon, josta olen kotoisin.»
Nuori kadetti katsoi häneen terävästi. »Mikä Teidän nimenne on?»
Epäröiden mies vastasi: »Jacob Lavington.»
»Ja Teidän laivanne nimi?»
Taas mies vastasi selvästi hämillään: »Kuunari Cornucopia San Fransiskosta. Se kärsi haaksirikon tuolla ulapalla viime myrskyn aikana ja upposi kaikkine miehineen, paitsi minua, jonka onnistui uida maalle.»
Kepple huomasi, että mies salasi jotakin. »Jos te uitte maalle, niin kuinka Te saitte tänne veneen, josta Te olette rakentaneet majanne?»
Jacob Lavingtonin otsa meni ryppyihin, ja hän näytti suuttuneen tuollaisen poikasen kuulustelun johdosta. Hän sylkäisi suutupakkansa jätteet.
»Veneen? Löysin sen laguunista hiekkaan uponneena ja vedin sen vähitellen maalle.»
»Aivan yksin?» kysyi Kepple epäillen. »Te ette näytä vahvalta. Mutta minä luulen, että Te olette kadottaneet osan voimistanne eläessänne yksinomaan kokospähkinöillä ja plataaneilla. Mutta, Lavington, saatte kertoa historianne päälliköllemme, kun tulette laivaan. Ottakaa nyt mukaanne helmenne, jotka minä näin tuolla, ja mitä Te muuta tarvitsette ja lähtekää laivaan.»
Sillä aikaa kun Lavington meni hakemaan tavaroitaan, antoi Kepple matruusien poimia kookospähkinöitä. Anderson ja Chubb seisoivat purren luona.
»Arvasitte oikein, hän on yankee», huomautti Chubb sytyttäen piippuaan. »Ja lisäksi hän puri suutupakkaa.»
»Minä erehdyin», sanoi Kepple. »Ainakin luulen niin. Tuo mies ei ole amerikkalainen enempää kuin minäkään eikä ole koskaan ollut San Fransiskossa. Mutta ei hän ole englantilainenkaan. Luulen hänen olevan Austraaliasta, Sydneystä.»
»Ette lienekään aivan väärässä», huomautti Anderson, joka oli skotlantilainen. »Odottakaas vaan hetkinen, minä panen hänet koetteelle. Pitäkää häntä silmällä, kun minä hoilotan!» Ja samalla kun hän asetti kätensä suunsa eteen, hän huusi: »Coo-ee!»
Lavington kääntyi heti ympäri ja laahusti myttyään.
»Näettekös», lausui hymyillen Anderson. »Se on huuto, jonka jokainen austraalialainen tuntee. Yankee siitä ei olisi ollut tietävinäänkään.»
»Hm», tuumi Kepple astuessaan purteen.
»Minusta on merkillistä juuri se, miksi hän tahtoo esiintyä amerikkalaisena.»
(jatkuu)
Vivutar 2/1912.
