Toinen luku (Wilde: Cantervillen kummitus)


Cantervillen kummitus.

Kirj. Oscar Wilde







II

Myrsky riehui ankarasti koko sen yön, mutta mitään erikoista ei tapahtunut. Mutta kun perhe seuraavana aamuna kokoontui aamiaiselle, nähtiin tuo hirveä veritäplä jälleen lattialla.

— En usko ihmepuhdistusaineessa olevan syytä — sanoi Washington — täällä on varmasti kummitus.

Seuraavassa hetkessä hän hankasi täplän pois, mutta toisena aamuna nähtiin se siinä jälleen. Siinä se oli kolmantenakin aamuna, vaikka mr. Otis itse oli yöksi sulkenut kirjaston oven ja vienyt avaimen muassaan yläkertaan. Koko perheen huomio kiintyi nyt tähän asiaan. Mr. Otis alkoi epäillä olleensa liian jyrkällä kannalla kummitusten olemassaoloa kieltäessään. Mrs. Otis julisti olevansa taipuvainen uskomaan sielulliseen yhteyteen ja Washington valmisteli pitkää kirjettä herroille Myers ja Podmoire, jonka sisältö kosketteli rikokseen liittyvien veritäplien pysyväisyyttä.

Päivä oli ollut lämmin ja aurinkoinen, ja illan katveessa koko perhe lähti ajelulle. He palasivat kotiin vasta yhdeksältä, jolloin syötiin kevyt illallinen. Keskustelu ei millään tavoin kohdistunut kummitukseen. Juteltiin, kuten myöhemmin sain mr. Otikselta kuulla, enimmäkseen sellaisista asioista, jotka muodostavat ylempisäätyisten tavallisen keskusteluaiheen, kuten miss Davenportin äärettömästä näyttelijä-etevämmyydestä Sarah Bernhardtin suhteen; matkatavararajoitussysteemin tuottamista eduista rautatiematkustuksessa, ja newyorkilaisen ääntämistavan kauneudesta lontoolaiseen venyttämistapaan verrattuna.

Yliluonnollisista asioista ei mainittu sanallakaan, eikä millään tavalla viitattu Simon de Cantervilleen.

Kello yhdentoista aikaan perhe hajaantui ja valot sammutettiin. Vähän ajan perästä mr. Otis heräsi kummalliseen ääneen, joka tuli hänen huoneensa vieressä olevasta käytävästä. Se kuulosti kahleiden kalinalta ja tuntui hetkihetkeltä lähenevän. Hän ponnahti äkkiä pystyyn, veti tulitikulla valkeata ja katsoi kelloa. Se oli täsmälleen yksi. Hän koetteli tyynesti valtasuontaan, joka ei sykkinyt lainkaan kuumeisesti. Omituinen ääni jatkui yhä, ja sen lisäksi hän kuuli selvää askelten kaikua. Hän pani tohvelit jalkaansa, otti toalettirasiastaan pienen pitkulaisen pullon ja avasi oven. Suoraan edessänsä hän näki kelmeässä kumivalossa kauheannäköisen vanhan miehen. Hänen silmänsä olivat punahehkuisten hiiltenkaltaiset; pitkä, harmaatukka valui vanukkeisena hänen hartioilleen; vanhanaikaiseen kuosiin tehdyt vaatteet olivat likaiset ja repaleiset; ranteissa oli hänellä raskaat käsiraudat ja nilkoissa ruostuneet kahleet.

— Hyvä herra — sanoi mr. Otis — minun täytyy todella vaatia, että rasvaatte nuo kahleet, ja sitä tarkoitusta varten olen tuonut teille pienen pullollisen »auringonnousun voidetta». Sanotaan sen hyvästi tepsivän heti ensi kerralla. Minä jätän sen tuonne makuukamarin kynttilöiden viereen teitä varten ja annan mielelläni lisää, jos tarvitsette. — Näin sanoen lähettiläs laski pullon eräälle marmoripöydälle ja ovensa sulkien meni jälleen maata.

Hetkisen seisoi Cantervillen kummitus suutuksissaan liikahtamatta; paiskasi sitten pullon rajusti lattiaan ja pakeni käytävää pitkin koleasti voihkien. Mutta juuri kuin hän saapui suurten tammiportaiden yläpäähän, lensi muuan ovi selki seljälleen, hän huomasi ovella kaksi pientä valkopukuista olentoa, ja sitte iso tyyny lentää suhisi hänen päänsä sivuitse. Nyt ei ainakaan ollut aikaa hukata, ja kiiruusti katosi kummitus paneelilautojen taa. Talossa vallitsi taas täydellinen hiljaisuus.

Tultuaan erääseen pieneen rauhalliseen kamariin talon vasemmalla sivustalla, hän nojasihe vaaleata kuun sädettä vasten hengähtääkseen ja alkoi miettiä asemaansa. Ei kertaakaan kolmen sadan vuoden keskeytymättömän kulun aikana oltu häntä näin törkeästi häväisty.

Hän muisteli leskiherttuatarta, jonka hän oli peljästyttänyt pyörryksiin tämän seistessä peilinsä edessä pitseissään, timanteissaan; kirkkoherraa, jonka kynttilän hän oli puhaltanut sammuksiin, kun tämä myöhään eräänä yönä tuli kirjastohuoneesta, ja josta sen tähden tuli hermotaudin onneton uhri; vanhaa rouva Fremouillacia, joka aikaisin eräänä aamuna näki luurangon istuvan nojatuolissa valkean ääressä hänen päiväkirjaansa lukien ja oli sen johdosta joutunut kuudeksi viikoksi aivokuumeeseen. Toinnuttuaan hänestä oli tullut kirkon ystävä ja hän oli lakannut seurustelemasta kuuluisan epäilijän Voltairen kanssa.

Kaikki muutkin hänen suuret urotyönsä palasivat nyt hänelle mieleen; hän muisti pöytäpalvelijan, joka ruokasäiliössä oli ampunut itsensä kuoliaaksi nähdessään viheriän käden naputtavan ikkunaruutuun, ja tuon kauniin lady Stutfieldin, jonka aina täytyi pitää mustaa samettinauhaa kaulassaan peittääkseen ne viisi sormenjälkeä, jotka olivat kuin poltetut hänen vaaleaan ihoonsa, ja joka lopuksi hukuttautui erään puiston kalalammikkoon.

Todellisen taiteilijan itserakkaudella hän muisteli näitä mainioimpia tekojaan. Ja kaiken tämän lopuksi piti muutamain uudenaikaisten amerikkalaisraukkojen tulla tarjoomaan hänelle voiteitansa ja pommittamaan häntä tyynyillään! Se oli kerrassaan sietämätöntä. Sitäpaitsi ei ainoatakaan historiallista kummitusta koskaan oltu tällä tavoin kohdeltu. Hän päätti siis kostaa ja istui päivänkoittoon asti syviin mietteihin vaipuneena.


(jatk.)





Helsingin Kaiku 4/1911.