Väinö Varjola - Gramofoonilaulajatar


Gramofonilaulajatar.








Yrjö Alve oli rikas, mutta siitä huolimatta hän ihme ja kumma! myös oli verraten onnellinen. Epäiltävää on, tokko hän köyhänä olisi ollut yhtä onnellinen; kukaties hän silloin ei lainkaan olisi osannut olla olemassa — hän oli näet peräti kykenemätön minkäänlaiseen vakavaan työhön. Oliko hän kenties raajarikko? — Ei, mutta hän oli haaveilija.

Yrjö Alve eli vain hyvin vähän tässä maailmassa, tässä vanhassa, matoisessa ja räyhäävässä maailmassa. Hän vietti suurimman osan aikaansa omassa yksityismaailmassaan, joka hänen omaa tekoaan ollen myös oli täysin hänen mielensä mukainen. Tämä mielikuvitusten maailma oli kuin huone, jonka hän itse oli alusta loppuun sisustanut. Ikkunain läpi hohti juuri sellaista pehmeätä, punertavaa valoa, josta hän piti, ja tämä valo hyväili kaikkea, mitä siinä huoneessa oli, sen henkilöitäkin. Nämä henkilötkin olivat Yrjö Alveen omia muodostelmia; nämä ihanneoliot yksin häntä täysin ymmärsivät, niitten kanssa hän yksinomaan seurusteli, ja tämä seurustelu oli ihanaa sopusointua, koskapa ne olivat vain unikuvia eivätkä mitään tavallisia ystäviä, joiden ystävyys eräitten kukkaisten tavoin on avoin kauniilla säällä, mutta sulkeutuu nuppuun sadeilman sattuessa.

Yrjö Alve tietysti rakasti musiikkia. Itse hän ei osannut soittaa mitään soittokonetta — oppiminen olisi vaatinut liian paljon työtä ja ponnistelua — mutta hän oli hankkinut itselleen gramofonin, täydellisimmän saatavissa olevan. Tämä gramofoni esitti soitto- ja laulunumeronsa kerrassaan hämmästyttävän luonnonmukaisesti, ei hienoinkaan vivahdus mennyt hukkaan, ei vähintäkään soraääntä kuulunut.

Oli varsinkin muuan laulunumero, johon Yrjö Alve oli siinä määrin haltioitunut, ettei lopulta enää halunnut kuunnella muuta kuin sitä yhtä ainoata laulua. Se oli vieno, herttaisen vaatimaton kehtolaulu.

Sanotaan, että jos kieli soittokoneessa pannaan väräjämään, niin toisessa lähellä olevassa soittimessa vastaava kieli myös alkaa värähdellä. Niin herkkä on siis sielu soinnille, että se paikalla erottaa kaksoissielunsa äänen ja siihen riemuiten vastaa. Harvoin tapahtuu, että ihmissielu saa tuntea toisen, saman sointuisen ihmissielun väräjämistä; ne väräjävät useimmiten yksin ja jos joskus joutuvatkin yhdessä väräjämään, on olemassa niin paljon ehkäisevää, mikä tukahuttaa yhteen sulamaisillaan olevat soinnit.

Juuri tämän pienen kehtolaulun surumielisessä säveleissä Yrjö Alve tunsi oman sukulaissielunsa sointuvan. Tähän lauluun hän ei milloinkaan kyllästynyt, kerta kerralta se häntä yhä enemmän hurmasi, ja vähitellen alkoi laulajattaren kuva muodostua hänen mielikuvituksessaan. Haavemaailmansa punertavassa valossa hän laulun omituisen hillitysti kaikuessa oli näkevinään sorean vartalon viehättävät, hienon hienot kasvot ja suuret, uneksivat, tummat silmät.

Näin oli Yrjö Alveen yksityismaailmaan tullut herttainen vieras, joka asetettiin kunniasijalle. Hänestä tuli koko sen pienen maailman valtijatar ja hänen silmiensä loisto himmensi lopulta kaiken muun siinä maailmassa.

Sävelistä oli täten laulajattaren kuva kutoutunut ja se kuva kävi Yrjö Alveelle niin armaaksi, että hän oli autuudesta pakahtua, kun hän laulun tuuditellessa tätä ihanaa untansa eli.

Yrjö Alve oli rakastunut gramofonin sävelten herättämään haavekuvaan.

Kun haaveilija tulee taivaan portille, jää hän siihen seisomaan hurmaantuneena siitä vähästä ihanuudesta, mikä avaimenreijän läpi kajastaa, eikä huomaakkaan ajatella, että hänellä kenties olisi tilaisuus päästä itse taivaaseen. Yrjö Alve olisi kenties koko elämänsä ajaksi tyytynyt vain pelkkää haavekuvaansa rakastamaan, ellei muuan odottamaton, salaperäinen tapaus olisi muuttanut asiain kulkua.

Yrjö Alve oli pariksi päivää matkustanut maaseudulle ja hänen poissa ollessaan oli hänen huoneustoonsa tehty murtovarkaus. Se murtovarkaus oli kerrassaan omituista laatua. Palatessaan kotiin huomasi Yrjö Alve oven olevan auki murretun, ja samoin oli muuan pihanpuoleinen ikkuna auki.

Mihinkään arvoesineihin ei salaperäinen vieras ollut koskenut, ei edes epähuomiosta pöydälle jääneisiin seteleihin, mutta työhuoneessa, joksi Yrjö Alve suvaitsi sanoa sitä huonetta, missä mieluiten oleksi, oli nähtävästi kaikki paikat tarkoin etsitty. Mitään ei täältäkään ollut kadonnut, mutta mahonkipuista kaappia, jossa Yrjö säilytti gramofoniaan, oli koetettu murtaa auki, vaikkakin turhaan, ja pöydällä olleet gramofonilevyt olivat tuhansina sirpaleina lattialla.

Toimeenpantu poliisitutkinto ei asiaa paljoakaan selvittänyt. Paikalle saapuneet poliisit tutkivat huoneen ja selittivät, että varas todennäköisesti oli luullut gramofonikaappia kassakaapiksi, mutta oli tullut häirityksi kesken työtään ja paennut. Kuulusteltuaan vielä Yrjö Alvetta itseään niin ankarasti, että tämä jonkun aikaa hikoiltuaan melkein jo rupesi luulemaan itseään syylliseksi, poistuivat virkamiehet eivätkä Yrjö Alveen tyytyväisyydeksi enää sen koommin palanneet. Samassa rapussa seinän takana asuvaa hermostunutta kirjailijaa ei heidän päähänsä pälkähtänytkään kuulustella, ja tuskinpa hän heille mitään selvitystä olisi antanutkaan.

Levy, josta Yrjö Alve niin monen monta kertaa oli kuullut mielilaulunsa sointuvan, oli rikkoontunut kuten muutkin. Hellyydellä silmäili Yrjö sen sirpaleita, mutta äkkiä hän vavahti: entä, jos toista levyä ei enää olisikaan saatavissa!

Hän kiiruhti itse sitä ostamaan. Kaupassa hän ilmoitti levyssä olleen numeron ja pyysi uutta levyä.

— Oliko levyssä muita tunnusmerkkejä kuin pelkkä numero? kysyi liikeapulainen.

— Olen saanut ne levyt lahjaksi eräältä ystävältäni, joten en tiedä minkä liikkeen kauppaan laskemia lienevät. Muistaakseni ei sitä levyistä saattanut nähdä — — mutta odottakaahan sentään niin, ellen erehdy, oli siinä kirjaimet A. S. N.

— Hyvä, tässä niitä onkin. Kenties on paras, että ensin koettelemme sen kelpoisuutta; näitten hinta näyttää olevan melko suuri.

Hän pani gramofonin käyntiin, ja Yrjö Alve kuuli taas tuon rakkaan äänen.

— Mahtaa olla jonkun suuren laulajattaren laulama, koska levyn hinta on noin suhteettoman kallis, jatkoi liikeapulainen.

Vasta nyt tällä hetkellä heräsi Yrjö Alveen aivoissa kysymys, jonka joku tavallinen ihminen gramofonilauluun ihastuttuaan olisi ensimäiseksi tehnyt.

Kuka laulajatar tämän laulun on laulanut?

Yrjö Alve kuuli oman sydämensä jyskinän.

Liikeapulainen penkoi luetteloita sietämättömän kauan ja virkkoi sitten:

— Valitettavasti en saata sitä tällä hetkellä sanoa, olen aivan nykyään tullut tämän liikkeen palvelukseen, mutta esimieheni palaa matkaltaan huomisaamuna, kenties, silloin voimme ilmoittaa teille kenen laulama tämä kappale on. Jos vaan saan tietää, mikä herran puhelinnumero on, niin — —

— Tulen itse huomenna jälleen kysymään, vastasi Yrjö Alve.

Monen olisi ollut vaikea käsittää Yrjö Alveen hieman omituista rakastumista, mutta harva, tokkopa kukaan olisi uskonut, että hän mielikuvituksessa elävästä laulajattaresta haaveillessaan ei ollut tullut ajatelleeksi, että todella saattoi olla olemassa laulajatar, joka sen laulun oli laulanut.

Hän siis eli, hän oli todellinen ihmisolento tuo hänen mielikuvitusmaailmansa suloinen valtijatar! Sykki tuo lämmin sydän, jonka lämpö niin huumaavan vienona laulusta huokui! Todella siis sädehtivät nuo suuret, sielukkaat silmät, nuo hurmaavat silmät!

— Maailman ääristä olen hänet noutava, en ole suova itselleni lepoa, ennenkuin hän on minun! Minun, minun!— — Mutta jos hän jo onkin vanha, kuihtunut, ruma? Kenties kuollut? — Ei, ei, ei! hän on nuori, hän on — hänen täytyy olla suloisin olento maan päällä! — ja kerran — ei — vaan pian on unelmien armas laulajatar lepäävä sylissäni, ja onnesta, autuudesta vavisten olen suuteleva sävelten viimeiset värähdykset hänen ihanilta huuliltaan!

Yrjö Alve tunsi verenkuumana kiehuvan suonissaan. Hänen tunteensa ja ajatuksensa, jotka tähän asti olivat uinuneet tyynen lammen lailla, myrskysivät nyt raivoavana koskena, ja hänen toimintahalunsa, joka tähän asti oli ollut herpaantunut, heräsi nyt luonnottoman vahvana.

Unelmien purppurahohteinen maailma oli nyt menettänyt kaiken tenhonsa, sitten kuin sen valtijatar oli siirtynyt tänne todelliseen maailmaan. Tosin suloista laulajatarta vieläkin ympäröivät unelmien ja haaveilujen pilvet, mutta ne Yrjö Alve oli hajoittava, ne hän, jumaliste, oli hajoittava! Hän tunsi halun kukistaa koko maailman, vääntää sen nurin, murskata säpäleiksi, sitten temmatakseen raunioista syliinsä armaan, jolla oli hänen sielunsa.

Voi, mitä etanan kulkua tunnit matelivat!

Yrjö Alve riensi gramofoninsa luo pannen sen käyntiin. Mutta laulua kuunnellessaan hän ei nyt vaipunut unelmiin, vaan tuijotti terävästi gramofonin torveen, ikäänkuin olisi tahtonut katseellaan pakoittamalla pakoittaa säveleitä muodostumaan näkyväksi kuvaksi.

Mutta kirjailijan huoneesta seinän takaa kuului epätoivoista voihkinaa.

Seuraavana päivänä Yrjö Alve jälleen kiirehti gramofoniliikkeeseen.

Kauppasapulainen katsoi oudoksuen nuoreen, kalpeaan mieheen, joka niin omituisella kiihkolla kysyi, oliko jo saatu selkoa laulajattaren nimestä.

— Kyllä on. Levy on ensimäisiä laatuaan kaupassa. Amerikkalainen tohtori Norther — —

— Pyydän, että jättäisitte tohtori Northerin rauhaan ja ilmoittaisitte minulle viipymättä kuka on laulajatar!

— Nähkääs tohtori Norther — — —

— Hornaan tohtori Norther! — vai hänkö sen onkin laulanut?

— Eihän toki, mutta hän —

— Saakeli! (Yrjö Alve kirosi toisen kerran elämässään.) Kuka on laulajatar?

Yrjö Alveen silmät liekehtivät, ja hän astui uhkaavasti askeleen lähemmäs liikeapulaista, joka pelästyneenä väistyi.

— Hyvä herra, laulajatarta ei lainkaan ole olemassa! Tohtori Norther on vuosikymmeniä uutterasti tutkimalla laulettuja gramofonilevyjä keksinyt tavan, millä hienoimmatkin sävelvivahdukset voidaan uurtaa levyihin. Keinotekoista tietä, nimittäin herkän herkkiä sähköaaltoja käyttämällä, voidaan näitten tutkimusten perusteella valmistaa gramofonilevyjä, jotka matkivat ihmisääntä — vieläpä täydellisempänä kuin se luonnossa onkaan. Meillä on sattumalta varastossa vielä pari tällaista levyä — hinta tosin tuntuu hieman kalliilta, mutta kun ajattelee — — —


Väinö Varjola.





Helsingin kaiun kuukauskuvalehti 1/1912.