Cantervillen kummitus.
Kirj. Oscar Wilde
V
Jonkun päivän perästä lähti Virginia kultakutrisen kumppaninsa kera ratsastamaan Brockleyn niityille, missä hän erään pensasaidan läpi ratsastaessaan repäisi hameensa niin pahasti, että kotiin palattuaan päätti pujahtaa sisään takaportaiden kautta, jottei kukaan häntä huomaisi. Juostessaan gobeliinikoristeisen kamarin ohi, jonka ovi sattui olemaan raollaan, hän luuli nähneensä jonkun siellä sisällä ja arvellen sen olevan äitinsä palvelijan, jonka joskus oli tapana täällä työskennellä, hän katsahti sisälle aikoen pyytää tätä korjaamaan hänen rikkeimen hameensa. Mutta tytön sanomattomaksi hämmästykseksi siinä istuikin itse Cantervillen kummitus! Hän istui ikkunan ääressä katsellen, kuinka kellastuneiden puiden katoova kulta lenteli ilmassa ja miten punaiset lehdet hurjasti tanssivat pitkässä lehtokäytävässä. Hän nojasi päätään käsiinsä, ja koko hänen olentonsa osoitti äärimmäistä alakuloisuutta. Niin yksinäiseltä ja hyljätyltä hän näytti, että pikku Virginia, jonka ensimäinen ajatus oli pako, joutui säälin valtaan ja päätti koettaa häntä lohdutella.
Niin kevyt oli tytön astunta ja niin syvä hänen oma synkkyytensä, ettei hän huomannut tämän tuloa, ennen kuin kuuli hänen puhuvan.
— Minun käy sinua niin sääliksi — hän sanoi — mutta veljeni lähtevät huomenna takaisin Etoniin, ja sitten, jos siivosti käyttäydyt, ei kukaan tahdo sinua häiritä.
Mr. Otis piti paljon nuoresta herttuasta persoonallisesti, mutta teoriassa hän vastusti arvonimiä ja, käyttääksemme hänen omia sanojaan, »pelkäsi suuresti, että mukavuutta rakastavan ylimystön veltostuttavien elintapojen keskellä helposti unohdettaisiin tasavaltaisen yksinkertaisuuden todelliset perusteet. »Mutta hänen muistutuksensa kumottiin täydelleen, ja luulenpa, että kun hän tytär käsivarressa astui pyh. Yrjön kirkon pääkäytävää, ei ollut ylpeämpää miestä koko Englannissa poikin eikä pitkin.
Kuherrusajan päätyttyä muutti herttuapari Cantervillen kartanoon. Seuraavan päivän iltasella he kulkivat yksinäiselle kirkkomaalle mäntymetsän reunassa. Herttuattaren kädessä oli muutamia ihania ruusuja, jotka hän sirotteli haudalle ja sitten he retkeilivät vanhan luostarin raunioille. Siellä istahti herttuatar eräälle sortuneelle pylväälle, ja herttua asettui hänen jalkojensa juureen katsellen ylös hänen sulosilmiinsä. Äkkiä hän tarttui nuorenpuolisonsa käteen ja virkkoi:
— Virginia, vaimon ei pitäisi salata mitään mieheltään!
— Enhän sinulta mitään salaakaan, Cecil kulta!
— Kyllä sen teet — väitti herttua hymyillen — et ole koskaan kertonut minulle, mitä sinulle tapahtui silloin, kun olit tullut teljetyksi kummituksen kammioon.
— En ole siitä koskaan kellekään kertonut, Cecil — sanoi Virginia vakavasti.
— Tiedän sen, mutta minulle pitäisi sinun se kertoa.
— Älä pyydä sitä minulta, Cecil, en voi sitä kertoa; sir Simon raukka! Minä olen hänelle suuressa kiitollisuuden velassa. Nii—in, Cecil, älä naura! Hän sai minut käsittämään, mitä elämä on ja mitä kuolema merkitsee, ja minkä tähden rakkaus on kumpaakin voimakkaampi.
Herttua nousi ja suuteli vaimoaan hellästi.
— Voit pitää salaisuuden, niin kauan kuin sydämesi omistan — hän kuiskasi.
— Olet aina sen omistanut, Cecil.
— Ja sinä kerrot sen sitte joskus meidän lapsillemme, kerrothan?
Virginia punastui.
Helsingin Kaiku 9-10 ja 16-17/1911.
