Coo-ee, 11 luku: Kummituslaiva


COO-EE

Boyscoutkertomus Etelämeren saarilta

Kirjoittanut Robert Leighton
Suomennos 






11 luku

Kummituslaiva


»Minusta ei ole ollenkaan merkillistä, että tuo valas on tullut näille tienoille», sanoi professori välinpitämättömästi. »Se on toivonut saavansa täältä runsaasti ravintoa, eikä se ole erehtynytkään. Meri on todellakin eläviä olioita täynnä.»

»Minä olen laskenut seitsemänkymmentäkolme haikalaa; laivasta lähdettyä», sanoi Chip.

Miltei joka aironvedolla tuli näkyviin maneetti, ja airoihin karttui meriruohoa.

Joka neljännestunnin kuluttua Chip antoi miesten levätä. Hän ohjasi venettä suoraan laivahylkyä kohti, mutta hän huomasi, että sitä painoi hiukan syrjään heikko virta, joka ei näyttänyt jaksavan liikuttaa raskasta laivaa.

He olivat olleet matkalla noin tunnin, ennenkuin he pääsivät puoliväliin, mutta kun aurinko alkoi painua taivaanrannalle, hän otti nopeamman tahdin toivoen, että he ennättäisivät perille ennen pimeän tuloa.

»Mitä sinä nuuhkit, Tommy?» kysyi Liehakko olkapäänsä ylitse, kun he lähenivät laivahylkyä.

»Laiva haisee kuin kuollut valas», vastasi Tommy, »haisee kovin pahalta.»

»Siihen katsoen että olemme Tyynellämerellä, ilma ei ole niin raitis kuin odottaisi», lausui professori. »Mutta minä en ole samaa mieltä, että se haisisi kuolleelta valaalta, Tommy. Minä tunnen vähän sitä hajua. Se on väkevä. Muistan, että se kerran oli niin väkevä, että ikkunat menivät rikki. Se on toisellainen, se. Tämä on mädännyskaasujen seos, jotka kaasut syntyvät auringonvalon vaikutuksesta merenpintaan ja sentähden, ettei täällä ole tavallisia ilmakasveja.»

»Mutta joka tapauksessa haju tulee yhä pahemmaksi, mitä lähemmäksi me pääsemme», huomautti Chip.

»En kiellä» myönsi professori, »että tuo laivahylky on yhteydessä asian kanssa. Se on mahdollista. Mikäli minä tästä näen, se on ikäänkuin joukko mädänneitä jätteitä. Mitä pikemmin se saadaan upotetuksi meren pohjaan, sitä parempi. Minä luulen, ettei tuossa laivassa voi olla mitään elävää olentoa.»

»Odottakaas», sanoi Chip. »Minä huudan.» Hän huusi niin kovasti kuin jaksoi: »Coo—ee!»

Mutta kukaan ei vastannut. Eikä näkynyt mitään liikettä.

»Ei», sanoi professori, »siellä ei ole ketään.»

»Siinä tapauksessa on tuon keltaisen rievun ripustanut piru», vastasi Chip. »Ja totta puhuen, minun rohkeuteni alkaa horjua. Meidän olisi pitänyt lähteä matkalle aikaisemmin. Minusta ei ole mieluista olla tämän läheisyydessä auringon laskettua.»

Soudettiin lähemmäksi ja Chip alkoi tehdä valmistuksiaan.

Hän pukeutui antiseptisellä liuoksella valettuun liinapukuun. Kun hän napitti sitä kiinni, huusi hän uudestaan saamatta vastausta.

»Sanokaa, mitä aijotte tehdä», sanoi professori. »Aijotteko mennä yksin laivaan?»

»Aivan varmasti», vastasi Chip päättävästi. »Minun täytyy ottaa mukaani paperit, jos siellä on sellaisia. Ajattelin uida sinne, kun otimme päässeet kyllin lähelle, mutta täällä on liian paljoa haikaloja. Meidän täytyy nyt soutaa sen luo, niin että pääsen laivaan. Te odotatte jonkun matkan päässä, kunnes minä olen tarkastanut sen hytit ja annan Teille merkin tulla hakemaan minua.»

Lavington kuunteli huomaavaisena Chipin puhetta ja sanoi: »Eikö olisi parempi, että antaisitte minun mennä sinne, sir?» Hän aukaisi nyt ensi kerran suunsa laivasta lähdettyä.

Chipperfield ei vastannut mitään. Hän katsoi alenevaa aurinkoa ja sanoi sitten: »Lisätkää vauhtia! Vetäkää rivakasti!»

Soutajat panivat parastaan, mutta meriruohoa oli niin paljon, että airot tarttuivat niihin miltei joka vedolla, ja vene kulki sangen hitaasti. Chip näki lisääntyvällä pelolla auringon alasyrjän lähenevän taivaanrantaa.

»Vetäkää rivakasti vain!» hän huudahti vimmastuneena. »Vielä pari vetoa, ja me olemme perillä!»

Hänen katseensa oli kiintyneenä laivan runkoon, joka nyt oli veneen vieressä. Erivärisiä merikasveja riippui sen laidalta, ja harvinaisia merieläimiä kuhisi sen ympärillä.

»Coo—ee!» huusi Chip vielä kerran.

Veneen keula kohosi äkkiä. Lavington syöksyi mauria kohti, ja samassa tuli esiin suuri hai joka taittoi Lavingtonin airon.

»Vaiti!», sanoi professori ottaen kiinni Chipperfieldin käsivarresta. »Kuulkaa!»

Tuntui kuuluvan keskeytynyttä kolinaa, ikäänkuin ruostuneet vitjat olisivat koskettaneet kattoa. Chip veti henkeään. Väristys kävi hänen ruumiinsa läpi. Kylmä hiki nousi hänen otsalleen.

»Siellä on joku», huudahti hän liikutettuna. Mutta hän hillitsi itsensä. »Ota kiinni noista vitjoista, Tommy, ja vedä venettä lähemmäksi laivaa!»

Hän kuunteli uudelleen. Kuului taas ääni, joka kauhistutti häntä, — valittava, kuten merilinnun huuto.

»Takasin! — — Lähtekää täältä!» kuului ikäänkuin joku olisi varottanut.

Chipperfield kuunteli ja sytytti vavisten salalyhdyn. Sitten hän ojensi tulitikut Liehakolle ja käski sytyttämään muut lyhdyt.

Kun hän nousi uudelleen pystyyn, hänen silmiään häikäisi omituinen valo, joka ikäänkuin loistava sumu ympäröi laivahylyn. Professori ja neljä soutajaa katselivat ympärilleen ja toisiinsa, ikäänkuin olisivat siirtyneet toiseen maailmaan. Heidän kasvonsa, vaatteensa ja vieläpä hiuksensa ja silmänsäkin loistivat ihmeellisesti vihreässä valossa.

Professori koetti päästä selville siitä, mikä tämän viheriäisen valon synnytti, mutta turhaan.

Joku limainen ja kylmä esine kosketti Chippin kättä, joka piteli ruoritankoa. Hän säikähti, ja samassa tarttui neekeri häneen kiinni ja veti hänet teljolle.

«Päästäkää irti, päästäkää irti!» huusi neekeri. »Se puree.»

Kun Chip katsoi alas, näki hän näyn, joka oli omiaan kauhistuttamaan.

Pitkä, lihava, puoleksi viherläinen raaja liikkui hiljaa laitaa pitkin ikäänkuin tavattoman pitkä kaalimato. Ensin hän ei nähnyt sen toista päätä, mutta kun hän katsoi tarkemmin, huomasi hän sen ulottuvan monen kyynärän pituudelta veteen, jossa se yhtyi suureen, loistavaan, viheriäiseen ruumiiseen, joka oli laivan ja veneen välillä.

Tuo ruma ruumis oli varustettu suurilla mustilla silmillä, ja niiden takana oli kahdeksan tai yhdeksän raajaa, joista muutamat olivat liikkumattomina vedenpinnalla, toiset ilmassa, samalla kun se kahdella raajallaan piti kiinni prikistä.

Chip säikähti, kun hän näki sen ojentavan lähintä raajaansa ja lähtevän venettä kohti.

»Suurin läkkikala, minkä minä olen koskaan nähnyt», mutisi professori. »Meidän olisi mitattava se.»

Hän sai käteensä kirveen ja alkoi voimakkaasti hakata sen lihavaan raajaan juuri kun se taivutti sen laidan yli. Kirves oli terävä ja liha pehmeätä, ja muutamalla iskulla hän oli hakannut poikki raajan, joka putosi loiskahtaen veteen.

Puna ja Liehakko soutivat täysin voimin. Tommy oli keulassa keksi kädessä ja sai viimein kiinni laivahylyn vitjoista sekä veti veneen sen viereen.

Chipperfield nousi laivan laidalle ja ripusti pienen sähkölampun hihnan avulla kaulaansa. Hän oli jo aikaisemmin sitonut salalyhdyn ruumiinsa ympäri köytettyyn hihnaan, joten kätensä olivat vapaat.

»Päästä irti, Tommy», huusi hän, hypäten laivan kannelle. Tuo omituinen viheriäinen valo oli kyllin voimakas valaisemaan kaikki. Hänen ei tarvinnut sytyttää lamppuaan tietä löytääkseen, mutta hän tiesi, että Kepple tai Joyce katseli kuunarista, ja tahtoi antaa heille tiedon siitä, että hän oli perillä, ja sentähden hän asetti lampun sopivaan paikkaan vastaukseksi siihen merkkiin, jonka hän näki neljän tai viiden meripenikulman päässä olevasta Nanumangasta.

Samalla kun hän hetkisen ajatteli, mitä tietä hän lähtisi kulkemaan, hän tarkasteli ensin kanssia ja sitten peräkantta. Kannella oli paljon merilintuja. Kun hän astui askeleen eteenpäin, syöksyi lauma rottia lastiruumaan, josta nousi kostea löyhkä.

Hän meni peräkannelle, jossa oli suuri rikkinäinen purje raakapuuhun kiinnitettynä. Pirstaleet olivat vereksiä, ja niiden nojalla hän päätti, että laiva oli äskettäin haaksirikkoutunut.

Hän avasi erään oven, jonka saranat nitisivät, sytytti sähkölamppunsa ja meni erääseen käytävään. »Ohoi! Onko täällä ketä?» hän huusi saamatta vastausta. Hän katsoi ruokasäiliöön.

Siellä oli vähän porsliiniastioita hyllyllä, lattialla oli lasinpalasia, ja kokoon mennyt pöytäliina oli täynnä rotanjälkiä. Hän ei mennyt ottamaan selkoa, oliko ruokavaroja jälellä, vaan jatkoi matkaansa hyttiin, jossa lattialla oli vaatekappaleita, ruostuneita kivärejä ja pistooleja, veitsiä ja haarukoita rikkinäisten huonekalujen joukossa.

Erään laatikon päällä oli muutamia kynttilöitä, joista steariini oli kaluttu pois, joko sen sitten olivat tehneet rotat tai ihmiset. Avonaisen kattoikkunan kautta sinne tuli viheriäinen valonsäde.

Siitä, että kattoikkuna oli auki, hän päätti, ettei miehistö ollut jättänyt laivaa myrskyn aikana.

Keskellä mahonkipöytää oli pellistä tehty laatikko, jonka kansi oli auki. Sen lukossa oli avainkimppu. Avaimet eivät olleet ruosteessa. Laatikon vieressä oli levällään kirja sekä mustepullo ja kynä.

Muste ei ollut kuivunut, ja kynää oli täytynyt käyttää myrskyn jälkeen, sillä muuten se olisi pudonnut.

Hän seisoi hetkisen hiljaa ja kuunteli luullen kuulleensa askemerkkejä, joita kirjoitusta taitamaton oli tehnyt. Ennenkuin  hän sulki kirjan, hän käänsi pari lehteä ja huomasi, että se oli laivan päiväkirja.

Laatikossa olivat nähtävästi laivan paperit. Hän lukitsi sen sentähden, pisti sen kainaloonsa ja avaimet taskuunsa. Laatikon kannessa oli nimi »Coo-ee».

Hän seisoi hetkisen hiljaa ja kuunteli luullen kuulleensa askeleita. Hänen sydämensä sykki voimakkaasti. »Onko siellä kuka?» hän huusi epävarmalla äänellä. Ei kuulunut mitään vastausta.

Hän katsahti äkkiä aukiolevan oven kautta salonkiin. Ja kun hän tuli sinne, näki hän keltaisen lipun, joka oli sidottu keppiin, joka oli pistetty luukusta ulos. Hän silmäili merelle ja näki veneen jonkun matkan päässä; siinä oli tuli sekä keulassa että peräosassa.

Toverien näkeminen antoi hänelle uutta rohkeutta. Mutta kun hän ojensi itsensä, kuuli hän taas tuon ratisevan äänen, joka sai hänet värisemään.

Mikä se oli? Tuo merkillinen ääni kuului hänen korviinsa tulleen kattoikkunan kautta. Hän katsoi hermostuneena ylöspäin. Varmasti siellä jotain liikkui.

Hän suuntasi lamppunsa valon kattoikkunaa kohti ja päästi huudon ja oli vähällä pudottaa laatikon, kun hän kauhukseen huomasi, että tuo liikkuva esine oli hirvittävän läkkikalan raaja.

Hän tarttui lujemmin kiinni laatikon kantimeen ja nojasi pöydänlaitaa vasten. Koko hänen ruumiinsa vapisi, mutta hän ei aikonut vielä palata. Hänen piti ensin täyttää tehtävänsä. Hän katsahti ympärilleen nähdäkseen, oliko siellä vielä jotain mukaan otettavaa.

Kun hän seisoi siinä, kuuli hän jälleen ruostuneiden vitjojen kalinaa. Se kuului pimeästä käytävästä, jonka läpi hän äsken oli kulkenut.

Hän katsoi sinne päin jännitettynä, miltei peläten. Hänen sydämensä tuntui lakanneen sykkimästä, kun hän näki pitkän varjomaisen haamun, joka kulki epävarmoin, horjuvin askelin nojaten käsillään käytävän seinää vasten ja vetäen perästään vitjoja, jotka riippuivat säärivarsista.

Chipperfield veti henkeään, rohkaisi mielensä ja huusi: »Halloo!»

Tuo olento lähti samassa takaisin virkkamatta mitään. Oliko se kummitus? Chip suuntasi lamppunsa valon käytävään päättäen ottaa selvän, oliko elävä olento vai kummitus.

Äkkiä tuli valo olennon takana kirkkaammaksi. Oman lamppunsa valossa näki Chip toisen olennon hiipivän esiin ruokakammiosta, ja kun valo sattui viimemainitun kasvoihin, näki hän Jacob Lavingtonin.

Olento heidän välissään pysähtyi, värisi, tapaili käsipuuta ja Chip kuuli hänen lausuvan käheällä äänellä: »Barrable!»

Senjälkeen tuo pitkä olento nosti kätensä pystyyn ja vaipui maahan päästäen pelottavan huudon, joka kaikuna heijastui takaisin laivahylyn seinistä.

(jatkuu)





Vivutar 2/1912.