Coo-ee, 12 luku: Vaarallinen lipas


COO-EE

Boyscoutkertomus Etelämeren saarilta

Kirjoittanut Robert Leighton
Suomennos 






12 luku

Vaarallinen lipas


Tämä kamala huuto kuului yön hiljaisuuden läpi veneeseen saakka ja sai professorin kauhistumaan. »Takasin sinne, pojat!», huudahti hän, ja Tom ja Liehakko alkoivat heti soutaa.

»Se mies ei hyvä toveri laivassa», sanoi Tom. »Hän huono mies. Luulen, että tappaa herra Chipperfieldin.»

Liehakko pudisti kiharaista päätään. »Sinä et tiedä, Tom. Ei sama ääni».

»Sinä olet oikeassa, Liehakko», sanoi professori. Se ei ollut herra Chipperfieldin ääni eikä myöskään Lavingtonin. Mutta meidän on otettava selvä, mitä tuo huuto tarkoitti. Soutakaa sydämenne pohjasta, pojat, ja laskekaa minut laivaan!»


Chipperfield astui esiin ja valaisi kaatuneen kasvoja. Kaatunut oli nuori mies, tuskin vanhempi kuin 20-vuotias, kalpea ja laiha. Pitkien öiden tuskat kuvastuivat hänen ilmeettömistä silmistään, laihoista poskistaan ja verettömistä huulistaan. Hän oli miltei alaston, luultavasti rasittavan kuumuuden vuoksi.

Chipperfield laskeutui polvilleen hänen viereensä. »Oletko sairas, toveri?» hän kysyi. »Kuka sinä olet? Kerro jotakin tästä laivasta. Missä on muu miehistö?»

»Ei maksa vaivaa puhua hänen kanssaan», lausui Lavington. »Hän on kuuro — aivan kuuro. Hän ei kuule sanaakaan siitä mitä hänelle sanotte.»

Chipperfield nousi äkkiä pystyyn. »Mistä Te sen tiedätte?» kysyi hän. »Te ette ole puhunut hänen kanssaan. Tunnetteko hänet?»

Lavington nosti lyhtyään, niin että sen valo lankesi hyttiin ja vastasi sekavasti: »En. Kuinka hänet tuntisin? En ollut nähnyt häntä enkä tietänyt hänestä mitään, ennenkuin hän huusi. Mutta hän ei vastannut mitään. Hän huusi silloin, kun hän näki minun tulevan ruokakammiosta, ja kaatui säikähdyksestä. Arvelen, että hän piti minua kummituksena.»

»Hän näytti tuntevan Teidät», jatkoi Chip ja otti taskustaan konjakkipullon. »Hän nimitti Teitä Barrableksi. Kenties se on oikea nimenne». Samassa hän avasi pullon ja kaasi siitä miehen suuhun.

Lavington mutisi jotakin itsekseen ja sanoi sitten ääneen: »Luulen, että hän on hullu samassa määrin kuin kuurokin.»

Chipperfield vetäytyi kauhistuneena takaisin. Konjakki ei saanut miestä virkoamaan, ja hänen kätensä, jota Chip piteli, tuli kankeaksi ja kylmäksi. »Hän on kuollut».

Lavington katsoi häneen sivuuttaen hänet aikoen mennä hyttiin. »Niin», sanoi hän, »kuollut ruttoon, minä luulen. Jos olisin Teidän sijassanne, sir, en viipyisi hänen läheisyydessään kauempaa kuin välttämätöntä on. Voitte itse saada tartunnan. Ja tuhlaatte vain hyvää konjakkia. Olisi parempi, että ennemmin antaisitte minulle yhden siemauksen».

Chipperfield korkkasi pullon jälleen ja pani sen taskuunsa, jonka jälkeen Lavington lähti tiehensä heiluttaen lyhtyään. Hän kulki nopeasti, aivankuin tarkotuksellisesti, hyttiä kohti.

»Teidän ei tarvitse mennä sinne», huusi Chip. »Menkää kannelle ja kutsukaa vene tänne».

»Heti. Silmänräpäyksen perästä», vastasi Lavington.

Chip katsoi hänen jälkeensä ja näki hänen ottavan ruostuneen revolverin ja sitten tarkastelevan ympärilleen, nähtävästi patroonia etsien. Varmuudella, joka saattoi olettamaan, ettei hän ollut tässä laivassa ensimäistä kertaa, hän avasi useampia laatikoita.

Erittäin tarkasti hän tutki erästä laatikkoa, mättäen siitä lattialle kirjoja ja sanomalehtiä, sikareja y. m. Se oli nähtävästi kapteenin laatikko. Mutta hän ei löytänyt, mitä hän etsi, sillä hän kääntyi pois pettymystä osottavasti huudahtaen, ottaen mukaansa ainoastaan pienen, kudotun pussin, joka kimalteli kuten metalli. Hän pisti sen taskuunsa ja seisoi hetkisen ikäänkuin ihmetellen. Sitten hän jatkoi etsiskelyään.

Chipperfield näki hänen ryömivän pöydän alle, nostavan maton päätä ja avaavan erään luukun, jonka hän selvästi ennestään tiesi olevan olemassa.

»Mitä Teillä siellä on tekemistä?» kysyi Chip kärsimättömästi. »Kiirehtikää tänne ottamaan selkoa, onko täällä vielä joku hengissä. Menetätte siellä turhaan aikaa».

Chip kulki edellä ja käski Lavingtonin tulla perästä. Hän pani pois laatikon kainalostaan ja meni kanssiin, mutta hänen täytyi kääntyä takasin huonon ilman ja suuren rottalauman vuoksi, joka kiiti pitkin lattiata.

Hän teki ovelta havaintojaan. Makuusijalla näytti olevan jäännös kuolleesta merimiehestä, — tuskin muuta kuin luuranko. Toinen olento istui lattialla jotain kirstua vasten nojaten, rottien luita myöten syömänä.

Siellä ei ollut jälkeäkään ruokatavaroista eikä pisaraakaan juomavettä, yhtä vähän kuin ruokakammiossa ja keittiössäkään, jossa hän kävi paluumatkalla. Ja kaikki ravintoaineet oli otettu pois varastopaikasta.

Lamppuhuoneessa hän havaitsi, että lamput ja öljykannut olivat aivan tyhjät. Vavisten hän jätti tuon epämieluisen näyn ja otti ennenmainitun laatikon. Hän aikoi juuri kutsua venettä, kun Lavington kiiruhti paikalle ikäänkuin peläten, että hän jätettäisiin sinne. Hänellä oli, paitsi lyhtyään, suuri vaatekäärö ja sukeltajan kello.

»Mistä Te sen olette saanut?», kysyi Chip. »Onko se sukeltajan puku?»

»Siltä näyttää», vastasi Lavington laskien käärön laivankannelle. »Löysin sen hytin lattian alta. Tämä laiva lienee ollut helmienpyydystäjä. Me voisimme saada suuren joukon helmiä ja helmisimpukoita, jos voisimme mennä lastiruumaan».

»Olen ollut siellä», vastasi Chip. »Siellä ei ollut muuta kuin pilaantuneita vaatteita ja koprasäkkejä. Eikä tuota sukeltajanpukua ole koskaan käytetty, sen osottaa tehtaanmerkki. Mutta kopra on kyllin kuivaa palaakseen. Aijon sytyttää sen tuleen hetkisen kuluttua».

Lavington nyökäytti tyytyväisenä päätään.

»On parasta päästä tästä yhdellä kertaa. Mutta minä tiedän paremman keinon. Varastossa on laatikko pumpuliruutia, sekä muita räjähdystarpeita».

Chip katsoi häneen epäillen. — »Mistä Te sen tiedätte? Te ette ole ollut lastiruumassa?»

»Me saisimme selvän kaikesta, jos vain löytäisimme päiväkirjan ja muut laivan paperit», sanoi hän vältellen. »Olen etsinyt kaikkialta päiväkirjaa».

»Vai niin», lausui Chip. »Olisitte voinut säästää itseänne siitä vaivasta. Päiväkirja ja kaikki laivan paperit ovat tässä laatikossa».

Lavington katseli laatikkoa, jota Chip piteli. »Päiväkirja ja paperit?» toisti hän innokkaasti, »oletteko varma siitä?» Ja hän astui askeleen lähemmäksi. Hänen mielensä teki tarttumaan tuohon laatikkoon. »Juuri mitä olen etsinyt — minkävuoksi tulin tänne», mutisi hän itsekseen. Sitten hän kääntyi mielistelevästi Chipin puoleen peittääkseen intoansa. »Emmekö voisi katsoa, mitä laatikossa on, saadaksemme täyden varmuuden asiasta?»

Chipperfield vetäytyi taaksepäin, kun hän astui lähemmäksi.

»Ei maksa vaivaa», sanoi hän. »Panin päiväkirjan tähän laatikkoon ja lukitsin tämän, ennenkuin läksin hytistä. Minä en tarvitse mitään muuta, kun olen kerran saanut selville, ettei miehistöstä ainoakaan ole enää elossa. Tuon sukeltajan puvun voitte jättää tänne. Ei ole syytä ottaa mukaan mitään, josta voisi rutto tarttua. Olette jo saaneet ruton omiin vaatteisiinnekin, arvelen. Teillä ei muuten ollut mitään oikeutta tulla tänne laivaan ilman luvatta».

»Älkää olko levoton tartunnan suhteen», sanot Lavington kumartuen ja pannen lyhdyn pois kädestään. »Tuo raukka tuolla käytävässä kuoli nälkään, kuten kaikki hänen toverinsakin ovat tehneet. Minä en aijo jättää tätä sukeltajanpukua tänne, sillä minä tarvitsen sitä vielä».

Hän vavahti ja kääntyi ympäri, kun hän kuuli airojen äänen. Hän astui äkkiä eteenpäin, tarttui Chipperfieldin käsivarresta kiinni ja koetti siepata laatikon, työntäen poikaa ammottavaa lastiruumaa kohti. »Anna laatikko minulle, penikka!» hän huusi vihaisesti.

Mutta Chipperfield oli pitänyt silmällä hänen pienimpiäkin liikkeitään ja oli valmis ottamaan hyökkäyksen vastaan. »Vai niin, vai tätä tahdotte?» huusi hän. »Näkyy, että tiesitte enemmän tästä laivasta kuin mitä olette puhunut. Ette ollut hytissä ensimäistä kertaa. Mutta minä olen saanut määräyksen ottaa paperit mukaani, ja olen varma siitä, että ette niitä saa».

»Ole varovainen poikani!» lausui Lavington. Hän astui kuten painija toinen käsi edellä Chipeä kohti, tarttuakseen hänen kurkkuunsa, samalla kuin hänellä oli veitsi toisessa kädessään. Mutta hän horjahti heti takasin nähtyään revolverin, jota Chipperfield piti tyynesti häntä kohti ojennettuna.

»Kädet ylös!» komensi Chip.

Kuten kahlehdittu peto seisoi Lavington liikkumattomana revolverin suun edessä. Hän ei nostanut käsiään ylös, ja hänen toinen kätensä puristi veistä entistä lujemmin.

»Te pelastitte minut, kun haikala aikoi surmata minut», mutisi hän, »ja sentähden en tee Teille mitään pahaa. Tahdon ainoastaan tuon laatikon, ja sen minä myös otan».

Hän otti hiljaa askeleen eteenpäin, mutta veti jalkansa yhtä hiljaa takasin, kun pojan sormi kosketti liipasinta.

»Kädet ylös!» komensi Chip. »Jos astutte askeleenkaan lähemmäksi, olette kuoleman oma. Ja pudottakaa veitsi pois!»

»En!» vastasi Lavington. »En, ennenkuin olette antanut minulle laatikon. Muuten ei revolverinne ole ollenkaan ladattu.»

Chip kohotti vähän revolveriaan ja laukaisi. Lavingtonin hattu putosi laivankannelle. »Seuraavalla kerralla tähtään paremmin», hän sanoi kylmästi.

Lavington kumartui ottaakseen hattunsa, mutta sensijaan että olisi noussut jälleen pystyyn, hän alkoi ryömiä lähemmäksi ja lähemmäksi.

Äkkiä häneen tarttui takaapäin kiinni jäntevä käsi. Hän kaatui selälleen, samalla kun kylmä revolverinpiippu kosketti hänen otsaansa.

»Luulen, että aikeenne ei onnistunut tällä kertaa, herra Lavington», kaikui professori Hudsonin ääni. »San Fransiskon kirjoittamattoman lain mukaan vaatii hyvä käytöstapa, että pidätte kätenne ylhäällä, kun toinen ojentaa Teitä kohti revolverinsa, ymmärrättekö? Olkaa niin ystävällinen ja pudottakaa pois veitsi, joka on oikeassa kädessänne!»

Lavington viskasi veitsensä lastiruumaan. Nyt hän sai nousta pystyyn, ja samalla kun professori vartioi häntä vei Chip laatikon veneen luo ja antoi sen Nonouti Tomille.

»Älä pudota tätä laatikkoa!» sanoi hän. »Älä anna hain ottaa sitä. Minä sytytän heti laivahylyn tuleen».

Tom nyökkäsi päätään ja lausui: »Hai pelkää tulta».

»Liehakko!» huusi Chip. »Pane sanko täyteen raikasta vettä ja kaada puolet tästä pullosta siihen. Ymmärrätkö?»

»Hyvin tiedän», vastasi neekeri. »Tartunta. Laiva haisee kuin Malabar-suo. Valkoiset miehet sairaaksi».

»Oletteko tutkinut kaikki tarkoin?» kysyi professori, kun Chip tuli takaisin. »Luulen, ettei täällä ole mitään mukaan otettavaa, ja että olisi parusta lähteä täältä niin pian kuin mahdollista. Oletteko nähnyt miehen, joka huusi joku aika sitten?»

»Olen», vastasi Chip vakavana. »Hän makaa kuolleena tuolla käytävässä, ja hän oli yksin elossa laivan miehistöstä. — Ehkä Te ja Lavington haluatte desinfisioida itsenne vedellä, jota Liehakko laittaa. Minä sytytän sillä aikaa kopralastin».

»Ette siis upota tätä?» kysyi professori.

»En». Chip astui lastiluukun luo vahva köysi kädessä. »Tässä on kuparinen suojus pohjassa, emmekä voi kaivaa reikää vedenpinnan alapuolelle. On helpompi sytyttää tämä tuleen. Kopra palaa kuten taula».

»Niin», myönsi professori, »se on parasta polttoainetta mitä minä tiedän. Ihmettelen, ettei Englannin laivasto käytä sitä hiilen asemesta. Se on kentiesi vähän kalliimpaa ja ottaa vähän enemmän tilaa, mutta se on monessas suhteessa parempaa kuin kivihiili. Luuletteko tarvitsevanne apua siellä alhaalla?»

Chip pudisti päätään. »Tulen aivan hyvin yksin toimeen».

Ennenkuin hän meni alas lastiruumaan, hän kiipesi isoon mastoon ja katsoi Nanumangaa. Pitäen sähkölamppua edessään hän alkoi painaa sen nappia. Kepple oli opettanut hänelle Morsen aakkoset. Pian hän näki kuunarista vastamerkinannon ia huomasi vastauksen nopeudesta, että sen antoi Kep itse.

Ensimäinen kysymys oli: »Mistä johtuu se viheliäinen valo, joka sieltä näkyy tänne?»

Chip vastasi: »Se on luonnonilmiö ilman näkyväistä syytä. Kaikki hyvin. Panen prikin tuleen. Ei ketään mehistöstä elossa».

Kun Chip tuli alas kannelle, tapasi hän professorin ja Lavingtonin väittelemässä sukeltajanpuvusta, jonka Lavington olisi tahtonut ottaa mukaan.

»Antakaa hänen ottaa kiinni sen toisesta päästä ja kuljettaa sitä hinaten!» sanoi Chip. »Ja jos molemmat olette desinfisioineet itsenne, on parasta, että astutte veneeseen».

Kun professori astui veneeseen, lausui hän: »Lastiruumasta tulee kostea haju. Te voitte kärsiä sitä, kunnes pääsette takasin?»

»Tästä lähtevät suoraan tikapuut», vastasi Chip.

»Hyvä», sanoi professori, »siinä tapauksessa minun ei tarvitse pitää vaaria köydestä?»

»Ei», vastasi Chip ja lisäsi kuiskaten: »Pitäkää Jacobia silmällä!»

Lastin haju oli sietämätön. Sadottain kuolleita rottia oli rikkisyötyjen koprasäkkien vieressä. Muutamat jälelläolevista olivat mäyräkoiran kokoisia, ja niiltä oli jäänyt lastia jälelle vain parisen tonnia. Suuren osan siitä ne olivat pureskelleet hienoksi jauhoksi.

Chip veti esille pari kolme säkkiä ja jätti niiden väliin aukon, lonka hän täytti kookospähkinän kuorilla. Ennenkuin hän sytytti ne, kiipesi hän kannelle hengittämänsä huonon ilman huumaamana. Professori seisoi vielä laivankannella, ja Lavington otti toisen sangollisen desinfisioimisnestettä. Chip juoksi heidän luokseen, riisui päällysvaatteensa ja pisti ne desinfisioimisnesteeseen, jota hän sitten kaatoi päälleen, ennenkuin hän puki vaatteet uudelleen ylleen.

»Veneeseen nyt molemmat, ja olkaa valmiit matkalle», sanoi niin ottaen lamppunsa ja pullonsa. »Tulen takasin parin minutin perästä».

»Luulen, että Teidän olisi syytä huuhdella itseänne myös sisällisesti ottamalla siemaus konjakkia», esitti professori.

Chip joi kulauksen ja antoi pullon professorille. Samassa hän huomasi, että tuo merkillinen viheriäinen valo heikkeni ja sensijaan alkoi kuuman vyöhykkeen kuu valaa hopeaista valoaan. Hänestä katosi kaikki varjojen pelko, jonka olo tuossa kummituslaivassa oli synnyttänyt, ja hän laskeutui lisääntyneellä itseluottamuksella prikin synkkien varjojen keskuuteen, välittämättä jättiläiskokoisista rotista, jotka vikisivät hänen jaloissaan.

Hän palasi kokoomiensa polttoaineiden luo, raapaisi tulitikun, sytytti kookossyyt ja huomasi tulen lähtevän nopeasti leviämään. Kun hän pääsi kannelle, nousivat koprasta jo suuret liekit.

Hän astui veneeseen ja asettui perään. Mauri työnsi veneen liikkeelle, ja neljä soutajaa alkoi soutaa. Lavingtanin taittuneen airon sijaan oli pantu yksi vara-airoista.

Prikistä nousi jo musta savu, ja rotat hyppivät sen laidalta mereen joutuen heti haikalojen saaliiksi.

»Tuo suuri läkkikala on vielä paikallaan», huomautti professori, kun vene kulki prikin perän ohi. »Katsokaa haikalaa, jonka se juuri on saanut kiinni. Luulen, että se selviytyy pälkähästä. On todellakin vaikeata päästä irti sellaisesta otteesta».

Räiskyvä liekki syöksyi lastiruumasta. Luukuista tuprusi savua. Läkkikala irroitti samassa laivalaidasta tuntosarvensa, joka putosi loiskahtaen mereen. Savupatsas nousi suoraan taivasta kohti kuten palmunruko ja hajaantui hienona sumuna korkeampiin ilmakerroksiin.

Auringonpaahtamat lankut paloivat suurella huminalla, ja koko laivan runko oli pian kuin hehkuva uuni. Muutamia hiiltyneitä kappaleita putosi mereen, ja mauri sai kerran keskeyttää soutonsa sammuttaakseen räiskyvän kipinän, joka lensi hänen villaiseen tukkaansa.

»Soutakaa, Tommy ja Liehakko» huusi Chip. »Soutakaa rivakasti!» Mutta kaikki soutajat keskeyttivät soutonsa nähdessään suuren höyrypatsaan nousevan palavasta laivasta.

»Sinne menee vettä», huomautti Lavington. Ja kun professori ja Chip kääntyivät ympäri, näkivät he prikin halkeavan kahteen osaan, ja miltei samassa silmänräpäyksessä lensi hylky kappaleiksi kovasti pamahtaen ja ilma täyttyi lentävillä puunsirpaleilla.

»Sen sai aikaan pumpuliruuti», huudahti Lavington.

»Pumpnliruuti?» toisti professori säikähtäen.

»Katsokaa!» huusi Liehakko vetäytyen teljon alle.

Veneen ympärillä sinkoili palavia hirsiä, muuan paksu puunsirpale putosi teljolle, jonka Liehakko juuri oli jättänyt, ja eräs putosi aivan veneen viereen peittäen professorin ja Chipin vesiryöpyllä.

Chipperfield katsoi taivasta kohti.

Liekki loisti himmeästi savuhunnun läpi. Kuu paistoi sen vieressä kirkkaampana, valaisten tyyntä merenpintaa, jossa ei enää näkynyt mitään laivahylkyä.

(jatkuu)





Vivutar 2/1912.