COO-EE
Boyscoutkertomus Etelämeren saarilta
Kirjoittanut Robert Leighton
Suomennos
13 luku
Sitova todistus
Oli ilta. Laivassa oli kaikki rauhallista ja salongissa oli niin hiljaista, että kellon naksutuskin miltei tuntui häiritsevältä.
Aika-ajoin kuului kannelta Joycen paljaiden jalkojen töminää, Kepple istui ja luki kirjaa Salomonisaarista, jonka professori oli lainannut hänelle, ja oli syvästi vaipunut sen kertomuksiin noiden saarien tunnetuimmista metsästäjistä ja ihmissyöjistä.
Viimein hän joi lasin kookosmaitoa, pani kirjan kiinni ja meni avonaisen ikkunan ääreen, josta hän näki kuun valaiseman meren. Joskus välähti yksinäinen salama kaukana avaruudessa. Hän huomasi suunnattoman suuren hain uivan valasveneen ympäri, joka oli kiinnitetty laivan perään. Venettä ei oltu vielä tyhjennetty, ja sen keulasta näkyi se suuri käärö, jonka Lavington oli kaikin mokomin tahtonut tuoda Coo-ee'stä.
»Ihmettelen, mitä hän sillä tekee», sanoi Kep itsekseen poistuen ikkunan luota. Hän painoi sähkökellon nappulaan. Signaaliin vastasi heti Tom, joka tuli loistavaan valkoiseen pukuun puettuna.
»Astu sisään, Tom, ja sulje ovi!»
»Sinä tuoksut kuin sairashuone. Olet hyvin desinfisioitu», jatkoi hän nuuskien.
»Juu», vastasi Tom päätään nyökäyttäen. »Jo pitkän ajan sairaaksi.»
Kep istuutui pöydän laidalle ja alkoi koettaa puhelutaitoaan Tomin kanssa.
»Tunnet Lavingtonin, Tom? Oletko hänet jo kauan tuntenut?«
»Juu», vastasi Tom päätään nyökäyttäen. »Jo pitkän ajan, viistoista kesää.»
»Viisitoista vuotta, vai niin. Sano, mitä tiedät hänestä.»
Tom kertoi sitten saman tarinan, jonka hän aikaisemmin oli esittänyt Joycelle, mutta yksityiskohtaisemmin, ja sanoi Lavingtonin orjakauppiaana ollessaan olleen tavattoman julman.
Tom oli lähtenyt muutamien ystäväinsä kanssa naapurisaareen morsiantaan hakemaan. Puolitiessä yllätti heidät Lavingtonin orjalaiva ja houkutteli heidät lahjoilla laivaan. He olivat tuskin päässeet laivaan, kun Lavington pudotti suuren kiven heidän veneeseensä, joka meni rikki, ja vei heidät orjina Queenslantiin. Tommy ei enää koskaan saanut nähdä morsiantaan.
Kepple kuunteli huomaavaisena kanakin surullista kertomusta. »Olet varma, hän sama mies.»
»Juu», vastasi Tom päättävästi. »Hänen nimi Ned, ei Jacob, hyvin tiedän. Hän tatuoitu kuin kanaki. Katsoka hänen rinta, milloin pesee itsensä. Laivan nimi peitossa.»
»Ahaa! Nyt ymmärrän! Hän on antanut tatuoida itsensä kuten kanakit, ettei hänen rintaansa merkitty laivan nimi näkyisi.»
»Juu», vastasi Tom, »hän arka, kun sotalaiva tulee.»
»Voin uskoa sen», sanoi Kep. »Se on karkurin tavallinen temppu. Se on hyvä tietää, Tom. Tästä saat lehden tupakkaa. Mene nyt ja ota hyvät ryypyt.»
Kep käveli hetkisen edestakasin. Sitten hän sytytti kynttilän ja meni viereiseen hyttiin. Chipperfield makasi raskaasti vuoteellaan. Laivan isännän poikana oli Chip aina asustanut siinä hytissä. Kepple ei ollut koskaan ollut utelias eikä sentähden sitä ennen käynyt siellä. Siksi hän katseli nyt ympärilleen. Hytti oli puhdas ja osotti monella tavalla omistajansa luonteen.
Hyllyllä pienen pukeutumispöydän edessä oli rivi kirjoja, jotka näyttivät koulussa saaduilta palkinnoilta, sekä muutamia purjehduksen oppikirjoja. Ylempänä oli Nanumangan kuva. Seiniä koristivat monet Etelämeren saarille ominaiset esineet. Tuolilla vuoteen ääressä oli Raamattu ja likainen joulukortti, johon oli kirjoitettu: »Rakkaalle Martinilleni! Hauskaa joulua! Toivottaa Äitisi.»
Tämä sai Kepplen ajattelemaan omaa äitiään, joka oli kaukana Englannissa, ja Kep muisti, kuinka hänen oli tapana tulla hänen vuoteensa ääreen palava kynttilä hopeajalustassa, ja kuinka hänen tukassaan ja rinnassaan olevat jalokivet kimaltelivat kauniisti kynttilänvalossa. Tapahtuipa tuo käynti kuinka myöhään tahansa, aina hän heräsi, kun äiti painoi suudelman hänen otsalleen, ja sitten hän saattoi istua; pitkän aikaa hänen vieressään ja puhua kuten toveri, kunnes hän lähti.
»Sinulla on myös kotona äiti, joka ajattelee sinua, Chip», sanoi hän hiljaa. Hän ei huomannut, että Chip makasi silmät puoleksi auki ja katsoi häntä, ja hän hämmästyi saadessaan vastauksen: »On, sir. Näin juuri unta hänestä. Olin olevani kotona, ja hän tuli sanomaan hyvää yötä.»
»Olen pahoillani, kun keskeytin kauniin unenne» sanoi Kep. »Tulin tänne pyytääkseni Teitä auttamaan minua mukananne tuomienne paperien tarkastuksessa. Teillä on oivallinen hytti täällä, poikani. Tämä muistuttaa omaa huonettani, sellaisena kuin se oli koulua käydessäni. Oli aina tapanani järjestää se laivan hytin kaltaiseksi.»
Chip nousi istualleen. Hän oli puettu vaaleansiniseen pajymakseen. »Missä koulussa kävitte, sir? Olen usein arvellut sitä, Etonissa tai Harlowissa luullakseni.»
»Ei», vastasi Kep. »Isäni lähetti minut samaan kouluun, jossa hän itsekin oli käynyt — Uppinghamiin.»
»Uppinghamissa!» huudahti Chip hämmästyneenä. »Siellä minäkin olen ollut! Kappelista on valokuva hyllyllä tuolla ikkunan alla.»
»Todellakin!» lausui Kep nuoruuden innostuksella. »Siinä on sama tuoli, jolla minun oli tapana istua. On merkillistä, ettei koskaan ennen ole tullut puheeksi, että olemme käyneet samassa koulussa. Emme ole tietystikään kuuluneet samaan osastoon. Mutta minä hyppäsin viidennen luokan yli, niin että Te tunnette luultavasti monta toveriani. Avisonin esimerkiksi?»
»Bertie Ayison? Hän oli kapteenini!»
»Erinomaista! Huomaan, että meillä on paljon puheenaihetta.»
»Sanokaa, herra Kepple», kuului professorin ääni viereisestä hytistä, »aiotteko tutkia tuota lipasta vielä tänä iltana. Olisin utelias tietämään, mitä siinä on.»
»All right, herra professori! — Tulkaa, Chip, siinä puvussa jossa nyt olette, ja ottakaa avaimet mukaanne.»
»Luulen, ettei tavallinen päiväkirja tee tätä lipasta Lavingtonin silmissä niin houkuttelevaksi», huomautti professori, kun Kep tuli Chipin seuraamana. »Hän katseli sitä koko matkan ikäänkuin petoeläin saalistaan. Hän toivoi varmaan saavansa sen vielä viime hetkellä, mutta Chip ei päästänyt sitä käsistään.»
»Ettekö ole sitä mieltä, että olisi vähän desinfisioitava tätä lipasta, ennenkun avaamme sen?» lausui Chip.
»Te näytte luulevan, että laivahylky oli ruton saastuttama?» sanoi Kep.
»Luulen», vastasi Chip, »siinä raukassa siellä käytävässä oli omituisia täpliä. Ja kun avaimet eivät ole ruosteisia, ajattelen hänen avanneen lippaan monta kertaa, joten siinä voi olla paljon basilleja.»
»Terävästi ajateltu!» sanoi professori. »Teillä on järkeä, Chip. — Tappakaamme kaikki basillit yhdellä kertaa.» Hän otti pullon, jossa oli pahanhajuista jauhoa, ja kaasi puolet lippaaseen, kun Chip aukasi sen. Sitten hän pani kannen jälleen kiinni ja puisteli lipasta kovasti, niin että jauho levisi kaikkiin papereihin, samalla kun Kep ja Chip hieroivat sillä käsiään.
Professori otti esille päiväkirjan. »Siinä on ollut oikea merimies, joka on pitänyt täydellistä päiväkirjan. Huomaan, että viimeinen muistiinpano on tehty vasta kymmenen päivää takaperin. Se kuuluu: »Olen kadottanut kaiken toivoni! Jumala olkoon minulle armollinen!»
Hän selaili useampia lehtiä takaisinpäin. »Sanokaa, Chip, minkä nimen mies lausui, kun Lavington saapui.»
»Luulen sen olleen Barrable:», vastasi Chip.
»Ajatelkaas!» lausui professori. »Tuo nimi esiintyy usein kirjan alkupuolella. Tuo Barrable, joka ei liene muu kuin Lavington itse, on ollut syynä prikin onnettomuuteen. — Mutta mikä tämä on? Tässä on lause, joka sitoo hänet.»
»Olemme nyt noin sadan meripenikulman päässä Fiji-saari-ryhmästä länteen päin», luki hän. »Minulla ei ole mitään toivoa päästä sinne. Viime yönä karkasi Lavington kahden toverinsa kanssa valasveneessä, ottaen mukaansa tai särkien kaikki koneet ja kartat ja päästäen muut veneemme tuuliajolle. Hän on pettänyt meitä alusta loppuun asti. Ei koskaan liene ollut olemassa ihmisolentoa, jonka sielu olisi ollut mustempi kuin hänen. Me olemme nyt avuttomina rannattomalla valtamerellä, avuttomina kuten pienet lapset, isonrokon saastuttamina, ainoa kunnollinen merimies kuuro ja kytketty kahleisiin, joita emme saa auki. Taivas olkoon kiitetty, kun on edes ruokaa! Mutta kuinka pitkäksi aikaa sitä riittää?»
»Isoarokkoa!» huudahti Kepple. »Professori, pankaa pois se kirja! Pistäkää se lippaaseen, ja paiskataan koko roska mereen!»
(jatkuu)
Vivutar 2/1912.
