COO-EE
Boyscoutkertomus Etelämeren saarilta
Kirjoittanut Robert Leighton
Suomennos
15 luku
Ralph Jocelyn kertomus
Istuen pöydänpäässä aivan lähellä toisiaan nuo kolme miestä olivat ikäänkuin salaliittolaisia. Kepple otti paperit ja alkoi lukea alusta: »On historiallinen tosiasia», mutta hän käänsi pian lehden ja alkoi lukea toisesta paperista. »Tämä on kaiketi tärkeämpi?»
»Tärkeämpi», vastasi professori. »Sen on kirjoittanut herra Jocelyn, joka nähtävästi oli älykäs mies, vaikkakin on aivan varmaan antanut ystävämme Jacobin pettää itsensä. En ymmärrä, kuinka».
Kepple luki ääneen: »Toivoen että seuraava todistus joutuu rehellisten ihmisten käsiin, annan minä, Ralph Jocelyn, asianajaja, asuva Melville Chambersissa, Collins Street, Sydney, N. S. V., seuraavan kertomuksen:
Tätä kirjoittaessani olen Sydneystä kotoisin olevassa priki Coo—ee'ssa. On aivan tyyni. Kapteeni David Guppy, — aivan kuuro ja jonkunverran sekapäinen, ja minä olemme kahdenkesken. Meillä ei ole pienintäkään pelastuksen toivoa, me kuolemme vähitellen nälkään. Olemme koettaneet hukuttaa prikimme, mutta turhaan; saamme odottaa, kunnes kuolema vapauttaa meidät kärsimyksistämme. Miltä kannalta tilaamme tutkinenkaan, en voi kieltää, että minä annoin ensimäisen aiheen onnettomuuteemme. Minä yksin löysin ja tiesin hukkuneen espanjalaisen gallionin. Minä tein ehdotuksen, muodostin yhtiön sekä vuokrasin ja varustin prikin. Koko ajan toimin hyvässä uskossa ja tein virheen luottaessani sellaiseen tunnottomaan konnaan, kuin on Edvard Barrable...»
Kep katsahti ystäviinsä ja vihelsi.
»Mitä kummaa hän tarkoittanee uponneella gallionilla?» lausui Chip.
Kep jatkoi lukemistaan.
»Hän näytti olevan luotettava, taitava merimies ja tuntevaa Salomoninsaaret kuten jonkun kirjan sekä osaavan näiden saarien asukkaiden kieltä. Hän näytti ikäänkuin tätä yritystä varten syntyneen. Kuinka saatoin olettaa, että hän ottaisi liittolaisensa avukseen tehdäkseen tyhjäksi suunnitelmani ja veisi meidät pois kulkusuunnastamme aikoen ottaa prikin haltuunsa ja itse vallata tuon himoitun saaliin?
Hän oli syynä ensimäisiin vaikeuksiin. Mutta muita onnettomuuksia, joita ei edes hänenkään sysimusta sielunsa ollut voinut aavistaa, seurasi yhtämittaa. Ensiksi katosi kapteenimme äkkiä, sitten kuoli toinen perämies, senjälkeen surmasi tauti suuren osan miehistöstä. Ja vihdoin hän lähti ja jätti meidät avuttomina avoimelle merelle!
Vielä kaikuvat korvissani tuon miehen julmat jäähyväissanat, kun hän tovereineen jätti meidät kovan kohtalomme valtaan. »Jatkakaa matkaanne yhdessä rottien kanssa!» huusi hän. »Ajelehtikaa, kunnes mätänette tai menette pohjaan sen kurjan laivapahasen kera!» Kuinka täydellisesti hänen toivomuksensa toteutuikin!
Hyvä tuuli auttoi heidän pakoaan. He olivat päättäneet ottaa kullan haltuunsa. Mutta minulle, joka nyt tässä hitaasti kuljen kuolemaani kohti, tuottaa iloa se tietoisuus etteivät he löydä sitä. He ovat varastaneet laguunin kartan siinä luulossa, että heille on siitä apua, mutta se oli tarkoituksellisesti piirustettu väärin. Ei olisi ollut viisasta merkitä siihen aarteen oikeata paikkaa. Ainoa oikea kartta on se, joka on myötäliitetty tähän kertomukseen.
Jos tämä asianmukaisine todistuksineen joutuu rehellisiin käsiin, ja jos nuo espanjalaisen rikkaudet löytyvät, pyydän muistamaan leskeäni ja lapsiani sekä niiden miesten omaisia, jotka menettivät säästönsä sekä henkensä onnettomalla retkellämme».
Professori nojautui taaksepäin pannen kätensä ristiin niskaansa.
»Chip», sanoi Kepple ojentaen paperikäärön hänelle. »Teillä on tilaisuus saada kultaa».
Chip tarkasteli kääröä ja antoi sen takasin vastaten: »Teillä on siihen yhtä suuri oikeus kuin minullakin».
Kep rypisti kulmakarvojaan. »Jättäkäämme tittelit pois tästä lähin. Ne saattavat olla paikallaan virantoimituksessa mutta täällä me olemme ystäviä — ainakin toivon sitä. Mitä tulee aarteeseen, josta sinä niin suurenmoisesti luovut, olisin kernaasti seikkailussa mukana, mutta minulla ei ole oikeutta lähteä Nanumangan kera sellaiselle retkelle kauas ihmissyöjien asumapaikoille».
Professori avasi tippaan ja alkoi taas tutkia sen sisältöä. »Luulen, että täällä on vielä jotakin», sanoi hän. »Muuten ajattelen, että me voisimme jo kutsua tänne Jacob Lavingtonin eli Ned Barrablen. Onhan selvää, minkätähden hän välttämättä tahtoi saada mukaansa sukeltajanpuvun. Hän aikoo nähtävästi etsiä hukkunutta aarretta».
Chipperfield lausui miettiväisenä: »Minä en voi kuitenkaan käsittää, kuinka espanjalainen gallioni on voinut joutua Salomoninsaarien keskelle».
»Luulen, että tästä seikasta on jotakin papereissa, jotka Te äsken panitte syrjään, herra Kepple», sanoi professori.
Kep tarkasteli papereita ja otti niistä yhden. »Tässä on todellakin merikortti Rubianalaguunista. Luin siitä viimeksi eilen illalla».
»Pahin paikka koko Salomoninsaariryhmässä», huomautti professori, »ihmissyöjien pääpaikka. Siellä alkuasukkaat kokoavat ihmisenpäitä jotensakin samaan tapaan kuin pojat keräävät postimerkkejä tai perhosia. Pohjois-Amerikan intiaanien päänahanpyynti on lasten leikkiä sen rinnalla. Toivon, ettette Te, herra Kepple, purjehdi aivan lähelle sitä paikkaa. Minä luulen vielä tarvitsevani päätäni ja toivon, että Tekin, herra Chip, haluatte säilyttää päänne. Mutta kuunnelkaamme, mitä herra Jocelyn sanoo gallionista! Chip aikoo varmaan nukkua!»
Kep otti esille toisen todistuksen ja luki: »On historiallinen tosiasia, että komendantti George Anson (myöhemmin amiraali) lähetettiin vuonna 1741 tutkimusmatkalle Tyynellemerelle. Samaan aikaan oli sota Englannin ja Espanjan välillä, ja vaikka matka olikin näennäisesti tieteellinen, oli sillä kuitenkin sotainen tarkoitus. Saatiin monta arvokasta saalista, mutta kuitenkin retki oli onneton. Monessa laivassa raivosi keripukki, ja osa eksyi päälaivastosta.
Viimemainittujen joukossa oli Wager, kapteeni Dandy Kidd, Korallimerellä se kohtasi espanjalaisen gallionin, S. Christobalin, joka useamman tunnin kestäneen ankaran taistelun jälkeen otti sen valtaansa. Gallionissa oli kultaharkkoa ja kultalevyjä noin miljoonan punnan arvosta. — Mutta tuskin oli taistelu päättynyt kun nousi myrsky, joka erotti laivat toisistaan.
Siihen aikaan merenkulkijat eivät tunteneet Salomoninsaaria. Espanjalaiset olivat löytäneet ne jo 16:nnella vuosisadalla, mutta niiden maantieteellistä asemaa ei tarkkaan tunnettu ennen kuin Englannin laivastoon kuuluva kapteeni Carteret löysi ne uudelleen vuonna 1767. Tämä on historiallisesti totta. Kerron nyt, kuinka löysin S. Christobalin paikan.
Kun neljä vuotta sitten, ollessani hallituskomisariona eräässä kuunarissa, joka kuljetti rekryyttejä, menin maihin pieneen Nusa Sangan saareen Rubianalaguunin suussa, kohtasin alkuasukkaita ja tein tuttavuutta erään nuoren alkuasukkaan kanssa, jolla oli tavallista enemmän koristeita kaulassa. Näiden koristeiden joukossa oli muutamia kultalaattoja, jotka heti tunsin vanhoiksi, ja jotka hän antoi minulle parista tupakkakääröstä osottaen samalla paikan, josta hän oli ne löytänyt. Hän sanoi saavansa niitä sukeltamalla kahmalomäärin paikasta, jonne hän vei minut kanotillaan. Sillä aikaa kun minä odotin, hän toi todellakin kolmisenkymmentä kultarahaa. Hän pyysi minua sitten katsomaan veden sisään, ja hänen osottamassaan suunnassa näin korallien keskellä erittäin vanhan rakennustavan mukaan rakennetun laivanrungon, jonka paikan olen merkinnyt tähän karttaan».
Kepple keskeytti lukemisen. »Kaikki tämä näyttää minusta sangen lupaavalta», huomautti professori. »Miltei mukavampi keino päästä upporikkaaksi, kuin koskaan on keksitty. Luulen, ettei se Teitä paljon viivästyttäisi, jos pistäytyisimme mainitussa laguunissa».
Kepple hymyili. »Ettekö kernaammin matkusta suoraa tietä kotiin Sydneyn kautta, herra professori?».
Tämä silitti suippopartaansa ja vei hitaasti oikean kätensä takataskuunsa. Hän kohotti kulmakarvojaan, katseli hämähäkkiä, joka oli kattoikkunassa, ja lausui ikäänkuin ei olisi kuullut mitä Kep sanoi: »Se ei olisi ollenkaan hullumpi temppu, herra Kepple».
Äkkiä hän veti käden taskustaan ja hyppäsi pystyyn. Samassa pamahti laukaus ja pöydälle putoili lasinpalasia samalla kun ylhäältä kannelta kuului jalkojen töminää.
»Näettekös, pojat», sanoi hän sitten tyynesti. »On merkillistä, että Joyce antaa tuon lurjuksen Lavingtonin hiipiä kaikkialle tuolla tavalla».
»Lavington?» huudahti Kepple.
»Minustakin tuntui, että sieltä kuului jotakin rapinaa», sanoi Chip.
»Hänen päänsä oli puoleksi sisäpuolella», jatkoi professori. Hän katseli tätä karttaa, näitä papereita ja tätä lipasta. Hän on nähnyt osan, mutta kuinka paljon hän lienee kuullut?»
(jatkuu)
Vivutar 2/1912.
