COO-EE
Boyscoutkertomus Etelämeren saarilta
Kirjoittanut Robert Leighton
Suomennos
17 luku
Jacob Lavington masennetaan
Tässä sopii mainita, että Kepplellä saman päivän aamuna oli ollut vakava keskustelu Ned Barrablen kanssa ilman muiden tietämättä, ja siitä oli seurauksena, että hän halveksi häntä.
Kepple oli sitä varten pukeutunut täyteen univormuunsa, herättääkseen tarpeellista kunnioitusta.
Joyce oli vahdissa ja Chip maalasi kuunarin nimeä. Professori teki mikroskooppisia tutkimuksiaan ja Wragg oli lastihuoneessa, joten tilaisuus oli sopiva.
Kep lähetti Barney Stretshin kutsumaan Lavingtonia, joka saapui nähtävästi levottomana ja tervehtien kunnioittavasti. »Haluatte puhua kanssani, sir?» kysyi hän.
»Haluan», vastasi Kep katsoen häntä terävästi, otti rahan liivintaskustaan ja viskeli sitä ilmaan.
»Luulen, että tämä on Teidän omaisuuttanne», hän sanoi pitäen rahaa etusormensa päässä. »Te toitte tämän muun muassa laivahylystä ja pudotitte kuunnellessanne kattoikkunan luona puheluamme. Ymmärrätte tietysti että Te rikoitte määräyksiäni vastaan, kun toitte mukananne tavaraa ruton saastuttamasta aluksesta, samaten Te rikoitte määräyksiäni vastaan hiipiessänne peräkannelle, jossa Teillä ei ole mitään tekemistä.»
Lavington näytti hyvin nololta, seisoi välistä toisen ja välistä toisen jalkansa varassa, ei näyttänyt tietävän, missä hän pitäisi kätensä, ja oli aivan ääneti.
»Ymmärrän hyvin, että tämä kulta houkutteli Teitä», jatkoi Kep tyynesti. »Mutta nyt minä vaadin Teitä selittämään, mitä Te aijotte tehdä sukeltajanpuvulla, jonka Te otitte mukaanne vastoin herra Chipperfieldin kieltoa. Ja mitä Te tarkoitatte, kun tulette urkkimaan, mitä täällä hytissä tehdään? Luuletteko kenties, että minä tein muuta kuin velvollisuuteni tutkiessani prikin päiväkirjan ja papereita? Täytyyhän minun tuon laivahylyn suhteen tehdä virallinen raportti.»
Barrable oli yhäti vaiti.
»Jos päiväkirjassa on jotakin, mikä erikoisesti koskee Teitä», jatkoi Kep hiljaa suopealla äänenpainolla, »voin antaa sen myöhemmin Teidän nähdäksenne. Olette osottanut erikoista mielenkiintoa laivahylkyä kohtaan, olen huomannut sen. Te tunsitte sen heti kun se tuli näkyviin. Olitteko — kenties tunsitte jonkun, joka oli tuossa laivassa kun se lähti Sydneystä?»
Barrable pudisti neuvotonna päätään. »En, sir, en ollut koskaan ennen nähnyt sitä enkä tuntenut ketään sen miehistöstä. Tulin vain uteliaaksi, kun näin sen olevan hädässä.»
Kep katsoi häneen terävästi »Muistakaa, että olen tutkinut prikin päiväkirjan — juuri päiväkirjaa ja laivapapereita.»
Barrable kokosi voimansa. »Päiväkirja ei koske minua sir», vastasi hän rohkeasti, »eikä myöskään paperit. Kuinka ne voisivat minua koskea?»
»Vai niin?» Kep alkoi tulistua. Hän ei ollut tottunut näkemän sellaista julkeutta. »Minkätähden Te sitten tulette tuonne kattoikkunan luo saadaksenne selkoa asioista, jotka eivät Teitä koske?» hän huudahti. »Sanokaa minulle se!»
»Suokaa anteeksi, sir, mutta oletteko nähnyt minun hiipivän ja kuuntelevan, kuten väitätte? Voitteko todistaa, että minä
olen ollut siellä? En käsitä, kuinka voitte luulla sellaista, kun olin juuri kanssin luona, kun laukaus pamahti.»
Kepple katsoi häneen terävästi leikkien kultarahan kanssa.
»Oletteko sanonut kaikki, mitä olette aikonut sanoa sir?» kysyi Barrable ja väänteli itseään levottomasti.
»En läheskään», vastasi Kep. »Minulla on niin paljon sanottavaa, syytän Teitä niin monesta petoksesta ja konnankoukusta, että tuskin tiedän, mistä alkaisin. Jos voisin uskoa tarinanne, jonka kerroitte, kun löysimme Teidät Enderburylaguunin rannalta, ei minulla olisi mitään lisättävää. Mutta sanon Teille aivan suoraan, etten luota Teihin. Olette suurin valehtelija minkä olen eläissäni nähnyt. Se on mielipiteeni Teistä.»
Kep keskeytti puheensa hetkeksi. Samalla hän huomasi, kuinka miehen kädet liikkuivat hermostuneesti. »Minua ihmetyttää, että Te Julkeatte seistä tässä edessäni ja ladella sellaisia valheita», jatkoi hän. »Mutta oletan Teidän siinä määrin tottuneen valehtelemaan, ettette osaa puhtia sanaakaan totta. Tahdotteko kuulla, kuinka paljon minä Teistä tiedän?»
Barrable teki nopean liikkeen, ikäänkuin hän olisi aikonut kiirehtiä kanssiin, mutta Kepple asettui hänen tielleen ja katsoi kysyvästi hänen silmiinsä.
»Seis!» huusi hän. »Teidän on aivan turhaa koettaa päästä käsistäni. Te luulitte voivanne johtaa minut harhaan sanoessanne, että olette Jacob Lavington San Fransiskosta. Te unohditte, että laivoista pidetään luetteloa, ja ettei ole olemassa mitään Cornucopia-nimistä alusta. Ja Te luulitte, etten minä saisi selkoa siitä, ettei Teidän nimenne ole Lavington. Enkä ole varma siitäkään, onko se edes Edvard Barrable, vaikka Teitä täten nimitettiin Coo-ee'ssä.»
Barrable vavahti ikäänkuin sähkövirran vaikutuksesta. Hänen kasvonsa tulivat tuhkanharmaiksi ja hänen otsalleen nousi kylmä hiki.
»Tarkoitukseni ei ole kiusata Teitä. Tahdon vain osottaa, että Teidän on aivan turhaa ryhtyä mihinkään vehkeilyihin niin kauan kuin minä olen tässä laivassa. Muistakaa, että tämä kuunari purjehtii sotilashenkilön johdolla, ja että minä voin panettaa Teidät rantoihin siihen saakka, kunnes pääsemme Sydneyhin! — Mitä Te sanoitte?»
Barrable mutisti jotakin, joka tuntui uhkaukselta. Hän katsahti arasti ympärilleen ja tarkasteli kadettia, joka seisoi päättäväisenä hänen edessään. Hän näytti ajattelevan, oliko mahdollista syöstä tutkija nurin ja tehdä siten loppu tästä epämieluisesta tilanteesta, mutta jos hän sellaista ajatteli, hän luopui siitä kuitenkin heti, kun hän kohtasi Kepplen terävän, käskevän katseen.
Kepple seisoi siinä hetkisen vaiti. Sitten hän astui aivan hänen eteensä ja kohotti oikean kätensä koskettaen kevyesti hänen rintaansa.
»Edward Barrable», sanoi hän kylmästi, »kuninkaan nimessä vangitsen Teidät karkulaisena Hätien Majesteettinsa palveluksesta. Oletteko ymmärtänyt? Teidän ei tarvitse vavista. Rangaistuksenne seuraa myöhemmin. Toistaiseksi Te työskentelette laivamiehistöön kuuluvana.
Muistakaa, että jos kuulen hiiskahduksenkaan Teitä vastaan tai saan Teidät kiinni jostakin vehkeilystä, panetan Teidät heti rautoihin ja luovutan Teidät ensimäisen sotalaivan päällikölle. Voin sanoa, että toivon kohtaavani sellaisen aivan pian».
Hän lopetti, istuutui tuolille ja otti vieressään olevalta pöydältä kirjan. Barrable tervehti ja lähti. Hetkisen kuluttua hän pisti päänsä sisäpuolelle käytävän ovesta. Kep huomasi hänen varjonsa ja katsoi häntä salavihkaa, kun hän seisoi siinä käsi puseron sisässä.
»No, Lavington, niitä tahdotte?» kysyi Kep.
Lavington tervehti taas ia astui esiin. »Anteeksi, sir! Tässä on pussi, jonka otin Coo—ee’stä. Se kuului herra Ralph Jocelynille».
»Tunnen koko herra Jocelyn historian. Pankaa pussi pöydälle. Se tulee säilytettäväksi lippaassa, samaten kuin päiväkirja ja herra Jocelynin paperit. Samalla voin ilmoittaa, ettei Rubianalaguunin kartta, jonka varastitte Coo—ee’stä, kelpaa mihinkään. Se on väärennetty, ja Te olette panneet turhaan henkenne vaaralle alttiiksi, jos olette etsinyt meren pohjassa olevaa aarretta».
Barrable näytti vaipuvan kokoon. »Oletteko varma siitä, sir?» kysyi hän.
»Minulta on herra Jocelynin kirjoittama todistus siitä», vastasi Kep.
»Siinä tapauksessa voin luopua kaikesta samalla kertaa», sanoi Barrable masentuneena. Ja hän otti poveltaan ja pani kultapussin viereen pienen paketin, jonka ympärille oli kääritty palmunlehti.
(jatkuu)
Vivutar 2/1912.
