Coo-ee, 19 luku: Kepin maantuntemus


COO-EE

Boyscoutkertomus Etelämeren saarilta

Kirjoittanut Robert Leighton
Suomennos 






19 luku

Kepin maantuntemus


Virtanaan valuvan sateen ja paahtavan auringonpaisteen vaihdellessa oli Nanumanga purjehtinut monta päivää, joiden kuluessa ei tapahtunut mitään mainittavaa. Ei ainoatakaan purjetta näkynyt tuolla rannattomalla merellä, ei ainoankaan höyrylaivan savua kohonnut taivaanrannalla. Joskus nähtiin yksinäisen albatrossin liitelevän levitetyin siivin, lentokalojen tekevän hyppyjään, valaiden suihkuttavan ilmaan korkeita vesipylväitä tai loistavan sadekaaren kulkevan halki taivaan.

Illoin nautittiin näystä, jonka tulessa kylpevä aurinko synnytti, öisin ihailtiin tähtitaivaan loistoa ja veden häikäisevää valkimoimista.

Säänvaihtelut olivat oikulliset kuten huhtikuun ilmat. Välistä voi maata kuumalla kannella ja tarkastella loppumatonta sinistä avaruutta, mutta tunnin kuluttua saattoi taivaan peittää synkkä pilvi, josta tuli vettä virtanaan.

Kun nousevan auringon säteet eräänä aamuna kultasivat kuunarin mastojen latvoja, menivät kanaakit kannelle itseänsä tuulettamaan, ja professorikin, joka ajoi partaansa hytissään, pisti saippuaisen päänsä ulos ikkunasta hengittääkseen ilmaa, jonka tuoksu muistutti ruusutarhan tuoksua.

Puolenpäivänaikaan tuli näkyviin pieni smaragdinvihreä saari huojuvine palmumetsineen. Pääskysen kokoinen perhonen, jolla oli ruusunpunaset siivet, lensi professorin polvelle, kun hän istui ja katseli tuota yksinäistä saarta. Kep saattoi kaukoputkensa avulla erottaa jokaisen koukistuvan palmun, jotka kasvoivat loistavalla kukkaisnurmella. Joukko pronssinvärisiä alkuasukkaita oli kokoontunut korallisärkälle. — Mutta juuri sillä hetkellä nousi synkkä pilvi nopeasti, ja tuo kaunis saari katosi nopeasti sadekuuron taa.

Oli yö, ja Nonouti Tom oli peräsimessä. Joyce öljyvaatteissaan tuli tuon tuostakin hänen luokseen ja katsoi kompassia.

»Neula toisessa paikassa», huomautti kanaki.

»Tiedän sen», vastasi Joyce. »Herra Kepple on muuttanut suuntaa».

»Näette kummitusvalon, Joyce?» kysyi Tom, joka oli sangen puhelias, kuten kaikki saarelaiset, ja viittasi luoteeseen päin. Joyce katsoi osotettuun suuntaan ja huomasi taivaanrannalla jonkun vilkkuvan valon. Jos he olisivat olleet suurempiliikkeisellä merellä, hän olisi pitänyt sitä kaukana olevana majakkana.

»Ajattelen laivan palavan kuten Coo—ee», lausui Tom.

»Tällaisessa rankkasateessa», huomautti Joyce. Hän meni kattoikkunan luo ja huusi puhelutoiveen: »Oletteko siellä, sir?» Kun Kepple ei vastannut, jatkoi hän: »Näen ilmiön, jota pyysitte tarkastamaan. Se on pohjoisluoteessa». Sitten hän kulki edelleen ja näki keittiön kupeella, joka oli suojattu tuulelta, Ned Barrablen ja erään salomoninsaarelaisen innokkaasti tarkastelevan tuota valoilmiötä.

Kepple tuli samassa kannelle ja lausui: »Hyvä maantuntemus Joyce?» — »On, sir, ja ajattelen, ettette olisi voinut paremmin laskea, vaikka olisimme olleet risteilijä Pingvinissä, enkä ymmärrä, kuinka olette oikein päässyt siitä selville».

»En ollut ollenkaan varma siitä, että tuo valo oli näkyvä», vastasi Kep. »Ei koskaan voi tietää, kuinka oikullinen tulivuori voi olla».

»Tulivuori!» huudahti Joyce. »Samallinen palava vuori, kuin se, jonka näimme Napolin lahdelta?»

»Aivan samallainen», vastasi Kep.

Kun hän tuli salonkiin, oli siellä kiivas sanakiista kuunarin suunnasta. »Ei, herra Wragg», sanoi professori ja kaatoi lasiinsa soodavettä, »minä en en tahdo väittää mitään Milanesiasta. Tunnen Fiji- ja Gilbertsaaret ja kaikki saariryhmät niistä itäänpäin. Pidän itseäni Polyneesian erikoistuntijana, näettekös. Te olette ollut täällä ennen, mutta minä en koskaan, ja kun sanotte että tuo saari oli Motuiti eikä Pattison, niin minä kumarran Teidän suuremmille tiedoillenne».

»Minä en liioin säikähtäisi, vaikka se olisi ollut kumpikin niistä», sanoi Chip kompassia katsoen. Samassa astui Kepple sisään kuivaten itseään pyyheliinalla ja riisui öljyvaatteet yltään.

»Herra Kepple, tahtoisitteko sanoa, mikä on sen saaren nimi, jonka sivuutimme aamupäivällä», kysyi professori. »Luulen että se on merkitty merikorttiin».

Kep istuutui. Hän oli merkinnyt laivan suunnan päiväkirjaan virkkamatta kenellekään mitään. »Se oli Sikiana», hän vastasi välinpitämättömästi, »ihana paikka sille, joka haluaa viettää päivänsä ikuisessa unessa kuten vanha kreikkalainen Rhadamanthus».

Professori katsoi häneen hämmästyneenä. »Salomoninsaaria? Mutta silloinhan me olemme monta penikulmaa syrjässä kulkusuunnastamme?»

Kepple hymyili tuo miehen innolle. »Päinvastoin. Olen tuskin penikulman päässä siitä paikasta, johon olen tahtonut tulla».

Protessori otti kartan. »Mikäli minä olen laskenut, meidän olisi pitänyt sivuuttaa Malaita-saari, jossa asuu maapallon suurimpia ihmissyöjiä!» hän katsahti Wraggiin, ikäänkuin olisi tahtonut pyytää häntä ottamaan päällikkyyden pois Keppleltä.

»Me kuljemme Malaita- ja Ulana-saarien välistä Guadanalcanaa kohti», vastasi Kepp.

»Hyvä Jumala» huudahti professori, »tulee yhä pahempaa ja pahempaa!» Hän oli kovasti kiihtynyt; hän nousi tuoliltaan ja aikoi kävellä ympäri salonkia. Viimein hän pysähtyi peukalot hihareijissä, pureskellen sikariaan.

»Herra Kepple, minusta näyttää, ettette ole ollenkaan niin taitava purjehtija, kuin luulin. Olen aina kuvitellut, että Teillä on pää olkapäiden välissä. Jos se Teillä joskus on ollut, luulen, että olette sen jossakin tapauksessa kadottaneet. Kun otitte päällikkyyden vastaan Tamonan luona, saitte määräyksen kulkea suoraan Sydneyhin. Ei ollut aikomus tulla kiertelemään Salomoninsaaria. Olisin Teille erittäin kiitollinen, sir, jos tahtoisitte hyväntahtoisesti selittää, mitä Te oikein ajattelette, kun Te tällä tavoin poikkeatte saamistanne määräyksistä.»

Kep veti syvään henkeään. Hän oli odottanut, että Nanumangan matkustaja tekisi hänelle tämän kysymyksen.

»Kun on näin tyyntä ja etsimme ihmissyöjiä, on minulla hyvin vähän toiveita päästä oikeaan aikaan Chicagoon», jatkoi professori. »Tämä viivytys pakottaa minut tekemään ohjelmaani suuria muutoksia».

»Ja kuitenkin se oli välttämätön», vastasi Kep professorin hämmästykseksi. »Minäkään en halunnut tulla tänne, mutta tulin pakotetuksi siihen. Minun olisi kentiesi pitänyt sanoa, että risteilijä, jonka kanssa puhuimme joku päivä sitten, käski minun kulkea Salomoninsaaria kohti ja laskea kanaakit maihin».

»Saatoin. Arvata sen», sanoi Wragg. »Aijoin pyytää, ettette olisi virkkanut mitään siitä, että meillä oli alkuasukkaita laivassa. Olin varma siitä, että saisimme määräyksen viedä heidät kotiseuduilleen».

*En voinut olla sitä sanomatta, kun sitä kysyttiin», lausui Kep.

Professori silitteli partaansa ja tarkasteli Keppleä silmälasiensa läpi. »Alan taas päästä selville asioista», sanoi hän. »Olette saanut määräyksen, herra Kepple, ja minä myönnän, että oli syytä olla siitä puhumatta. Mutta samalla luulen, ettette ole pakotettu noudatamaan tätä määräystä».

Kep katsoi häneen terävästi. »Suokaa anteeksi, herra professori, mutta luulen tietäväni velvollisuuteni, niin etten mene toimimaan vastoin saamiani määräyksiä».

»Joutavia!» vastasi professori. »Tuon pienen »käsky»-sanan vuoksi Te olette valmis syöksemään meidät ihmissyöjien käsiin. Jollen ole käsittänyt historiata väärin, ei Teidän kansallissankarinnekaan ollut aivan tunnontarkka, ei Teidän asemassanne, herra Kepple, minä olisin menetellyt kuten Nelson Kööpenhaminan luona, — enkä olisi ottanut huomioon vastenmielisiä signaaleja. On aivan yksinkertaisesti järjetöntä panna kuunari vaaraan kolmen villin tähden. Toivon, ettei minun katsota halveksivan ihmiselämää, jos myönnän, että pidän enemmän valkoihoisista ja ajattelevista aivoista. Voin sietää punasta intiaania, vieläpä älykästä neekeriäkin, mutta Etelämeren saarten alkuasukkaat ovat alhaisimmat niistä olennoista, joilla on kaksi jalkaa kulkuvälineenä, enkä minä tahtoisi antaa ainoatakaan penniä kokonaisesta laivalastista Salomoninsaarten kannibaaleja.»

Wragg ja Chip katsoivat kartasta kuunarin suuntaa. »Lungun luona Guadalcana-saarilta on kauppapaikka», huomautti Chip. »Ei pitäisi olla vaarallista laskea maihin sellaiseen paikkaan.»

Tämä tieto rauhoitti professoria, varsinkin kun hän sai tietää, että mainittuun paikkaan oli helppo päästä.

»Paha kyllä», lausui Kep, »ei ainoakaan ole sieltä kotoisin, emmekä voi heittää kanakejamme minne tahansa. Kukin heistä on vietävä omaan saareensa omaan kyläänsä. Sellainen on saamani määräys.»

»Siunatkoon!» huudahti professori, raapaisten kiivasti tulta tulitikkuunsa ja sytytti sikarinsa. »Jättäkäämme heidät ensimäiselle luodolle ja sanokaamme hyvästi!»

Kep otti pöydältä kirjan. »Pyydän saada lukea Teille muutaman rivin. — Malalta- ja Guadalcana-saarten asukkaat ovat huonossa huudossa niiden monien hyökkäysten vuoksi, joita he ovat tehneet laivoja vastaan. Kokonaisten kyläkuntien on tapana yhtyä ja tallettaa näkinkenkiä, koristeita, merisianhampaita y. m., ja nämä joutuvat sille kylälle, jonka asukkaat ovat eniten kunnostautuneet hyökkäyksessä ensimäistä ohikulkevaa laivaa vastaan. Työväkeä kotiin kuljetettaessa on noudatettava suurinta huolellisuutta siinä kohden, että kukin lasketaan maihin samaan paikkaan, jossa hänet pestattiin, koska he aivan varmaan surmataan ja syödään, jos he joutuvat vaikkapa vain muutaman penikulman päähän kotipaikastaan.»

»Mm!» Professori tuprutti savua sikaristaan. »Te aijotte siis risteillä noiden kirottujen saarien keskellä edestakasin kuten Jerusalemin suutari ja tuhlata kallista aikaanne — ja myös minun — kunnes nuo kolme barbaaria ovat löytäneet omat tupansa tahi paikan, jossa hän lapsena jyrsi lähimäisensä luuta, tai kunnes joudumme saarelaisten hakkelusruuaksi. Samalla Te, herra Kepple, toivottavasti muistatte, että meidän keskuudessamme sattuu olemaan tuo haisunäätä Barrable.»

Kep katsoi häneen kysyvästi.

»Luuletteko tuon lurjuksen pysyvän rauhallisena, kun lähestymme Rubianalaguunin aarretta? Kuvitteletteko, että hän antaa sen olla siellä ja odottaa jotakuta itseään ovelampaa? Voitte lyödä vetoa siitä, ettei häntä ole sellaiseksi kastettu, ja jos tahdotte noudattaa minun neuvoani, niin muuttakaa heti laivan suunta ja ohjatkaa kulkumme suoraan Sydneyhin!»

»Tullakseni sotaoikeudessa syytetyksi tottelemattomuudesta!» vastasi Kep nurpeissaan. »Ei, herra professori. Minä en voi katsoa asiata Teidän näkökannaltanne. Englantilaisen meriupseerin on ehdottomasti noudatettava määräyksiä, ja minä aijon myös tehdä sen!»

Kun professori huomasi Keppien horjumattomaksi, koetti hän vaikuttaa Wraggiin ja Chipperfieldiin. »Luulen, että sotalaki hyväksyy äänestyksen», sanoi hän. »Mitä mieltä Te olette, herra Wragg ja herra Chip?»

Wragg koputti piippuaan ja vastasi: »Seuraan kuunaria, menköön se minne tahansa.»

»Ja minä noudatan herra Kepplen määräyksiä kaikissa olosuhteissa», sanoi Chip.

Professori siveli miettiväisenä partaansa ja katseli sadetta, joka valui virtanaan pitkin kattoikkunaa.

»Salomoninsaaret tarjoavat luonnontutkijalle monta houkutusta», järkeili hän. »Niiden eläinmaailma on loistava, niiden perhoset ainoat laatuaan ja niiden kukkaismaailma kasvientutkijan paratiisi. Toivon voivani lisätä kokoelmiani huomattavassa määrin. Ja luottaen Englannin laivaston armolliseen suojelukseen, herra Kepple, en luultavasti hämmästy, vaikkakin sattumalta joutuisin määräaikana Chicagoon.»

(jatkuu)





Vivutar 2/1912.