COO-EE
Boyscoutkertomus Etelämeren saarilta
Kirjoittanut Robert Leighton
Suomennos
5 luku
Toinen perämies
»Se oli uljas teko,» sanoi Kepple kiitollisena, »kun Chipperfield palasi kannelle kuivissa vaatteissa. Kepple oli alkanut pitää hänestä ja antoi hänelle lempinimen Chip.
Tämä nauroi. »On helppoa saada hai säikähtämään,» hän vastasi vaatimattomasti solmiten kaulaliinaansa.
»Minä en olisi siihen kuitenkaan kyennyt,» jatkoi Kepple, »Te hyppäsitte apuun hetkeäkään empimättä.»
»Jos olisin ehtinyt ajattelemaan, en olisi kenties uskaltanutkaan. Mutta minä näin kerran erään alkuasukkaan karkoittavan hain samalla tavalla.»
»Mutta jos olisitte hypännyt syrjään, olisitte ollut mennyttä miestä. Hai olisi niellyt teidät yhdellä kertaa.»
»Oletteko kuullut puhuttavan, että hai olisi joskus niellyt miehen yhdellä kertaa?» kysyi professori. »Käytännöllisenä zoologina olen huvitettu kaikista tällaisista asioista.»
»Olen», vastasi Kepple.
Professori tarkasteli häntä toisella silmällään.
»Hai on nälkäisin merieläin. Se voi syödä mitä tahansa tovereistaan alkaen hiilipalaseen saakka. Ja sen ruuansulatuskyky kilpailee strutsin tunnetun ruuansulatuskyvyn kanssa. Hai voi verrattain lyhyessä ajassa kuluttaa enemmän kuin oman painonsa. Mutta pureksiminen on siitä mieluista, eikä se voi niellä kerrallaan muuta kuin pienen suupalan; Luulo, että se voi niellä miehen kokonaan, ei perustu tieteelliseen todistukseen, herra Kepple. Se on erehdys samaten kuin sekin luulo, että silli voi tukehuttaa valaan. Olen itse nähnyt juuri täällä Tyynellämerellä kuolevan valaskalan sylkevän tämän kuunarin maston paksuisia läkkikalan palasia. Läkkikalan liha on nimittäin rasvavalaan tavallista ruokaa. Juuri läkkikalan n.s. valaansuomukset aiheuttavat valaan sisässä sen kiihotuksen, joka synnyttää tuon arvokkaan tuotteen, jota sanotaan itämaiseksi ambraksiksi ja jota käytetään hajuvesiteollisuudessa.»
»Minä olen luullut, että rasvavalas samaten kuin amerikkalainen puhveli olisi jo kuollut sukupuuttoon näiltä tienoilta,» huo-mautti Kepple.
»Tjaa, minä luulen, että niin on asianlaita,» myönsi professori. »Mutta minä puhun siitä ajasta, kun minä nuorena poikana olin täällä setäni kanssa erään nantucketilaisen valaslaivan mukana.» Ja senjälkeen hän alkoi pitää pitkää esitelmää rasvavalaiden ruumiinrakenteesta, tavoista ja kauppa-arvosta.
Hänen parhaillaan puhuessaan veti Chipperfield Keppleä hihasta ja kuiskasi: »Robinson Crusoe tahtoisi puhua Teidän kanssanne.»
Kep kääntyi Lavingtonin puoleen, ja tämä alkoi puhua teeskennellyllä nöyryydellä:
»Anteeksi, herra Kepple, mutta minä haluaisin kysyä, mitä aijotte tehdä tuolle alkuasukkaalle, joka äskettäin teki niin rajun ja aiheettoman hyökkäyksen minua vastaan. Aijotteko panettaa hänet rautoihin?»
Kepple katsoi hämmästyneenä. »Panettaa hänet rautoihin? Tehän itse teitte hyökkäyksen. Jos rangaistus tulisi kysymykseen, saisitte sen Te. Annoin Teidän tehtäväksenne pitää silmällä alkuasukkaita, mutta en oikeutta potkia heitä. Muistakaa se älkääkä potkaisko heitä enää tästä lähin, muuten — »
»Mitä sitten?» kysyi Lavington katsoen häneen terävästi.
»Tämä asia saa päättyä tähän» sanoi Kep päättävästi. »Menkää takasin kanssiin, ja jos Teillä toisen kerran on joitakin valituksia tehtävänä, kääntykää lähimmän päällysmiehenne puoleen.»
Lavington lähti, mutta, hänen katseensa oli niin uhkaava, että Kepple olisi säikähtänyt sitä, jos hän olisi nähnyt sen.
»Tuon miehen ei onnistu saada minua vakuutetuksi siitä, että hän on amerikkalainen,» huomautti professori. »Puhuin hänen kanssaan eilen illalla ja huomasin, että hän tietää jotensakin saman verran San Fransiskosta kuin minä Timbuktusta. Minulla matkustajana ei ole syytä sanoa mitään miehistöstä, mutta minun käsittääkseni herra Lavingtonin luonteessa on jotain kieroa.»
Professori Hudson ei ollut yksinään tuota mielipidettä.
Joyce oli nähnyt, että Lavingtonin ja Tomin välinen viha oli pitkäaikaisempi, ja vaikkei hän hyväksynytkään sitä, että Tom oli turvautunut veitseensä, asettui hän kuitenkin Tomin puolelle.
Seuraavana iltana oli Joyce vahdissa kannella. Kävi heikko tuulenhenki, ja laiva liukui hiljalleen valoisan meren pinnalla. Tom hoiti peräsintä.
»Sinä saat kiittää taivasta ja herra Keppleä, ettet joutunut rautoihin sen johdosta, mitä teit iltapäivällä,» sanoi Joyce hänelle. »Sinulla ei ollut mitään oikeutta uhata häntä veitsellä, ymmärrätkö?»
Tom katsoi perämieheen lempeine tummine silmineen ja vastasi tyynesti huonolla englanninkielellä:
»Tämä poika ei anta kukaan lyödä. Se hyvin huono mies. Olen tietänyt sen aikaa takaperin. Hän ottanut minut kanotistani laivaan ja vienyt Queenslantiin. Sai tehdä paljon työtä.»
»Vai niin,» sanoi Joyce, »hän on siis ollut orjakauppiaana?»
»Ompi ollut,» selitti Tom ja lisäsi: »Yks' päivä tämä poika viel' lyö hänet.»
»On parasta, että odotat, kunnes pääsemme maihin.»
»Minut odottaa. Sitten koettaa.»
Tuuli parani. Joyce laittoi purjeen ja meni alas tekemään merkintöjä. Hän oli paljain jaloin ja kulki äänettömästi. »Häh!» huudahti hän hämmästyneenä, kun hän avasi oven. »Lähtekää heti täältä! — Kuka Teille on antanut luvan tänne tulla? — Ulos heti paikalla!»
Lavington tutki siellä nimittäin karttaa ja laivan suuntaa.
»Mitä tämä oikein merkitsee?» kysyi Joyce ottaen kartan Lavingtonin kädestä ja sysäten häntä ovea kohti.
»Kaikki hyvin, herra Joyce,» vastasi Lavington. »Olen nähnyt, mitä tahdoin. Valtamerensaaren tällä puolella on vaarallinen vedenalainen kari, ja minä halusin tietää, onko se merkitty laivan kartalle. Mutta sanokaa minulle, Joyce, minkätähden laivan kulkusuunta on merkitty musteella eikä lyijykynällä.»
»Sentähden ettei mikään laivahylynryöstäjä saisi muuttaa sitä,» sanoi Joyce. »Korjatkaa nyt luunne täältä pian, älkääkä tulko tänne toista kertaa, muistakaa se!».
(jatkuu)
Vivutar 2/1912.
