Coo-ee, 6 luku: Kep pannaan koetukselle


COO-EE

Boyscoutkertomus Etelämeren saarilta

Kirjoittanut Robert Leighton
Suomennos 






6 luku

Kep pannaan koetukselle


Samana kuutamoisena yönä alkoi Valtamerensaari näkyä. Kepple oli tyytyväinen, kun laivalla oli ollut niin suora suunta. Tyynen sään aikana oli merivirta vienyt heidät syrjään, mutta hänen laskunsa olivat olleet oikeat, sillä he kulkivat aivan saarta kohti, ikäänkuin magneettinen voima olisi heitä sinne vetänyt.

Seuraavana aamuna kierrettiin kari eteläpuolitse, ja kaikki olivat kannella, Wragg myöskin käsi sidottuna.

Kepple oli saanut kapteeni Mayhewiltä määräyksen poiketa Valtamerensaareen ja ottaa laivaan konsuliasiamies, jonka oli määrä matkustaa Sydneyhin ensi tilaisuudessa. Kuunari olisi joka tapauksessa poikennut tuohon saareen ottamaan raitista vettä, ja Wragg luuli, että siellä odotti heitä lähetys kopraa.

»Vielä lisäksi kopraa,» sanoi professori hymyillen, kun hän kuuli Wraggin puhuvan tästä mahdollisesta lastinlisäyksestä. »Kohtalo on todellakin ollut armollinen Etelämeren saaria kohtaan, kun se on antanut niille niin sopivaa vaihtotavaraa. Maailma ei koskaan saa liian paljon kopraa.»

»Se on minulle arvoitus, minne se kaikki menee,» sanoi Kep. »Jokainen laiva Tyynellämerellä näyttää olevan lastattu sillä. Mihinkä sitä oikeastaan käytetään, herra professori?»

»Katsokaas,» selitti tämä, »jokainen tonni kopraa sisältää noin kolme-, neljäsataa litraa kookosöljyä. Tämä öljy liukenee glyseriniin ja steariiniin, josta saadaan enemmän kuin puolet koko maailman suopa- ja kynttilämäärästä. — Olen oikein iloinen sentähden, että Te aijotte laskea maihin tässä, herra Kepple,» hän alkoi tarkastellen Kepplen kaukoputkella saaren metsäisiä kukkuloita. »Olen utelias näkemään, missä kohden Valtamerensaaren asukkaat eroavat muiden Tyynenmeren saarten asukkaista.»

Juuri kun kuunari kääntyi laguuniin, Kepple huomasi, että eräs australialainen priki nimeltä Diana oli siellä aivan kylän vieressä. Hän antoi laskea ankkurin neljäntoista sylen päässä rannasta ja lähetti heti Joycen veneellä maihin. Sitten hän lähti syömään aamiaista professorin ja Wraggin kanssa.

Joyce palasi tunnin kuluttua tuoden sen tiedon, että konsuliasiamies oli kuollut noin kolme viikkoa sitten, ja että apulainen hoiti hänen tehtäviään kunnes uusi virkamies saapuisi.

Kepple antoi nyt Joycen huolehtia kopran ja muutamien palmuöljyastiain lastaamiselta.

Työ kesti pitemmän aikaa kuin Kepple oli luullut, sillä hän oli jättänyt laivan kauas reitille, joten veneiden täytyi tehdä pitkiä matkoja.

Noin tuntia ennen auringonlaskua tuuli lakkasi kokonaan. Samaan aikaan näkyi lännestä pilvi, joka kasvoi tavattoman nopeasti. Ilma oli painostavan lämmin.

Kep kulki levottomana peräkannella. »Tulee myrsky, Joyce, ja meidän on liian myöhäistä lähteä merelle. Siellä me olisimme olleet paljon paremmassa turvassa kuin tässä.»

»Minun käsittääkseni meillä ei ole mitään syytä tulla levottomiksi,» vastasi Joyce.

»Mutta minä tulen, sillä minä aijon ryhtyä valmistuksiin sen varalta,» sanoi Kep. »Menkää ja kiinnittäkää veneet huolellisesti. Ottakaa latvamastot pois, sulkekaa kaikki luukut ja laittakaa kaikki selväksi suurimmalla kiiruulla.»

»Ymmärrän, sir.»

Tuulta ei vielä tuntunut, mutta laivaa keinuttivat kovasti suuret tasaiset mainingit. Prikistä saapui sanantuoja varottamaan, että myrsky teki tuloaan, ja neuvoi lähtemään merelle. Kepple pudisti päätään vastaten: »En ennätä. Ja minun asemani on parempi kuin Teidän. Olette liian lähellä maata. Olisi hyvä jos voisitte päästä vähän meihin päin sieltä koralliriutan luota.»

Oli kuuma kuin uunissa, ja aallot vyöryivät luotoa vastaan onnettomuutta ennustavalla pauhulla.

Pimeyden läpi kuuli Kep prikin päällikön huutavan: »Coo—ee! Mitä aijotte tehdä. Tulee suuri myrsky. Ettekö voi koettaa päästä merelle ja hinata meitä perässänne?»

»Emme», vastasi Kepple. Hän käsitti kyltti, kuinka vaarallista oli jäädä niin lähelle maata, mutta hän näki mahdottomaksi päästä sellaisessa pimeydessä. »Minä luulen voivani olla tässä. Mutta Te olette liian lähellä rantaa. Lähettäkää tänne touvi, me koetamme hinata Teidät vähän tännemmäksi!»

Kep antoi Joycen tyhjentää puolenkymmentä palmuöljyastiata keulan kylkeen. Laiva heilui niin ankarasti, että raakapuut olivat vähällä tavata veteen. Alhaalta kuului ääni, joka osotti jotakin särkyneen. Professorin hyönteiskokoelmat putosivat hyllyiltään. Lastiruumassa särkyi joukko lasitavaraa.

Kepplen avuntarjous otettiin Dianassa vastaan, ja Joyce odotti lyhty kädessä laivan laidalla prikistä tulevaa venettä, kun ankara tuulenpuuska tempasi äkkiä lyhdyn hänen kädestään.

Kuunarin peitti vesiryöppy, ja se nytkähti sellaisella voimalla, että jok'ikinen mies meni nurin.

Maalta kuului, kuinka jättiläispuut kaatuivat. Aallot vyöryivät kannen ylitse, ja ankkurivitjat pingottuivat kovasti.

Kepple tarttui Joycen olkapäähän }a huusi hänen korvaansa: »Laskekaa ankkurivitjoja vielä kymmenen syltää.»

Joyce ponnisteli Lavingtonin, Chipperfieldin ja Tomin kanssa.

»Tämä on suuremmoista» sanoi professori, joka kompuroi kannelle öljyvaatteissa. Hän otti Kepplen kädestä kiinni ja huusi: »Olen valmis tekemään, mitä käskette. Enkö voi jollakin tavalla auttaa?»

»Menkää ja katsokaa, etteivät kanaakit peloissaan hyppää mereen», sanoi Kep. »Sanokaa heille, ettei niin kauan ole mitään hätää, kun ankkurivitjat kestävät.»

Musta öljyinen aalto kohosi samassa heidän eteensä kuin vuori ja syöksyi heitä vastaan. Kep tarttui professorista kiinni ja molemmat paiskautuivat laivan laitaa vastaan. »Menkää takaisin hyttiin», huusi Kepple. Hän sai vaivaloisesti oven auki ja professorin sisään. »Olkaa varovainen ja pitäkää lujasti kiinni käsipuista.»

Sama aalto oli temmannut irti loorinkiveneen, ja Kepple koetti kiinnittää sitä uudelleen. Samassa tuli toinen aalto ja paiskasi sen mereen.

»Meidän laivamme pysyy hyvin kiinni,» ilmoitti Chipperfield. »Mutta priki on mennyt kappaleiksi, murskautunut korallisärkkää vastaan kuten lasipullo. — Kenties voimme vielä hellittää ankkurivitjoja muutaman sylen?»

»Ei», vastasi Kep. »Kiinnittäkää se vain lujasti.»

Kepple ponnisteli miehineen tuntikauden. Senjälkeen ei auttanut muu kuin odottaa myrskyn taukoamista. He eivät tietäneet, kuinka paljon kello oli, mutta he arvelivat, että se oli kymmenen, kun tuuli alkoi heikentyä ja sade lakkasi. Kepple, Joyce ja Chipperfield lähtivät nyt ottamaan selkoa siitä, mitä vaurioita oli tullut. Kokkapuu oli taittunut, ruhvin luukun ja kaksi venettä olivat aallot vieneet. Mutta mastot olivat vahvat ja runko oli vahingoittumaton. Dianasta näkyi vain muutamia kappaleita valkoista vaahtoa vasten sen ankkuripaikalla. Mutta kauempana näkyi muutamia miehiä, jotka koettelivat pysyä laudankappaleiden päällä.

»Voisimmeko auttaa heitä?» sanoi Kep Joycelle.

»Koettakaamme,» vastasi tämä. »Alihangan vene on vahingoittumaton.» Lavington, Tom ja pari muuta kanaakia — Tonga ja hänen varjonsa — laskivat sen vesille ja lähtivät Joycen johdolla pelastamaan haaksirikkoisia.

He pääsivät onnellisesti perille ja toivat Dianan jälellejääneen miehistön Nanumangaan.

»Heidän joukossaan on kaksi valkoista,» sanoi Chipperfield Kepplelle. »Aijotteko ottaa heidät mukaan? Meille olisi pari, kolme miestä hyvään tarpeeseen vai kuinka?»

»Aivan niin,» vastasi Kep, »mutta en ole vielä selvillä, mitä noiden tummaihoisten suhteen olisi tehtävä. Tuo keulassa oleva mies näyttää kiinalaiselta, eikö niin? Pitäkää Te huolta heistä, Chipp. Minä lähden katsomaan, mitä vahinkoa alhaalla on tullut.»

(jatkuu)




Vivutar 2/1912.