COO-EE
Boyscoutkertomus Etelämeren saarilta
Kirjoittanut Robert Leighton
Suomennos
7 luku
Lavlngtonln suunnitelma
Nanumanga oli koko viikon korjauksen alaisena Valtamerensaaren edustalla. Kokkapuu laitettiin eräästä Dianan raakapuusta. Dianasta saatiin muuten vähän pelastetuksi, sillä suurin osa rungosta oli mennyt pohjaan.
Miehistöstä olivat hukkuneet muut paitsi ne kuusi miestä, jotka Joyce pelasti — kaksi valkoihoista merimiestä, kiinalainen ruuanlaittaja ja kolme kiharatukkaista alkuasukasta Salomoninsaarilta.
Nämä olivat iloisia päästessään Nanumangassa Sydneyhin, ja heidän työnsä vahvisti Kepplen toivoa, että hän heistä saisi arvokkaan lisän miehistöönsä.
Kepple suuntasi nyt kulkunsa länttä kohti. Tasainen tuulenhenki kuljetti kuunaria kuumassa auringonpaisteessa, eikä moneen päivään tarvinnut kertaakaan muuttaa purjeita. Kaikki kävi niin hyvin, että Kepple toivoi voittavansa takaisin sen ajan, joka oli mennyt hukkaan Valtamerensaaren luona. Mitä hänen miehistöönsä tuli, niin se pysyi rauhallisena, vaikka se olikin kokoonpantu niin monesta toisilleen vihamielisestä kansanlajista. Vieläpä Lavingtoninkin viha Tomia kohtaan näytti lauhtuneen, eikä Lavington antanut enää mitään syytä epäluuloon. Mutta laivassa oli yksi henkilö, joka oli sitä mieltä, että Lavington sittenkin oli vaarallinen, ja se oli professori Hudson.
»Te olette varhain jalkeilla:», sanoi Chipperfield eräänä aamuna, kun hän kohtasi professorin.
»Minulla on vielä jälellä joukko valokuvalevyjä, ja minä olen utelias näkemään, millaisia silmänräpäyskuvia voi saada valtamerellä.»
Hänen pimeähuoneensa oli pienessä sopessa keittiön takana.
Hän oli ollut siellä noin tunnin verran, kun hän äkkiä huomasi, että joku liikkui ohuen seinän toisella puolella. Pian sinne tuli toinenkin henkilö.
»Merkillistä, etten minä tuntenut sinua ennenkuin eilen illalla, Ned», sanoi toinen. »Mutta sinä et olekaan entisen näköinen, ja vain tuo ihokoristus rinnassasi toi mieleeni muinaiset ajat, jolloin yhdessä toimimme orjakauppiaina. Totuuden sanoakseni, luulin sinun joutuneen telkien taakse Ballaratin jutun johdosta.»
Kuului pidätettyä naurua. »Tuomio ei koskaan kohtaa minua», vastasi toinen. »Pojat eivät turhaan nimittäneet minua Elohopea-Nediksi. Mitä siihen tulee, ettet sinä tuntenut minua, niin nojaa, minä en tahtonut, että sinä olisit tuntenut minut! Enkä minä olisi ollenkaan astunut tuohon veneeseen, jos olisin tietänyt, että saisin pelastaa sinun kaltaisesi ihmisen. Mutta kuules, George Trimble, sinä et saa sanoa sitä, että sinä tunnet minut. Niin kauan kun minä olen tässä laivassa, minun nimeni on Jacob Lavington, ymmärrätkö. Jacob Lavington, kotoisin San Fransiskosta, entinen Cornucopian lastauspäällikkö!»
»Lastauspäällikkö!» toisti Trimble nauraen. »Metsäsissi ja laivahylynryöstäjä ovat nimityksiä, jotka sopivat sinulle paljon paremmin. Mitä sinä tässä laivassa teet? Sinä et ole aikonut kulkea Sydneyhin saakka, siitä minä olen varma. Sydney on sinulle liian kuuma paikka.»
»Kenties», myönsi Lavington. »Joka tapauksessa olen matkalla toisaanne päin.»
Nyt seurasi hiljaisuus, jonka aikana professori kuuli, että lamppuun kaadettiin öljyä.
»Mikä kepponen sinulla nyt on mielessä, Ned? — minä tarkoitan: Jacob?» kysyi Trimble. »Kaiketi sinä otat minut mukaan yritykseen? Minä olen valmis kaikkeen, kuten tiedät. Ja minä olen menettänyt kaikki, mitä olen omistanut, paitsi näitä ryysyjä, jotka ovat päälläni, ja olen — — —»
»Ole vaiti!» sanoi Lavington. »Sinä et olisi kadottanut mitään, jos vain sinun päällikölläsi olisi ollut jonkunverran järkeä. Te olitte liian kaukana laguunissa. Me olisimme myös menneet lähemmäksi, jollei meillä olisi ollut laivassa meriupseeria, joka ymmärsi, kuinka oli meneteltävä. Ja tämä laiva on kyllä pelastamisen arvoinen. Tämä ei ole ollenkaan mikään huono alus.»
»Ei», myönsi Trimble, »tämä on hieno kuin huvijahti. Kuka tämän omistaa — — Jacob?»
»Tätä nykyä», vastasi Lavington hetkisen vaiti oltuaan, »tämä kuuluu eräälle liverpoolilaiselle toiminimelle. Nuori Chipperfield, joka tekee toisen perämiehen tehtäviä, on laivan omistajan poika.» — Lavington hiljensi ääntään, mutta professorilla oli hyvät korvat ja hän kuuli edelleen: »mutta minä luulen, että tämä laiva saa uuden omistajan, ennenkuin se ensi kerran laskee ankkurinsa.»
»Pyhä Jerusalem!» huudahti Trimble. »Minä en koskaan olisi tullut ajatelleeksi sellaista, kun se purjehtii upseerin johdolla. Mutta sinä voit luottaa minuun, Ned — — — minä tarkoitan Jacob! Sekä kolmeen salomoninsaarelaiseeni ja Barney Stretchiin.»
»Se on hyvä se, George», sanoi Lavington. »Pidä nyt kielesi kurissa siihen saakka, kunnes Salomoninsaaret alkavat näkyä. Sitten saat tietää, millainen on suunnitelmani. Mutta pidä kaikkialla silmäsi auki. Joyce heittiö on nuuskinut jälkiäni hermostuttavalla tavalla, ja tuo vanha kärpästenpyydystäjä näkee mutkallisine silmälaseilleen enemmän kuin kaksi muuta yhteensä.»
Aamiaisen aikana samana päivänä professori Hudson oli entistä miettivämpi ja vaiteliaampi. Hän otti lautaselleen marmelaadia sinapin asemesta, ja useamman kerran hänen katseensa näytti kohdistuneen kiväriin, joka oli kaapissa häntä vastapäätä. Ja kun Kepple huomautti, että tuuli heikkeni, hän vastasi vain yskimällä.
»Teillä on tänään huono ruokahalu», huomautti Kepple leikkisästi. »Minä luulen, ettei Teille tee hyvää se, että Te nousette aamuisin niin varhain ylös.» —
»Lyötte kirveenne kiveen, nuori ystäväni», vastasi professori. »Tosiasia on, että minä olen hermostunut. Levyjen kävi hullusti kaiken sen vaivan jälkeen, mikä minulla oli niiden järjestämisessä Valtamerensaarella. Se harmittaa minua, herra Kepple, eikä tuota juuri mitään lohdutusta se tieto, että uusia voin saada vasta Fijisaarilta.»
»Fijisaarilta?» huudahti Kep. »Mutta emmehän me mene edes niitä lähellekään! Meidän tiemme kulkee Korallimeren kautta, Santa Caruzin- ja Salomoninsaarten välitse.»
»Minä kuulen sen», lausui professori. »Mutta minä ajattelen, että Teillä on oikeus muuttaa suuntaamme asianhaarain mukaan, ja jos minä olisin Teidän asemassanne, tekisin sen heti ja lähtisin suoraan Fijiin. Salomoninsaaret ovat pahin paikka, mitä on maapallollamme, ja — — —»
Hän keskeytti puheensa kuullessaan askeleiden äänen ylhäältä kannelta, ja hänen kätensä haki taskusta revolveria. »Tuolla ylhäällä on joku hätä», sanoi hän. »Minä lähden katsomaan.»
Kun hän pääsi portaille, kuuli hän huudon: »Katso purjetta, ohoi!»
Kep tuli heti hänen perästään ja näki Lavingtonin katselevan perämiehen kaukoputkella.
Lavington alkoi heti hoiperrella taaksepäin ja pudotti kaukoputken. Hän oli säikähtyneen näköinen, hänen ruskeat kasvonsa tulivat harmaiksi ja hän hapuili laitapuuta saadakseen siitä tukea.
(jatkuu)
Vivutar 2/1912.
