Coo-ee, 25 luku: Barrable toivo


COO-EE

Boyscoutkertomus Etelämeren saarilta

Kirjoittanut Robert Leighton
Suomennos 






25 luku

Barrablen toivo


Aurinko nousi Malaitan kukkulain takaa, ja Nanumanga kulki kovaa vauhtia salmen läpi. Tuhansittain merilintuja seurasi kuunaria, myrskylintuja, mustia fregattilintuja ja suuria albatrosseja. Barrable oli peräsimessä, Joyce nojasi laitaa vastaan, ja Chip istui kattoikkunalla ja joi kahvia aamukylpynsä jälkeen, kun keulakatolta kuului äkkiä tuo harvinainen huuto: »Purje ohoi!»

Chip tyhjensi kuppinsa ja juoksi Joycen luo. Kaukana oikealla puolella tuli pieni parkki näkyviin pienen niemen takaa.

»Kauppalaiva», arveli Joyce, »joka tulee Gavutusta. On sääli, ettemme tulleet päivää ennemmin». Hän katsoi mesaanikahvelia. »Jonkun olisi mentävä laittamaan kahvelia. Lavington on peräsimessä. Missä on Trimble?»

»Minä menen», esitti Chip. »Olen tehnyt sen ennenkin. Se on hyvä jaloittelu ja antaa aamiaiseksi ruokahalua».

Joyce suostui Chipin ehdotukseen, vaikka hän tiesi, että se oli kova työ. Chip oli monasti osottautunut notkeaksi. »All right», vastasi Joyce. »Mutta olkaa varovainen!»

Chip nousi mesaanimastoon. Hän oli ottanut mennäkseen heiluvan raakapuun päähän, joka oli kiinnitetty ainoastaan muutamilla kortingeilla ja latvatouveilla. Hän astui kluun päälle ja laskeutui hajareisin kahvelille. Köysi hampaissa hän kulki kahvelia myöten piikin luo, pujotteli köysiä ja hellitteli niitä. Hän näki Joycen kannella laskevan viiriä ja Kepplen seisovan hänen vieressään ja selailevan signaalikirjaa. Kep katsoi ylöspäin.

»Miksi Te lähetitte herra Chipperfieldin mastoon?» kysyi hän Joycelta. »Eikö meillä ole väkeä kylliksi, niin ettei meidän tarvitse lähettää päällystöä miehistön tehtäviin?»

Joyce teki kunniaa lausuen: »Herra Chipperfield pyysi saada mennä sinne, sir».

»Minä en vaan tahtoisi mennä sinne näin tuulisena aamuna» sanoi Kep ja alkoi kaukoputkensa avulla tarkastella parkkia.

Tällä hetkellä Lavington, joko tahallaan tai tarkotuksettomasti, käänsi peräsintä ja antoi kuunarin vähän kallistua, niin että voimakas aalto, sensijaan että olisi mennyt laivan keulan alle, syöksyi loorinkia vastaan, paiskasi vettä kannelle ja sai laivan heilumaan. Ylhäältä päin kuului samassa huudahdus, ja Kepple näki Chipin putoavan kuin kiven mereen.

»Mies mereen!» kuului Keppien huuto.

»Pian laivassa, sir», vastasi Joyce ja auttoi Kepplen ylös mesanitouvia vastaan. »Älkää päästäkö häntä näkyvistä!»

»Hellittäkää latvapurjeen köyttä ja kiinnittäkää etupurjetta ja suurta purjetta!» huusi Joyce miehille. »Kiirehtikää pojat! Laskekaa pieni vene vesille!»

Tuuli vatkasi purjeita, kun Kepple pääsi mesanisaalinkiin. Chip oli kaukana jälellä, taistellen vimmatusti kirkuvia merilintuja vastaan, jotka nokkivat hänen päätään. Hän sukelti välttääkseen niitä, mutta kun hän nousi jälleen veden pinnalle, näki Kepple hänen kasvoistaan vuotavan verta.

Professori ajoi parhaillaan partaansa hytissään, kun hän kuuli Kepplen huudon. Hän pisti saippuaisen päänsä ikkunasta ulos, mutta näki aluksi vain vihreitä aaltoja. Yksi niistä oli juuri tärskähtänyt ylihangan loorinkia vastaan ja roiskuttanut vettä hänen hyttiinsä, ja hän oli kyllin perehtynyt merenkulkuun käsittääkseen, että se johtui laivan huonosta ohjaamisesta. Äkkiä hän huomasi jotakin menevän suuren lintulauman seuraamana. Hän tunsi Chipperfieldin hatun punasesta papukaijansulasta, jonka Chip oli edellisenä päivänä kiinnittänyt siihen, kun he olivat maissa. Kohta senjälkeen hän näki toisen lintulauman, joka ahdisti Chipiä itseään. Hän näki tosin vain uijan toisen käden, joka oli kohotettuna veden pinnan yläpuolelle, mutta hatun ojalla hän päätti, että uija oli Chip. Samassa hän kuuli Wraggin käskevän Tomia ja Te Punaa laskemaan pienen veneen vesille. Tavattoman suuri albatrossi sukelti esiin lintulaumasta ja hyökkäsi avuttoman uimarin kimppuun hakaten häntä kovalla nokallaan.

Silmänräpäystäkään viivyttelemättä professori tarttui pyssyynsä, sieppasi kourallisen patroonia ja juoksi Kepplen hyttiin, jossa hän otti hyvän asennon ja ampui ikkunaluukusta laukauksen toisensa jälkeen. Ensimäinen laukaus pudotti albatrossin, toinen fregattilinnun. Kep huomasi että Chip ui heistä poispäin. Hän ei tietänyt, että Chipin täytyi suojata silmiään polttavalta auringolta.

Professorin ammunta ei saanut lintuja hajaantumaan. Aina kun yksi niistä putosi, hajaantuivat toiset silmänräpäykseksi, mutta syöksyivät samassa uudestaan Chipin kimppuun.

»Joyce!» huusi Kep. »Laukaise ylihangan kuusinaulainen!»

Joyce oli jo ajatellut tätä. Vene oli matkalla. Te Puna ja Tommy soutivat kaikin voimin.

Chipperfield näytti nyt aivan väsyneeltä; hän ei enää puolustautunut lintuja vastaan, vaan kellui selällään kädet ristissä silmien edessä. Suuri fregattilintu hakkasi häntä nokallaan samalla kun pienempiä lintuja lenteli ympärillä.

Silloin laukesi kuunarin kuusinaulainen kanuuna, ja kaiku vastasi pamaukseen kymmenkunta kertaa Guadalcanarin tulivuorisilta luodoilta ja Malaita-saaren vuorelta. Linnut hajaantuivat silmänräpäyksessä, ja Chip, joka siten pääsi vainoojistaan, alkoi taas uida. »Ohoi!» huusi hän Tomille ja Te Punalle, ja Kep huomasi, että Chip oli pelastunut.

Sillä aikaa kun Te Puna ja Tommy kiirehtivät Chipille apuun ja kuunari seisoi lepattavin purjein, meni Barney Stretch Lavingtonin luo joka hoiti peräsintä.

»Se oli hyvä temppu, Barrable! Nyt olemme päässeet neljästä, ja jos olet valmis nyt, niin anna merkki! Trimble odottaa sitä alkaakseen leikin. Käännä myötätuuleen ja lähdetään!»

Barrable katsoi purjeisiin ja huomasi, että kuunari myötätuuleen kulkisi hyvää vauhtia, jos hän tekisi Barneyn ehdottamalla tavalla. Hän tarttui lujasti ruoripyörään ja Barney oli valmiina kääntämään mesaanipuomin.Wragg kumartui juuri veneen laidan yli auttaakseen Chipin veneeseen, eikä kukaan huomannut heitä, Barrablea ja Stretchiä.

»Nyt!» kehotti Stretch. »Nopeasti!» Mutta Barrable oli kahdenvaiheilla ja hengitti syvään. »Sinä olet sokea! Etkö näe parkkia, joka tuolta tulee meitä kohti? Etkö näe, kuinka sen kapteeni tarkastelee meitä kaukoputkellaan?»

»Vastatuuleen, Lavington!» komensi Joyce. Kepple oli tullut alas ja ryhtyi varusteluihin vastatakseen prikin signaaleihin.

»Taas hän jätti hyvän tilaisuuden käyttämättä», kuiskasi Stretch, kun hän kohtasi Trimblen. »Neljästä olisimme päässeet samalla kertaa ja juuri niistä, joista tahdomme päästä. Mitä luulet hänestä?»

»Luulen?» vastasi Trimble, sylkäsi halveksivasti kannelle ja alkoi hangata sylkeään jalallaan, ikäänkuin olisi tallanut kuoliaaksi torakan. Hän ei sanonut enempää, sillä samassa astui ruhvista kiharatukkainen neekeri tuoden kupin kahvia Chipperfieldille, jota juuri nostettiin laivaan.

(jatkuu)





Vivutar 2/1912.