COO-EE
Boyscoutkertomus Etelämeren saarilta
Kirjoittanut Robert Leighton
Suomennos
30 luku
Koulupojan temppu
Perämies tuli paikalle tuoden käsiraudat. Kepple käski hänen vangita jälellä olevat neljä kapinoitsijaa ja viedä heidät pois kannelta sekä panna heidät vielä köysiin käsirautojen lisäksi. Tämän määräyksen hän antoi ilman että hänen kasvoillaan oli pienintäkään levottomuuden merkkiä alkuasukasten tulon johdosta. Liehakko, Te Puna ja Tommy auttoivat Wraggia, ja Kepplen käsky pantiin pian täytäntöön, sillä vangittavat eivät voineet tehdä vastarintaa. Kepple tarkasteli sillä aikaa levottomana alkuasukkaita, jotka vielä olivat penikulman päässä.
»Kuinka on ankkurin laita, Joyce?» kysyi hän. »Voimmeko nostaa sen ylös ja lähteä matkoihimme?»
Joyce pudisti päätään. »Saan mennä uudelleen pohjaan, sir. Kuinka olisin sen saanut irti, kun Te kutsuitte minut niin pian takaisin.»
»Olin pakotettu tekemään sen», vastasi Kep. »En voinut antaa Teidän olla siellä, kun täällä tapahtui tällaista.»
Joyce teki kunniaa. »Suokaa anteeksi, sir, mutta laiva näyttää olleen kultalastissa. Me voisimme helposti nostaa sen ylös keulavintturilla».
»Uskon sen», vastasi Kep. »Mutta me emme voi odottaa. Katsokaa lähestyviä kanootteja. Meidän täytyy katkaista ankkuriketjut ja lähteä.»
Joyce pudisti uudelleen päätään. »Se työ vaatii koko tunnin. Taltta on tylsä, sitä täytyy takoa.»
Kepin otsa meni ryppyihin. »Meillä on tavattoman huono onni. Mitä meidän on tehtävä? Ette voi laskeutua uudelleen pohjaan noiden villien lähestyessä!»
»En sir», vastasi Joyce. »Luuletteko sir, että he hyökkäävät kimppuumme?»
»Siltä näyttää. He jakaantuvat kahteen osaan hyökätäkseen molemmilta puolin.»
»Alihangan kuusinaulainen on ladattu, sir. Saanko ampua heidän päänsä päällitse ja säikäyttää heidät?»
»Ette», vastasi Kep päättävästi. »Pari rakettia pelottaa heitä yhtä paljon eikä tee mitään vahinkoa. Meillä on hyviä sellaisia. Hakekaa ne heti tänne!»
Sillä aikaa kun Joyce oli raketteja hakemassa, kokosi professori kaikki revolverit ja kiväärit kailetin taa, josta hän kaukoputkellaan tarkasteli kanotteja. »Voin selvästi erottaa ystävämme Jimmy Jamin ensimäisestä kanotista. Arvelen, että hän aikoo hakea täältä kallisarvoisen kaulakoristeensa. Mutta minä en pidä hänen seuralaisistaan. He näyttävät olevan vielä rumempia kuin Johnnien ystävät Guadalcanarilla. Olen nyt saanut lasketuksi heidät. Heitä on kaksisataa neljäkymmentäseitsemän, ja meitä on vain puolitusinaa, senjälkeen kun veimme nuo käärmeet alas. Sanon nyt jäähyväiset Chicagolle.»
Hän otti Winchesterkiväärin. »Saanko luvan, herra Kepple, pudottaa pari noista herroista? Luulen, että meidän on jo aika alottaa».
»Olkaa hyvä ja odottakaa vähän, herra professori», vastasi Kep. »Emme voi vielä sanoa, että alkuasukkaat aikovat hyökätä kimppuumme. Mahdollisesti he saapuvat kaupantekotarkoituksessa.»
»Aijotteko säästää ruutia siihen saakka, kunnes he ovat päässeet laivaan ja alkavat surmata meitä?»
»En», selitti Kep. »Aijon koettaa erästä koulupojantemppua. Tulkaa tänne, Joyce!»
Joyce ja Wragg toivat rakettilaatikon ja alkoivat järjestää raketteja sytytyskuntoon, samalla kun Kep ja Chip kiinnittivät mesanipurjetta, ettei se olisi rakettien tiellä. Professori sytytti tulitikun, ja ensimäinen raketti lensi ilmaan ja kylvi kanotteihin hehkuvia säkeniä.
Kuului pelon huudahtus.
»Ottakaa punanen raketti ja sitokaa siihen joku paino», sanoi Kep. »Äskeinen meni liian ylös.»
Joyce sitoi seuraavaan rakettiin vasarapultin. Tämä putosi aivan kanottien eteen, ja kun sitä seurasi pilvi tulipalloja, valtasi villit kauhu.
Laskettiin perätysten kolme rakettia. Kanotit kääntyivät ympäri ja kiiruhtivat täydellisessä hämmingissä lähimpää saarta kohti. Joyce antoi yhäti rakettien sataa villien veneisiin, ja vielä senkin jälkeen, kun näitä ei enää näkynyt, kuului heidän ulvontansa.
»Jo riittää, Joyce», sanoi Kep.
»Se oli suuremmoinen idea, herra Kepple», lausui professori. »Kaksisataa neljäkymmentäseitsemän Salomoninsaarten villiä karkotettu vaarattomilla raketeilla. Muistan tämän tempun vielä kuolinvuoteellanikin, joka sittenkin tullee olemaan Chicagossa».
»Ja koristettuna Jimmy Jamin kauianauhalla», lisäsi Chip.
»Oikein», vastasi professori.
»Ja nyt, Joyce», sanoi käytännöllinen Kep, »otetaan esille ankkurikysymys. Kuinka kauan menee aikaa sen irroittamiseen?»
Joyce katsoi aurinkoa. Päivästä on vielä tunti jälellä, ja voin kyllä irroittaa sen ennen pimeän tuloa. Ankkurin toinen väkä on mennyt talkapohjan alle, ja minä luulen, että on siirrettävä paikaltaan yksi rahakirstu, ennenkuin, saan sen irti.»
»Minä pyydän saada ehdottaa, että yritys jätettäisiin huomiseksi», sanoi professori. »Teillä on miehistön suhteen paljon toivomisen varaa, herra Kepple, ettekä aivan paljon pääse eteenpäin pimeän aikana näin tyvenellä tällaisissa salmissa. Ja lisäksi merenpohjassa on aarre, ymmärrättekö. Ette voi puhdistaa tätä laguunia yhdessä tunnissa.»
Kep katsahti Joyceen. »Minäkin toivon, että odottaisimme aamuun asti», vastasi tämä. »Kun kokki istuu raudoissa olen minä ainoa, joka kykenen ruokaa laittamaan.»
»Minulla onkin jo vähän nälkä», lausui professori iloisena, kun oli saavuttanut tarkoituksensa. Hän kunnioitti Kepplen velvollisuudentuntoa, mutta kun hän tiesi uponneen aarteen olevan niin helposti saatavissa, ei hän voinut käsittää, miksi Kepple aikoi jättää sen kalojen saaliiksi.»
»Jätetään sitten huomiseksi», sanoi Kep teeskennellyllä välinpitämättömyydellä. »Näen, että Te kaikki haluatte päästä kultaan käsiksi. Ottakaa esiin keulavintturi, Joyce!»
Ennen illallista Chip ja professori menivät sairashyttiin, jossa Barrable ja kiinalainen olivat kahlehdittuina. Vangit olivat erotetut toisistaan säkeillä ja laatikoilla. Kokki nukkui. Barrable istui selkä laipiota vasten, kahlehditut kädet polvella ja pää rinnalle painuneena ja oli perin surkean näköinen.
»Katson vähän kättänne, jollei Teillä ole mitään sitä vastaan, Edward!» sanoi professori. »Aijoin tulla tänne jo aikaisemmin, mutta meillä on ollut vähän puuhaa tuolla kannella, ja olemme karkottaneet salomoninsaarelaisten laivaston. Teiltä meni se näytös hukkaan. Ystävänne Jimmy tuli meitä tervehtimään koko sukunsa kera, ja se olikin kaunista väkeä. Ah!» huudahti hän nähdessään Barrablen haavoittuneen käden, »tässä ei ole paljon jälellä! Luulen, että jäätte nimettömästä sormestanne. Se luoti sattui juuri siihen, mihin oli tähdätty, voin huomata. Voitte olla iloinen, ettette kadottanut tärkeämpää ruumiinosanne?»
»Kun ei yritykseni kerran onnistunut», vastasi Barrable, »olisin paljon kernaammin kuollut nyt kuin Sydneyssä.»
Chipperfield oli tuonut tarpeelliset esineet, ja kun hän oli päästänyt käsiraudat irti, hän leikkasi vioittuneen sormen pois ja sitoi haavan.
»Olette perin kätevä, Chip», lausui professori. »Olette väärällä uralla. Teistä olisi pitänyt tulla eläinlääkäri.»
»No niin», sanoi Chip, kun hän oli sitonut Barrablen käden lenkkiin. »Muuta en osaa tehdä. Sidon sen uudelleen joka aamu. Otan pois käsiraudat, mutta ketjut täytyy tietysti jättää.»
»Ali right, sir», vastasi Barrable. »En kanna niitä ensimäistä kertaa.»
»Ette todellakaan, arvaan sen», lausui professori hymyillen.
Illallisen jälkeen Chipperfield ja Kepple kävelivät yhdessä kannella. Professori istui riippumatossaan ja poltteli sikariaan. Laguuni oli pimeyden verhooma, sillä kuu ei ollut vielä noussut. Kepple oli sangen harvapuheinen.
»Näytitte vähän tyytymättömältä illallisen aikana. Mistä se johtui?» kysyi Chip.
Kepple vastasi alakuloisena: »Kirottu kapina! Olin päättänyt saavuttaa ennätyksen matkalla Sydneyhin ja päästä sinne ennen Pingviniä. Kapteeni Mayhew antoi minulle päällikkyyden suosiollisuudestaan, ja jos matkani olisi onnistunut hyvin, olisin ollut varma ylennyksestä. Ette kenties käsitä sitä, mutta kapina alentaa meriupseerin arvoa. Sitä pidetään merkkinä siitä, ettei hän ole osannut pitää kuria.»
»Tyhmyyksiä!» huudahti Chip. »Saatte ylennyksen joka tapauksessa. Ettehän ole missään kohden epäonnistunut. Olette menetellyt kaikin puolin erinomaisen taitavasti. Pelastitte kuunarin viisaudellanne Valtamerensaaren luona. Järjestitte kaikki hyvin laivahylyn suhteen, laskitte salomoninsaarelaiset maihin ja tukahutitte kapinan ilman ihmishengen hukkaa. Ette ole millään tavoin vastuussa Stretchin ja Trimblen suhteen. He ovat vain pari retkaletta, jotka pelastitte ja joita olette käyttänyt laivanmiehinä. Mitä Lavingtoniin tulee, olen sitä mieltä, että kapteeni Mayhew teki väärin lähettäessään kuunariin hänen kaltaisensa lurjuksen; saatte kiitokset siitä, että olette saanut selville ja pidättäneet karkurin ja rikoksellisen, joka olisi jo vuosia sitten pitänyt saada vankilaan.»
He pysähtyivät ja katselivat valkimoivaan veteen. Näytti siltä, ikäänkuin merenpohjassa oleva kulta olisi loistanut veden läpi.
»Voitte olla varma siitä, että kun saavutte Sydneyn satamaan espanjalaisen kultalastin kera, saatte tunnustuksen toimistanne.»
»Mutta on muistettava Barrablen sanat, ettemme ole vielä Sydneyssä. Meillä on puute laivaväestä, ja ennen Sydneyhin pääsyä saattaa vielä tapahtua paljon. — Mutta mitäs tuolla on!»
Hän pani kätensä Chipin olkapäälle ja osotti laguunin toisella puolellaolevaa, pimeyden vielä verhoaman maata. »Mitä tuolla liikkuu hiljalleen?»
»Olen huomannut sen», vastasi Chip, »ja luulen, että se on kalastuskanotti. Alkuasukkaat kalastavat useia öisin. Mutta odottakas vähän! Saaren takaa tulee lisäksi toinen. Ja katsokaas tuonne! Siellä niitä on koko joukko. He ovat nähtävästi suunnitelleet yöllisen hyökkäyksen. Jimmy on tietysti sanonut heille, kuinka vähän meitä on.»
Rakettilaatikko oli vielä kannella, ja molemmat nuorukaiset ryhtyivät heti valmistuksiinsa. Ensin lauaistiin magnesiumiraketti, joka nousi sähisten suoraan ylös ja sitten synnytti mahtavan valon joka nousi sähisten suoraan ylös ja sitten synnytti mahtavan valon puut sekä villien koko laivasto. Villit päästivät kauhunhuudahduksen. Kun näky katosi, laskettiin pommiraketti, joka räjähti korviasärkevällä pamahduksella, joka kuului aina Gavutuun ja Guadalcanariin saakka. Villien huuto yhtyi pelästyneiden lintujen kirkunaan, ja kolmannen, punasen raketin valossa nähtiin suurten papukaija- ja kyyhkysparvien leijailevan ilmassa.
»Pitäkää varanne, Joyce», huusi Kep. »Olemme karkottaneet villien laivaston, mutta se saattaa tulla takasin, kun he huomaavat, ettei kenellekään ole tullut mitään vahinkoa.»
»All right, sir», vastasi Joyce. »Meillä on riittävästi raketteja.»
»Sanokaa minulle herra Kepple», lausui professori, »panitteko merkille mitään?»
Kep katsoi kysyvästi professoria, jonka silmälasit loistivat lampun valossa. »Huomasitteko jotakin?»
»Luulin kuulleeni sirenin äänen, senjälkeen kun viimeinen raketti oli pamahtanut.»
(jatkuu)
Vivutar 2/1912.
