Coo-ee, 32 luku: Jälleen kotona


COO-EE

Boyscoutkertomus Etelämeren saarilta

Kirjoittanut Robert Leighton
Suomennos 






32 luku

Jälleen kotona


Kun Kepple seuraavana päivänä palasi aamiaiselta Pingvinistä, vietiin vangit kuunarista risteilijään, ja heidän sijaansa astui Nanumangaan pari merimiestä, joista toinen oli Dogger. Kauppiaat, jotka aikaisemmin eivät tahtoneet kiirehtiä, tahtoivat nyt välttämättömästi päästä kuunarin mukana Sydneyhin.

Illalla Nanumanga lähti Gavutusta täysin purjein, kiiti kuten kevytsiipinen lokki Guadalcanarin ohi ja ohjasi kulkunsa Korallimerta kohti. Koko matkalla Salomoninsaarilta Uuteen Etelä-Walesiin tarvitsi tuskin ollenkaan kajota purjeihin.

Niin hyvällä säällä oli vähän huolta. Perästäpäin Kepple ja Chip muistelivat noita hauskoja päiviä, jolloin he juttelivat yhdessä kouluajoistaan ja tulevaisuustoiveistaan. Heidän ystävyytensä oli tullut lujaksi, ja he vannoivat pysyvänsä aina
ystävinä.

Vihdoin he eräänä kauniina kesäpäivänä saapuivat Sydneyhin. Sen valtava satama välkkyi kuin meri auringonpaisteessa metsäisine rantakukkuloineen ja pienten lahtien poukamissa olevine kauniine huviloineen ja huvijahtineen.

Nanumanga ankkuroi keskelle kauppalaivastoa, ja kun ankkuriketjut rasahtivat, päästi Kepple helpotuksen huokauksen.

»Pääsimme tänne joka tapauksessa ennen Pingviniä, herra Kepple», sanoi professori. »Toivoisin voivani viipyä siihen saakka, kunnes se saapuu. Mutta näen tuolla sanfransiskolaisen laivan ja arvelen, että se lähtee heti matkalle. Olen pakannut tavarani ja olen valmis lähtemään Chicagoon suorinta tietä. Tuolla on höyryvene, joka voi kuljettaa tavarani.»

»Mutta miksi Teillä on niin kiire, herra professori?» kysyi Kepple.

Professori korjaili silmälasejaan. »Onhan totta, että haluan mennä maihin, herra Kepple. Pyydän Teitä ja Chipperfieldtä päivälliselle luokseni kaupunkiasuntooni, ja lähden nyt tilaamaan niin hienon sellaisen, kuin tästä siirtomaakaupungista voi saada. Se on oleva suuremmolnen, herra Kepple. Se on oleva muistossa pysyvä tilaisuus. Aijon järjestää asiat niin, että Teidän on helppo muistaa minua».

Kep pani kätensä professorin olkapäälle. »Luuletteko, että joskus unhottaisin Teidät, herra professori?» kysyi hän. »Muistan Teidät niin kauan kuin elän ja aina mielihyvin».

»Toivoin, että sanoisitte siihen tapaan», lausui professori surunvoittoisesti hymyillen.

Kep ja Chip menivät tietysti professorin päivällisille, ja niiden päätyttyä kaikki olivat iloisia niinkuin koulupojat.

Seuraavana päivänä professori matkusti matkustajalaivalla San Fransiskoon. Laiva kulki aivan Nanumangan ohi, jonka koko miehistö oli kannella huutaakseen professorille jäähyväisiksi voimakkaan »eläköön». Mutta he eivät nähneet häntä.

»Antakaa hänelle merkki, Te Puna!» sanoi Chipperfield. Mauri kiipesi mesanirikiin ja huusi niin että kuului yli koko Sydneyn sataman tuon kaikille Nanumangassa olleille tutun »Coo—ee!»

He näkivät professorin seisovan laivan etukokassa tapansa mukaan sikaria poltellen. Hän vastasi huutoon hattuaan nostaen. Sitten Joyce heilutti tervehdykseksi punasta lippua, johon höyrylaiva vastasi kunnialaukauksella.

Kepistä ja Chipistä tuntui, että he näkivät professorin viimeisen kerran. Mutta pari vuotta myöhemminhe kohtasivat toisensa lähemmän sopimuksen mukaisesti Lontoossa Chipperfieldien luona. Norman Kepple oli silloin luutnantti, ja Martin Chipperfieldistä oli tullut suuri laivanvarustaja. Professori oli tyttärensä kera matkalla Parisiin. Kaikki olivat satumaisen rikkaita.

»Niin, Chip», sanoi professori, kun he istuivat kirjastossa päivällisen jälkeen. »Minä sanon että järjestit tuon aarrejutun erinomaisen hyvin. Muistit jokaista ruhtinaallisella anteliaisuudella herra Kepplestä alkaen kanakeihin saakka. Mitä Edward Barrableen tulee, olen häneen joka tapauksessa sovinnollisella kannalla, ja olen sitä mieltä, että jos häntä varten talletettaisiin rahasumma, jonka hän saisi nostaa vapaaksi päästyään, se olisi hyvä sijoitus, ja Teidän asemassanne olisin tehnyt sen».

»Se on jo tehty», vastasi Chip hymyillen, »Kepin ehdotuksesta. Kep katsoi sen olevan velvollisuutemme, eikö totta, Kep?»

»Aivan niin», vastasi Kep. »Meidän oli tehtävä hänen hyväkseen ainakin se».

»Arvelen siis, että kaikki ovat tyytyväisiä ja iloisia», lausui professori ja sytytti uuden sikarin.








Vivutar 2/1912.