Ellen Key - Kotona

Kotona.

Suomennos.





Harvat ovat meidän päivinämme ne, jotka voivat sanoa »kotona» tuntien samalla sitä turvallista onnentunnetta, joka siihen sanaan oli yhdistynyt silloin kuin sukupolvet sukupolvien jälkeen syntyivät, elivät ja kuolivat samalla maatilalla, samassa talossa. Sillä ennenkuin sanan täydessä merkityksessä voi sanoa »kotona» vaaditaan ei ainoastaan lujia perhesiteitä vaan myöskin vakinainen asunto.

Tietoisuus tästä on henkisenä liikevoimana siinä »omakoti»-liikkeessä, jonka hapuilevan alun nykyaika näkee ja jonka vaikutukset monessa suhteessa tulevat olemaan määrääviä tulevaisuudelle.

Ei ainoastaan niin että monet uudet »omat kodit» tuottavat uusia tarpeita ja uusia keinoja niiden tyydyttämiseen. Vaan ennen kaikkea niin että se sukupolvi, joka jälleen voi sanoa »kotona», tulee olemaan toinen kuin nykyhetken juureton ja levoton sukupolvi, jolle »kotona» usein merkitsee vaan makuupaikkaa työpaikkojen ja kokoushuoneiden välissä.

Niistä jotka jo ovat päässeet siihen että voivat sanoa »kotona», eivät varmaan kutkaan voimakkaammin tunne tätä onnea kuin ne, jotka kerran ovat kadottaneet rakastetun kodin ja jotka sitten eivät vuosikausiin ole voineet päästää huuliltaan sanaa »kotona».

Ennen kaikkea koskee tämä niitä, joilla on ollut koti maalla ja jotka ovat saaneet sen takaisin. Ei vaan kuvaannollisesti vaan kirjaimellisestikin tarvitsevat sellaiset ihmiset maaperää. Vain sitten heidän olemuksensa irti reväistyt juuret jälleen pääsevät kiinni imeytymään. Tunne juurillaan olemisesta on heidän olemuksensa kasvamisen ehtona, juurillaan olemisesta, joka tosin vähentää liikuntamahdollisuutta, mutta vapauttaa heidän olemuksensa lukemattomissa muissa suhteissa.

Maalla syntynyt ja kasvatettu voi senvuoksi harvoin kokea kodintunteen toista kevättä muuta kuin uudessa omassa kodissa maalla.

Sellaiselle ihmiselle ei koti merkitse vaan perhettä, asuntoa. »Kotona» se merkitsee koko maisemaa, joka asuntoa ympäröi: vuoria ja metsiä, autioita lakeuksia ja ketoja. Kotona — se merkitsee pihaa varjostavia puita, puita kuvastavaa vettä, valoa antavaa taivaanlakea.

Kotona — se on samaa kuin tietää minä vuodenaikana aamuaurinko paistaa suuren tammen välitse, milloin illan kajastus tekee petäjien rungot kuparihohteisiksi, milloin kuutamo hopeisimpana hohtelee niityllä; tietää milloin auringonlasku näkyy eteisen parvekkeelta ja milloin linnunradan valkoinen virta juoksee yli kodin katon.

Kotona — sen sanan muodostavat lukemattomat vuodesta vuoteen tihenevät vaikutukset, jotka ovat keskenään niin toisiinsa liittyneet, että yksi ainoa sävel tai tuoksu synnyttää pitkän jakson tunteita. Aistimukset, jotka kiertelevälle kodittomalle ovat vaan haihtuvia, ohimeneviä vaikutuksia, ne kodin omaavalle muuttuvat sieluntiloiksi, jotka eivät purkaudu ainoastaan tunnelmiksi vaan tahdoksi ja toiminnaksi.

Kotona — se on omistaa yksin tai yhdessä läheisimpiensä kanssa tunteita ja ajatuksia, jotka eristävät meidät kaikista muista ihmisistä; muistoja, toiveita ja pelkoja, joita ei kenelläkään muilla ole; ominaisuuksia, jotka antavat sisimmälle persoonallisuudelle sellaisen erikoisuuden, ettei sitä kukaan voi täydelleen käsittää tuntematta sitä kotia ja sitä seutua, jotka kerran painoivat nämä erikoiset leimat sydämeen ja aivoihin, vereen ja hermoihin, synnyttäen sielussa ja aistimissa tarpeita, jotka sitten vaan »kotona» voidaan tyydyttää — kotona, missä arkipäivän työ ja juhlapäivän ilo saavat värin ja muodon, tuoksun ja soinnun, jommoista ei missään muualla koko avarassa maailmassa.

Voida jälleen sanoa »kotona» — se merkitsee että tuntee elinvoimansa kasvavan aivan kuin se eläimellä kasvaa sen päästessä takaisin elementtiinsä.

Olla kotona — se on rakastaa jokaista kunnianarvoista puuta mämme [?] kirkkaimmin loistamaan; kulkea polkuja, joilla ilon jännitysvoima saa jalkamme joustaviksi; kuulla ääniä, jotka korvissamme voivat muuttua soitannoksi; astua kynnykselle, jolla polvemme tahtovat taipua hartauteen.

Olla kotona — se on rakastaa jokaista kunnianarvoissa puuta ja kohdella sitä samalla huomaavaisuudella kuin vanhaa ystävää tai viisausopettajaa. Toinen yhtä hyvin kuin toinenkin kätkee niin suuria ihanuuksia ja syviä salaisuuksia, että yhtä huolellisesti harkitsee ennenkuin katkaisee vuosisataisen puun kuin monivuotisen ystävyyssuhteen.

Kotona — se merkitsee että tuntee paikat, jossa sinivuokot puhkeevat esiin kuin siniset lähteet viime vuoden ruosteenväristen lehtien keskestä, ja ne vihreät piilopaikat, joista kielojen tuoksu leyhyy esiin; löytää vuodesta vuoteen samoilta paikoilta ne kasvit, jotka tuottavat väriloistoa ja tuoksua metsälle ja haalle, pellolle ja niitylle; se merkitsee sitä että pääsee metsäneläinten ja kotieläinten uskotuksi, niiden jotka meidän kanssamme elävät samoissa luonnon suomissa sekä helpoissa että kovissa elinehdoissa.

Olla kotona — se on tuntea tulet, jotka syysiltoina toinen toisensa jälkeen syttyvät ympäri seutua, ja tietää mitkä kasvot kokoontuvat liesien ympärille; se on elää ilossa ja surussa seudun mukana, kärsiä kun maa kituu kuivuudesta tai tuulesta, yhdessä monen kanssa iloita kukinnasta kesäkuun sinisten peilikirkkaiden järvien rannoilla ja viljakuhilaiden runsaudesta ja hedelmäin paljoudesta omenapuissa syvänsinisen kesätaivaan alla, iloisesti nyökätä toisilleen raittiilla talvikelillä ja suveavan kevättuulen puhaltaessa. Koska maalainen enemmän kuin kaupunkilainenon kotona, sanoo edellinen sekä minun että myöskin meidän lämpöisemmällä äänensävyllä kuin jälkimäinen.

Olla kotona maalla — se merkitsee sitä että on heti paikalla pakotettu yhteistunteeseen ja yhteisvaikutukseen. Maalla, jossa asunnot ovat kaukana toisistaan, tapaa helpommin myötätuntoisen katseen, auttavan käden, kuin sellaisissa paikoissa, jossa talot ovat tungoksessa, mutta ihmiset eivät tiedä mitään naapurista, joka asuu seinän takana.

Olla kotona — se merkitsee että joka aamu herää uusi iloisuus silmissään ja joka ilta nukkuu sama kiitollisuus huulillaan; se merkitsee että jokapäivä saa nauttia siitä lempeästä vallantunteesta, joka syntyy vaan silloin, kun on täysin herrana talossaan, vaikka se olisi kuinka vähäpätöinen, kun kokonaan saa viljellä maatilkkunsa, olkoon miten pieni tahansa.

Olla kotona — se merkitsee lepoa pelkästään puhtaissa iloissa ja levon jälkeen valmiutta uusiin ponnistuksiin; se merkitsee ponnistusten ja vastusten jälkeen uutta uhrautuvaa intoa niiden olentojen puolesta — ihmisten tai eläinten, kukkien tai esineiden — jotka vaativat että meidän on niitä rakastaminen jotta ne rakkaudella palvelisivat meitä.

Olla kotona — se merkitsee sitä että valikoimisen kautta saa muodostaa ulkoisen ilmaisun sisälliselle olemukselleen; se merkitsee lujien rajojen asettamista kaikelle tunkeilevalle, alueemme puolustamista kaikilta lähenteleviltä askelilta ja uteliailta katseilta.

Olla kotona — se merkitsee että saa sytyttää tulen liedelle ja kattaa pöydän vanhoille ystäville ja uusille; se merkitsee että voi avata ovensa väsyneille, jotka tarvitsevat lepoa, surullisille, jotka kaihoavat rauhaa, onnellisille, jotka toivovat hymyilyjä.

Olla kotona — se on omistaa turvapaikka niille esineille, jotka olemme pelastaneet niistä kodeista, joissa isosisä ja isosäiti leikkivät lapsina, jossa äidinisällä ja äidinäidillä oli nuori onnensa, jossa isä ja äiti seisoivat kehtomme yli kumartuneina. Se merkitsee sitä että vihdoin viimein saamme koota yhteen ne esineet, jotka omalla vaivannäöllä olemme hankkineet tai ystävien kädet ovat pesäämme kantaneet. Se merkitsee tietoa siitä, etteivät meille pyhät esineet enää joudu tärisemään muuttokuormilla tai vetelehtimään vinneillä; että isoisän pöytä ja äidinisän sohva saavat pysyä kunniapaikoillaan ja siinä hiljaa iloita saadessaan aina olla hyödyksi; se merkitsee että voi kaikille esineille omistaa sitä hellyyttä, joka tekee ne puhuviksi. Varsinkin kun muistoja loihtiva kuu loi valoaan akkunan läpi heittäen lattialle mustia ristejä ja valkoisia ruutuja samalla kun seinäkello — joka auringonvalossa tikittää »työ-tä» — kuutamossa kuiskailee »mui-noin» sekuntien pisaroina putoillessa siihen virtaan, jonka mukana vuosisadat ovat juosseet pois.

Olla kotona — se merkitsee, lopulta, että omistamme nurkan, jossa me kellon lyödessä viimeistä tuntiamme rauhassa saamme sulkea silmämme; nurkan jossa meidän itsemme poistuttua ne teot ja ne esineet, joita olemme rakastaneet, elävät meidän jälkeemme.


Ellen Key.





Vivutar 4/1912.