Maailmalta.
(Onneton Unkarin matka.)
»Maassa maan tavalla tahi maasta pois.» Tämän sananlaskun todenperäisyyttä olin taas saanut kipeästi kokea. Minua oli varoitettu lähestymästä mitään kunnon hotellia Pestissä yksivaljakolla, minä en ollut totellut ja nyt sain kärsiä seuraukset. Ei laskettu sisään europalaiseen hotelliin. Sen sijaan neuvottiin minulle hotelli aivan vierestä, jonka omistajana oli edellisen hotellinisännän veli.
Ajan kymmenen askelta hotellin pääkäytävälle ja ulos hyökkää portiäriä kaksi, jotka olivat puetut ryysyisiin likaisiin vaatteisiin, olivat ylimalkaan sen näköisiä, etten toden totta vielä koskaan ole sellaisia nähnyt missään Europassa. En luule, että sellaisia saa nähdä missään Suomen hotellissa, ei pienimmänkään kaupungin yksinkertaisimmassa majassa. Nämä hurtat karkasivat kapineihini kiinni ja minä ajattelin: hyvästi nyt maallinen tavara! Minut vietiin toiseen kerrokseen, annettiin yksinkertainen huone yksinkertaista maksua vastaan. Oli pimeä ja portiäri raapasi tulen ja sytytti pitkän ja ylenhoikan teariinikynttilän ja asetti sen eteeni.
— Eikö Teillä ole sähkövaloa, kysyin hämmästyneenä.
— Ei ole.
— Mutta eikö teidän hotellinne ole Pestin vilkasliikkeisimmän kadun varrella.
— On.
— Aivan ihmeellistä! Kuulkaa, enkö voisi saada toisen kynttilän lisäksi, sillä tällä en tule toimeen. En ole todellakaan edes privaatielämässäni enää pitkiin aikoihin tuhertanut kynttilöitten kanssa, niin että mielelläni maksan vähän enemmän jos saan kunnollisen valaistuksen. Kun ajelen kaupungilla, tulen kyllä toimeen yksivaljakolla mutta kynttilöitä minä haluan kaksi.
Tuotiin toinen kynttilä ja rupesin, tutkittuani puolihämärää huonettani, kirjoituspuuhiin. Mutta päivän monet yllätykset kahlehtivat ajatuksiani. Olin ihastunut matkatovereihini, jotka olivat olleet ei ainoastaan kohteliaita vaan suorastaan sydämmellisen ystävällisiä minua, suomalaista, kohtaan, sillä se oli yllätys, jota en ollut tiennyt odottaa. Samanlaista yllätystä sain kokea sittemmin joka askeleella, missä sivistyneen unkarilaisen kohtasin. He kohtelivat minua ystävällisyydellä, jota osoitetaan ainoastaan sukulaista kohtaan. Mutta nämä samat henkilöt olivat repineet pala palalta rikki sen kauniin kuvan, jonka Unkarin kansasta olin muodostanut itselleni. Minun silmissäni vieläkin vilkkui ne nöyrät lakeijat, jotka hatut kourassa ottivat Pestin asemalla vastaan herrojansa, ja molemmat ovenvartijat, joita minun tuli pelätä petkutusyrityksistä. — Kynttiläni lupattivat tuulen hengessä aivan kuin maalaismajatalossa omassa isänmaassani, ja huoneeni oli pilkulleen samanlainen kuin meidän parempain majatalojen.
Mutta olinhan Unkarin pääkaupungissa! Pois uinuamiset! Ulos kaupunkia katsomaan.
Menin ruokaa hakemaan parhaimmasta ravintolasta, minkä näin. Tilasin teetä! Sain annoksen, joka lemusi vallan saunavastalle. Tämä tee ei varmaankaan ollut kasvanut Taivaanpojanvaltakunnassa, eikä kuivanut kamelin kyttyrän käressä. Tilasin uuden annoksen ja sain saman takaisin ja join sen myöskin, protesteeraamatta sen enempää. Pyysin ruuakseni unkarilaista goulaschia, kansallisruokaa. Alakuloisuus täytti koko ruumiini onkalon.
Ajattelin rumia ajatuksia kansallisuudesta sen kaikissa ilmestysmuodoissa hengen ja aineen valtakunnissa, niin rumia, ett' en uskalla niitä mainita.
Halusin maksaa. Sain laskun, jossa seisoi 1—50. 1—50. Laukasin pöytään 1 kruunun 75 helleriä. Mutta edeskäypä ei tähän tyytynyt vaan vaati 3 kruunua. Ahaa! ajattelin. Unkarilaiset ystävänihän varottivat minua kyyparien petollisuudesta ja tässä se nyt ilmenee täydessä loistossaan.
— Millä oikeudella Te vaaditte minulta 3 kruunua?
— Lasku on kirjoitettu vanhan raha-arvon mukaan.
— Ei minulla ole unkarilaista rahakokoelmaa mukanani.
— Ei tarvitsekaan! Kerrotaan lasku 2:della niin saadaan hinta kruunuissa ja hellereissä, sanoi tarjoilija. Katsokaa, koko ruokalista on kirjoitettu vanhan raha-arvon mukaan, mutta maksu suoritetaan kruunuissa ja hellereissä ja kerrotaan 2:della.
Annoin pojalle 50 helleriä juomarahaa, sillä minua huvitti tällainen vanhoillisuus, vaikka aivoissani pyöri kysymys: miksi?
Kysyin pojalta, oliko hänellä näitä vanhoja rahoja, mutta ei ollut. Ei niitä siis enää ollut, mutta näiden rakas muisto eli vaan laskujen numeroissa.
Hyväntuulisena astuin kadulle. Upean ja leveän katuni keskellä seisoi korkea, kapea patsas, jonka kärjessä oli naispyhimyksen kuva. Patsaan kupeessa seisoi latinaksi: »Patrona Hungariae, ora pro nobis». (Unkarin naispyhimys, rukoile puolestamme.) Patrona oli meidän »Havis-Amandan» täydellinen vastakohta, puettuna kiireestä kantapäähän asti raskaaseen pukineeseen ja päässä oli kullattu gloria. Mutta patsaan juurella kulki mustasilmäisiä neitosia, jotka näyttivät rukoilevan »Pyhää Patroonaa» katolilaisen »Neidon rukouksen» kuuluilla sanoilla:
»Oi sinä pyhä madonna, sinä, joka synnytit syntiä tekemättä, anna meidän tehdä syntiä synnyttämättä!»
Minua halutti tietää, kuka Unkarin naispyhimys oli, ja käännyin erään kaupungin lähetin puoleen kysymyksellä: kuka tämä nainen oli. Lähetti vastasi.
— Suokaa anteeksi! Minun passipaikkani ei ole täällä, — seison vaan satunnaisesti tässä, minä en tunne häntä.
Jatkoin matkaani. Mutta elähän huoli! Olin astunut vaan muutamia askeleita, niin joku nykäsi minua takin liepeestä. Kaupungin lähetti seisoi takanani ja sanoi:
— Suokaa anteeksi, tarkoititteko tuota naista, joka tuossa kävelee, vaiko tuota patsasta.
— Patsasta tarkoitin!
— Se on Neitsyt Maaria. Ikävä kyllä (leider) meillä ei ole omaa naispyhimystä, niin että meidän on täytynyt tyytyä Jumalan äitiin, mutta oma miespyhimys meillä on, ja se on »Pyhä Tahvana».
Ällistyin tämän miehen nokkeluutta. Hän ei voinut suvaita, että muukalainen olisi saanut huonoa käsitystä unkarilaisen kaupunginlähetin sivistyskannasta, niin huippasi minun perässäni ja korjasi väärinkäsityksen. Se oli loistava todistus miehen kultuurista. Sydämmeni iloitsi vilpittömästi. Samalla ihmettelin, että tämä mies ja kaikki muutkin palvelijat joitten kanssa jouduin tekemisiin, osasivat sujuvasti puhua saksan kieltä. Luulen, että tämä taito on yleisempää Pestissä, kuin kahden kielen taito meidän pääkaupunkimme palvelijain joukossa. Joka myös on kaunis todistus unkarilaisten sielunnotkeudesta.
Mutta yhtä en voi käsittää. Miksi ei Unkarin ruhtinaspiispa, jolla on miljonan kruunun vuositulot, suvaitse istuutua pöytänsä ääreen ja kirjoittaa pyhimystarun jostakin pyhästä Ilonasta, jotta unkarilaiset saisivat oman patroonan? Se nyt ei olisi liian suuri vaatimus niin hyvin palkatulta virkamieheltä.
Läksin kotiani ja aijoin laskea pääni levolle niin monen särkyneen illusionin jälkeen. Mutta tämäkään ei ollut minulle suotu ilman seikkailuja. Kun uskoin väsyneen ruumiini kestikievarisängyn huomaan, kuului ryske ja pauke ja romahtain syöksyin patjoineni, tyynyineni läpi sängyn alas lattialle. Makasin siellä patjojen alla, kuin kuningas Attila vainaja joen pohjalla. Mutta minä nousin vielä ylös ja olin mielestäni kuin yksi hunnien julmimmista päälliköistä.
Soitin kelloa ja sisään syöksyi vapiseva palvelija. Mutta ennenkuin minä ennätin saksan kielellä saada yhtään voiman sanaa suustani — huomasin muuten harmikseni että sanavarastoni tällä alalla oli hämmästyttävän vähäinen — niin palvelija hokemistaan hoki: Teidän armonne, rauhoittukaa. Teidän armonne saa toisen paremman huoneen, minä vien Teidän armonne vaatteet heti sinne, Teidän armonne saa pitää molemmat huoneet!
Sanattomana seisoin siinä kelteisilläni ja tuijotin mieheen enkä saanut sanaa suustani. Näinkö Unkarissa lepytetään liikutuksen vallassa olevia herrasmiehiä. Nyt minä olin »Teidän armonne» arvossa, kun olin julmistunut, mutta kun uskallan ajaa yhdellä hevosella, olen vain tavallinen poroporvari. Tuon palvelijan nöyrässä asemassa oli perintöä useampien sukupolvien notkistetusta selkärangasta. Miehen onneton ulkomuoto ja outo titteli »Teidän armonne» pani minut häpeämään. En sanonut sanaakaan. Hän otti toisen teariinikynttilän ja minä toisen, ja niin kulettiin hulmuavassa valossa pimeätä käytävää myöten parempaan huoneeseen. Tutkittuani visusti sängyn kestävyyttä laskeusin levolle. Ja niin loppui tämä kyttyräselkäinen päivä.
Ainoa kysymykseni palvelijalta oli, milloin pikajuna huomenna lähtee Berliniin.
Seuraavana päivänä kävin asioitani toimittamassa muun muassa eräässä korkeassa virastossa ja menestyin kaikin puolin hyvin, sillä ajoin aina kaksivaljakolla. Ihmiset olivat mitä herttaisimpia ja ystävällisimpiä. Näin ihanoita rakennuksia ja paljon komeutta; tapasinpa kaksi palatsihotellia Tonavan rannalla, joihin arvatenkin pitää saapua neljällä hevosella. Käytävät Tonavan rannalla akasiapuitten varjossa olivat kauneimpia, mitä nähnyt olen. Olisin jo mielelläni jäänyt Pestiin pariksi kolmeksi päiväksi, mutta pysyin lujana päätöksessäni lähteä Berliniin.
Olin saapunut Pestiin sopimattomalla tavalla, eikä siis auttanut muu kuin poislähtö. »Maassa maan tavalla, tahi maasta pois.»
Ensi kerran kun käyn Unkarissa, tiedän kuinka on oltava ja liikuttava ja silloin varmaan tulen viihtymään. Kaikista onnettomuuksistani huolimatta, tiedän, että Unkarin kansa jättiläisaskelin kehittyy europalaiseksi kultuurivaltioksi. Matkatoverieni peloitukset palvelijakunnan petollisuudesta eivät ainakaan toteutuneet, mitä minuun tulee.
Siis »Eljen Unkari»!
Ernst Lampén.
Päivä 2/1911.
