Vuohia.
Kertomus Australiasta.
Kirj. Eric Hultman.
Olematta taiteilija tämän sanan ankarimmassa merkityksessä täytyy jokaisen voida tehdä ero todellisen ja teennäisen taiteen välillä.
Jos marmorinen venuspatsas tai taulu kiinnittää huomiotanne ja saattaa Teidän unohtamaan hetkiseksi tämän matoisen maailman, niin on minun mielestäni tuo taideteos ostettava — ja toivon, että joku tekee sen vielä mestarin eläessä.
Markka käytettynä taidenäyttelyyn oikeuttavan pääsylipun ostamiseen korvaantuu säännöllisesti aina paremmin kuin sata penniä, jotka on heittänyt ravintolaan tai kaksikymmenviisipenninen, jonka on lahjottanut pakanalähetyksen hyväksi.
Henkisesti kohottavaa, kasvattavaa vastinetta!
Tosin yksi ginfizz*) ja yksi Zorncocktail*) välistä ovat arvokkaita ja voimistavia ja tieto siitä, että on muistanut villasukilla jotain litteäjalkaista villiä sisimmässä Keski-Afrikassa, voi myöskin olla balsamia Teidän syntiselle sydämellenne, mutta nautinto ei ole sama kuin ensimäisessä tapauksessa.
Lisäksi havaitsee taideteosten joukossa aina jotakin, joka yksistään on katsomisen arvoinen, jota paitsi vaikuttaa virkistävästi tutkia taulun sävyn, värien ja aiheen kautta taiteilijan käsitystä ja luonnetta, niin miksi eipä hänen elämänkäsitystäänkin.
Välistä arvaa oikein — välistä väärin ja harvoin tulkitsee sen kaksi ihmistä samalla tavalla. Esimerkiksi.
Ystäväni Columbus Ohlson ja minä kävimme joku aika takaperin „Iloisten värien käyttelijöiden” näyttelyssä Tukholmassa. Siellä oli monta kaunista teosta.
Älähän mene tämän ohi, sanoi Columbus ja hillitsi menoani töyttäsemällä kyynärpäähän. Tämä on runollisin, tunnelmallisin ja luonnonmukaisin taulu näistä kaikista.
Niin, no miksi ei, vastasin; runollinen se, toki on — navetta, vuohia ja kalansuomuksia. Tunnelmaa on siinä myöskin —pitkää viheriätä ruohoa, joukko naisen vaatteita, maalaustelineet, värilaatikko, punanen puro, jossa seisoo sinitukkanen tyttö, mutta luonnonmukanen, sitä se ei, paras ystäväiseni, ole.
Tyttö on hyvä. Kaikki tytöt ovat hyviä. Aurinko on hyvä, samoin navetta ja vaatekasa, mutta vuohet! Kuulehan Columbus, oletko koskaan elämässäsi seurustellut vuohien kanssa.
Mitä lörpöttelet, vastasi ystäväni halveksien.
Annahan minun sitte selittää sinulle, jatkoin, että nuo neljä vuohta, jotka siinä rauhassa pureksivat pehmoista ruohoa, on asetettu sinne puijaamaan hyväuskoista yleisöä.
Sitä vuohta ei ole vielä syntynyt, joka pureksisi mehukasta viheriätä ruohoa, kun sen saatavissa on värilaatikko, pari kenkiä ja muutamia alushameita. Vuohia, jotka asettaisivat ruohon ja yrtit maalaustelineen, taulun ja ehkä tukkavalkin edelle. Ohoh! Ei Columbus, sinun maalarisi tarjoo humpuukia, kelvoton seikkailija, joka röyhkeästi ilveilee meidän ruotsalaisparkojen kanssa. Mennään pois.
Columbus salli meidän lähteä, sillä me aloimme herättää huomiota ja nopeasti suuntasimme kulkumme Blanchen kahvilan Helfridiin.
Heben hymyily, siniset silmät ja pehmeät ääriviivat, lisäksi glöggimme ja sauhuavat sikaarimme vaikuttivat mieliimme kuin kolmannes litra puunöljyä vaahtoavalla merellä s. t. s. — rauhottavasti, ilahuttavasti ja minä katsoin itseni velvolliseksi antamaan Columbus Ohlsonille selityksen.
Katsohan Kristoffer, Australiassa on luokka vanhoja kullankaivajia, jotka sydämensä pohjasta kammoavat loistoa, mukavuutta ja sivistystä. He muodostavat jäännöksen ensimäisistä uranuurtajista siellä erämaissa. Säälivällä halveksimisella katselevat he ammattitoveriaan, joka heikkona hetkenään on mennyt pyhään avioliittoon, tai muulla tavoin yhdistynyt valkoiseen naiseen, jota sitten välttämättömästi on seurannut kokoelma patoja, vaatteita, lapsia ja —vuohia.
Kun ensimäinen vuohi ja ensimäinen nainen näyttäytyvät uudella kultakentällä, silloin käärivät nuo vanhat kamsunsa kokoon, kiroovat sivistyksen ja vetäytyvät yhä syvemmälle erämaahan, aarniometsiin, missä hiljaisuus vallitsee ja missä etiketti ei vaadi, että on esiinnyttävä housuissa kun kanervikko kiehuu kuumuudesta ja lämpömittari osottaa viisikymmentä astetta varjossa.
Aluksi nauroin heille, mutta sitten aloin ymmärtää heitä.
Jim Peterson — göteborgilainen — ja minä olimme olleet useita kuukausia ylä-Gilbertissä, kun mr ja mrs Bullcock saapuivat telttavaunuineen ja kuusine hevosineen kaiken muun kanssa, muassa tietenkin muutamia vuohia ja yksi pukki.
Me iloitsimme heidän seurastaan ja siitä vaihtelusta, jota heidän läsnäolonsa tuotti meidän yksitoikkoiseen elämäämme, mutta sitä eivät toiset tehneet.
Toinen toisensa jälkeen alkoivat nuo vanhat erakot hävitä leiristä — „suurinenäinen Paddy”, ja „pitkä Dick”, „Puhveli”, „Whisky-Bill” ja vihdoin „Varas-Jaakko” ja minun toinen hevoseni.
Mutta Jim ja minä pelasimme korttia iltasin Bullcockin pikkurouvan ja hänen laihan miehensä kanssa. Me pelasimme tupakkimme ja tulitikkumme ja lainasimme heille jauhomme ja säilykkeemme — ei ole niin helppoa kieltää sitä nuorelta iloiselta rouvalta, joka lisäksi oli ainoa sadan peninkulman alueella.
Avioparin leiri oli meitä vastapäätä kuivuneen joen toisella puolella. Eräänä päivänä yllätin Jimin, joka oli laittamassa korkeata suojustinta puiden oksista ja lehdistä telttamme eteen. Se suojasi tuulelta, sanoi hän, mutta pienet wailooloo-tvtöt nauroivat ääneen ja pilkkasivat häntä liiallisesta ujoudesta.
— Te ette tahdo, että valkonen mary näkee, kun me tulemme tänne, Jimmo hi, hi, hi, hi, kyllä me ymmärrämme, nauroivat he ja Jim nauroi mukana ja kutsui heitä ruotsiksi pirunpennuiksi sekä myönsi, että he olivat oikeassa. Nainen on nainen, oli hän sitte salongissa tai aarniometsässä, silkkipuserossa tai vain kiiltävän mustassa nahassaan.
Asia oli sillä tavalla, että nämä turmeltumattomat luonnonlapset kävivät välistä auttamassa meitä taloushommissamme ja Jim olisi tahtonut, että vastapäätämme asustava rouvamme olisi siinä uskossa, että me itse suoritimme kaikki nämä työt.
Sitten alkoivat vuohet käydä meillä ja että niiden käynnit muuttuivat jokapäiväsiksi, oli oikeastaan oma vikamme, erittäinkin kun aloimme tarjoilla niille kaiken maailman herkkuja, jotka niiden makuhermoja kutkuttelivat. Vanhoja homehtuneita leivän paloja, luun palasia, saippuaa ja raudan romua y.m. Kun nämä herkut loppuivat meiltä, alkoivat nämä ovelat elukat käydä meillä meidän poissa ollessamme. Teltan repivät ne rikki, jauhosäkin sisällön tyhjensivät lattialle, kaiken ne joko söivät tai turmelivat. Lihan ripustimme erääseen puuhun, mutta nuo vahingolliset eläimet nakersivat kuin majavat ja kaatoivat puun, joka kaatui telttamme yli ja hajotti sen, t. s. niin pitkälle ne eivät ehtineet, sillä me ehdimme ajoissa kotiin ja karkotimme elukat. Tämä meni Jimistä jo niin pitkälle, että hän menetti malttinsa ja kirosi!
Silloin esitin minä eräänä päivänä, että jäisimme kotiin ja koettaisimme saada ne kiinni itse pahan teossa.
Sanottu ja tehty. Jim latasi pyssynsä ja me asetuimme vartioimaan ja odottamaan ilkityöntekijöitä. Noin kuuden tunnin jälkeen herätti meidät äänekäs „häh — häh — huh!” Se oli pukki, joka lähestyi joukkonsa etunenässä. Jim nosti kiväärinsä, mutta minä asetin käteni sen päälle ja kehotin kärsivällisyyteen.
Älähän kiirehdi, olkaamme oikeudenmukaisia ja tulkaamme omin silmin vakuutetuiksi, että juuri nuo eläimet ovat tehneet niin monta konnantyötä meidän ennen niin hauskassa ja miellyttävässä kodissamme.
Jim teki kuten pyysin ja odotti, kunnes pukki oli saanut auki teltan oven ja vetänyt ulos punasen huopapeitteen. Kun olivat sen syöneet, pyysin Jimiä ampumaan. Ei vielä, sanoi hän, älkäämme kiirehtikö, odottakaamme vielä hetkinen.
Pari vanhoja kenkiä hävisi sitten noiden kotieläinten vatsaan. Sen jälkeen pari kiloa kuivattuja aprikoseja ja Miltonin „Kadotettu paratiisi”, sitten rikkinäinen partaveitsi, jolla Jim tavallisesti höyläili liikavarpaitaan — eikä Jim ampunut.
Kun pukki oli vetänyt vuoteeni alta dynamiittilaatikon ja syönyt noin yhdeksän patruunaa, tartuin kivääriin ja ammuin. —
Matka oli lyhyt ja selvää oli, että osuin oikeaan kohtaan, mutta mihin, se on vieläkin selvittämätöntä.
Seuraavat kolme minuuttia satoi pukin ja vuohen palasia päällemme ja ympäristöömme, ja kun kaiku pamauksesta oli vaijennut. läksimme vitkalleen paikoiltamme — kaksi synkkää ja rutiköyhää miestä.
Aloimme ymmärtää noita vanhoja.
Me joimme glöggimme ja Columbus maksoi; näin, että hän oli ymmärtänyt minut.
*) Ameriikkalaisia juomia.
Yhteishyvä 3/1912.
