H. G. Wellsin Kun nukkuja herää (Uusi Aura)

H. G. Wells. Kun nukkuja herää. Haaveilukertomus suomentanut Jalmari Finne. Otavan kust. Hels. 1907. 316 siv. Hinta 3 mk. 50 p.


Muuan vanhan vanha legenda kertoo, että seitsemän kristittyä, välttääkseen sitä ankaraa vainoa, minkä Rooman keisari Decius pani toimeen, oli vuonna 249 kätkeytynyt erääseen vuorenluolaan lähelle Efeson kaupunkia, sinne nukkuneet ja heränneet vasta 198 vuoden perästä v. 447 keisari Teodosius II:n hallitessa. Hämmästyen huomasi se heistä, joka lähetettiin kaupunkiin, että risti oli pystytetty, kaikille toreille ja että kansa kovin kummasteli hänen vanhoja rahojansa. Kun saatiin tietää kuka hän oli riensi kansa joukottain vuorenluolalle. Kävipä itse keisarikin siellä keskustelemassa vanhusten kanssa, jotka sen jälkeen vaipuivat kuoleman uneen ainaiseksi. Keisari suutelee heidän jäännöksiään, jotka hän sitten asetutti kullattuihin kirstuihin. Näiden miesten muistoa on kristikunta sitten vuosisatujen kuluessa viettänyt 27 pnä heinäkuuta, jonka nimenä vieläkin on kalenterissa 7 unikekoa.

Lieneekö mister Wells'in mielessä pyörinyt mainittu legenda, kun hän kävi ilmoitettavanamme olemaa teostansa sommittelemaan, emme tietysti voi mennä arenteeraamaan, mutta kertomuksen juoni on kummassakin samallainen.

Kuusi vuorokautta unettomuutta kärsinyt mister Grahm vaipuu meidän päivinämme valekuolemaan, kellertävä ruumis pannaan lasiseen laatikkoon ja säilyy siinä kaksisataa vuotta, kunnes herääminen tapahtuu. Häntä aluksi huimasi, pyörrytti ja kummastutti. Hänen ympäristönsä oli hänelle salaperäisen outoa, mutta ajatuksenjuoksunsa oli sittenkin selvä — hän tunsi että uni oli ehdottomasti ollut hänelle terveellinen. Missä maassa hän oli? Englannissa varmaankin, mutta nyt se tuntui niin ”epäenglantilaiselta”, että hän arveli maailman hänen nukkumisensa aikana tulleen hulluksi tai että hän itse oli siksi tullut. Mitä kaikkia hullutuksia hän sai nähdä Lontoossa esim., jonka asukasluku oli 33 miljoonaa, ja jossa 300 jalkaa leveät kadut, paitsi alin keskiosa liikkuivat, yhdeksännentoista vuosisadan pikajunan nopeudella, kuljettaen istuimilla istuvia ihmisiä huimaaman vauhtia eteenpäin, emme tietysti voi sen tarkemmin kertoa, yhtä vähän kuin Lontoon ja Pariisin välillä kulkevista aerroplaaneista, ja aeropiileistä, joilla lopulta käydään kova taistelua yläilmoissa. Sen sijaan tahdomme lyhyesti mainita millaisiksi ajat olivat muuttuneet kahdensadan vuoden kuluessa. Näin niitä kuvaillaan. Kansanvaltaisuuden ajat ovat ainiaaksi menneet ja nyt on rahavallan aika. Rahalla on suurempi valta kuin koskaan ennen — se hallitsee maata, merta ja pilviä. Valta kuuluu sille, joka osaa rikkautta käyttää. Tuo kanuunain ja kansanvallan aika oli vaan pyörrevirrassa. Kansan mies kuuluu avuttomasti yhteen suureen kokonaisuuteen, suureen koneistoon, jonka nimi on kaupunki, suunnattoman suuri kaupunki. Ja miten on käynyt niiden yksityisten olentojen, jotka muodostavat tämän suuren kokonaisuuden? Millaista on yksilön elämä? Se on pysynyt samallaisena — puutetta ja työtä, elämää, joka on särkynyttä pettymyksistä rikasta. Elämää sitoo valta, sitoo voima ja se päättyy särkyneenä tai hulluuteen. Vanha uskonto on hävitetty tai muutettu. Maailma on muuttunut ikäänkuin syöpä olisi saanut siinä vallan, ja se riistää elämän taiteita, millä vaan on jotain arvoa. Ihmiset eivät ole vapaampia, suurempia eikä parempia kuin ennen. Jokainen kaupunki on vankila. Mammona pitää sen avaimet hallussaan. Myriaadit, lukemattomat myriaadit kärsivät kehdosta hautaan asti. Kaksi vuosisataa aikaisemmin oli ollut vapauden aika, silloin kansa eli elämän, joka oli täynnä rakkautta ja uskollisuutta, he saivat vapaasti toimia mutta nyt oli elämä muuttunut taisteluksi rahasta tai säälimättömäksi, häpeälliseksi orjuudeksi, jossa ihmisiä kohdellaan pahemmin kuin kuolleita kappaleita. Yli koko maailman on kansa rauhaton.

Tällainen on ihmiskunnan tila kahden vuosisadan päästä mister Wells'in mielikuvituksessa! Mitä sanovat tästä kehitysopin kannattajat? Tähän suuntaanko ihmiskunnan kehuttu kehitys käykin! Ei sovi kieltää etteikö viime vuosisadan kehitys antaisi aihetta sellaiseen maailmankuvaan, minkä tekijä on piirtänyt kahdensadan vuotisen kehityksen tulokseksi. Aineellinen edistyminen, joka ennen aavistamattomassa määrässä on tehnyt ulkonaisen elämän monipuoliseksi, ja rikkaaksi, ei ole samassa määrin tehnyt ihmiskuntaa onnelliseksi. Kaikessa aineellisessa rikkaudessaan on se hengellisesti köyhää köyhempi, epätoivoinen ja rauhaton. Huima itsetkäisyys ja omanvoiton pyynti ei voi ajan pitkään salata sitä epätoivoista, tuskaa, mitä piilee jumalattomassa elämässä ja toivottomassa kuolemassa. Teollisuuden, tieteen ja taiteen, kaupan ja liikenteen edistyminen ei sittenkään edusta muuta kuin kehityksen pintapuolta, missä sen sydänpuoli uskonnollinen elämä kuihtuu ja kuolee, siellä kehitys on taantumassa. Siitä antaa ilmoitettavanamme oleva teoskin taas lisätodistuksen.


E. J.





Uusi Aura 28.12.1907.