Huomattavia vieraita.

Korean keisari saapunut Mikkeliin.

Prrrrr … Telefooni soi.

— Halloo!

— Halloo, kuka se on?

— Se olen minä.

— Jassoo, vai sinä se olet. No sepä hyvä. Saat heti paikalla hakea frakkisi esiin ja juhlapuvussa rientää Naisvuorelle.

— Mitä, Naisvuorelle?

— Niin juuri. Siellä odottaa automobiili, jolla pääset kiitämään hyvin tärkeälle interjuuville ...

— lnter... !

— Niin, katsos ”Suur-Savoon” täytyy välttämättömästi saada seikkaperäisiä tietoja Korean keisarin saapumisesta Mikkeliin.

— Mitä, Korean Keisarin??

— No etkös vielä ole kuullut sitä suurta tapausta. viime yönä hän saapui ja on nyt jo ennättänyt ilmalaivallaan Ristiinaan, missä hän luultavasti tulee toistaiseksi majailemaan.

— No vie sun peijakas, enhän minä ole kuullut. Pitääkö sinne heti lähteä?

— Heti paikalla. Niinkuin jo olisit. Naisvuorella odottaa sinua lakeija ja automobiili. Keisari on nimittäin armossa suvainnut jättää Palestiinasta tilaamansa profeetta Nahumin aikuisen automobiilin sanomalehtimiesten käytettäväksi.

— Sepä hyvä. Tuossa tuokiossa olen matkalla.

— No heipä hei, sitten! Sanohan terveisiä keisarille.

— Nöyrimmässä alamaisuudessa. Terve!

Minä peseydyin kiireessä ja pukeuduin frakkiin ja valkoisiin liiveihin ja nakattuani kiiltävän ”stormarin” päähäni läksin rientämään Naisvuorelle.

Ja toden totta siellä olikin automobiili. Suurella kunnioituksella tervehdittyäni lakeijaa ja ohjaajaa läksimme huristamaan. Kirkkokadulla säikähti muuan kaupunkilaismuija meidän menoamme niin, että läiskähti istumaan katukivitykselle. Muija parka! Mutta hänen tilaansa emme kuitenkaan joutaneet sen paremmin tarkastamaan, vaan päästelimme täyttä kyytiä Ristiinaan menevälle tielle. Siinä mennessä jouduin tutkiskelemaan hiukan hepoammekin, sillä se ei ollut suinkaan aivan tavallinen automobiili. Kaikki metalliosat olivat puhdasta kultaa ja istuimet päällystetyt mitä hienoimmalla itämaalaisella silkkisametilla. Tuota pikaa sivuutimme Unnilat, Porrassalmet ja ennenkuin osasin odottaakaan olimme jo Juurisalmella. Tässä täytyi meidän nousta ajopelistämme, sillä nyt oli jatkettava matkaa laivalla.

Jätettyämme automobiili siltavahdin liiteriin astuimme rannassa odottamaan ”Ban-Tsen-Tsai” laivaan. Minut osotettiin erityiseen salonkiin, joka oli ihanteellisin laitos, mitä koskaan laivassa olen laivannut. Sielun sekä ruumiin mutavuudesta oli kaikella tavoin pidetty huolta. Jos tahtoi kuulla musiikkia, niin painamalla pientä nappulaa sai mitä vain halusi, jos halutti kertomuksia kuulla, niin pieni nappula niitäkin toimitti, jos ”elävät kuvat” miellyttivät, niin oli nappula niitäkin varten: painamalla sitä aukeni seinästä luuttu, josta saattoi katsella mitä ihmeellisimpiä kuvasarjoja. Kaikki tapahtui koneiden avulla. Ainoastaan ruumiillista hyvää ei kaikkea saanut yksiuomaan nappulan avulla. Tämä ei kuitenkaan ollut mikään epäkohta, sillä sitä varten oli toimitettu minua palvelemaan mitä ihanin geisha, oikein itämaiden kukoistava kaunotar, joka viehkeydellään sai miehisen sydämeni pakostakin hypähtelemään ihastuksesta. Hän palveli minua kuin ehtoisa enkeli ja hänen seurassaan kului aika niin rattosasti, että tunsin hiukan katkeruutta, kun laiva saapui keisarin rantaan.

Sillalla oli vastassa pari nuorta, keltaisiin kauhtanoihin puettua herraa, jotta tervehtivät minua mitä suurimmalla kunnioituksella kumartaen miltei varpaisiinsa saakka. Astuimme rantaa pitkin kulkevaa lehtikujaa myöten jonkun matkaa ja puiden välistä alkoi jo näkyä keisarin palatsi. Kierrettyämme vielä pienen vuoren töyränteen olimmekin palatsin edustalla. Kaksikerroksinen, puinenrakennus, laadittuna ehta itämaiseen tyyliin.

Verannalla istui noin 50—60 ijissä oleva mies, puettuna väljään, punasinervään viittaan. Eräs seuralaisistani meni häntä puhuttelemaan. Hän katsahti minuun ja nyökäytti puhuttelijalle myöntävästi.

Minut pyydettiin keisarin pakinoille. Tehtyäni niin juhlallisen kumarruksen tämän kukistetun hallitsijan edessä kuin suinkin taisin istuuduin hänen viittauksestaan keltaisella silkillä päällystettyyn nojatuoliin.

— Ja-soo, Tekö olette ”Mikkelin Sanomain” toimittaja?

— E-en, Teidän Majesteettinne, minä olen ...

— Vai niin, vai ette ole ”Mikkelin Sanomain”. Kenraali, tämä ei ole oikea mies, toimittakaa tämä pois luotani!

Minä hämmästyin tästä puhetavasta kuin myöskin siitä, että keisari suvaitsi puhua silkkaa suomea, niin että olin vähällä joutua ymmälle. Mutta huomatessani kenraalin uhkaavana astelevan minua kohti rohkastin kuitenkin luontoni:

— Pyydän anteeksi. Teidän Majesteettinne (minä puhuttelin häntä keisarillisella arvonimellään), minut on tuotu tänne, olen ”Suur-Savon” kertoja ...

— Kuka on Suur-Savo?

— Se on nuorsuomalaisten sanomalehti Mikkelissä ja jos Teidän Majes ...

— Vai niin, vai nuorsuomalainen. Minä en lue muita kuin suomettaralaisia lehtiä, sillä ne kunnioittavat virkavaltaa ja hallitsijain pyhiä persooneja. Mutta sopiihan tutustua. Istukaa.

Hän viittasi kenraalin poistumaan ja me aloimme keskustella. Hän oli alussa hyvin virallisen ankara ja tyly, mutta jutun jatkuessa kuitenkin muokkaantui.

Hän kertoi aluksi, miten hän jo kauan on lukenut suomettarelaisia lehtiä, sillä niitä on hänelle lähetetty jo monta vuotta. Ihmetteli muuten miten vähän niitä täällä ilmestyy. Sanoi pelänneensä lähteä tänne Suomeen, kun täällä Voima-liitto on niin kapinalliseksi käynyt, mutta japanilaisten kehotuksesta kuitenkin uskalsi taipaleelle. Hän oli laivalla paennut Soulista Vladivostokiin ja sieltä pikajunalla Pietariin, jossa oli noussut ilmapalloon aikeessa purjehtia Mikkeliin, mutta tuuli olikin yhtäkkiä kääntynyt koilliselta puhaltamaan ja se oli kiidättänyt hänet suoraa päätä Pariisiin. Tuskastuneena ilmapalloonsa oli hän lainannut Verdunin linnotukscsta Julliot'in keksimän ohjattavan ilmalaivan, jolla hän sitten oli huhkinut vastatuuleen ja muutamassa tunnissa saapunut Mikkeliin. Naistvuoren torniin oli ilmalaiva laskeutunut. Nautittuaan ravintolassa Millerin virvotusjuomia joille hän muuten noin sivumennen sanottuna suvaitsi antaa armollisen tunnustuksensa — oli hän automobiililla ajanut Juurisalmellc ja siitä laivalla kotirantaansa. Ilmalaiva oli lähtenyt kiitämään takasin Verduniin. Nämä olivat hänen matkansa pääpiirteet.

Uskalsin kysyä, mitä hän tuumi valtaistuimesta luopumisestaan.

— No se nyt oli semmoinen turhanpäivänen virka, jousihan sen jättää.

— Aikooko Teidän Majesteettinne nyt asettua tänne Ristiinaan?

— Kyllä toistaiseksi ainakin. Täällä on minun hyvä olla. Lepoa saan nauttia mielin määrin, nukkua silloin kun haluttaa, syödä ja juoda kim haluttaa ja polttaa oopiumia silloin kun mieli tekee. Haaremiinkin olen hankkinut parhaita kaunottaria, mitä yleensä on saatavissa.

— Mahtuiko Teidän Majesteettinne seurue kokonaisuudessaan ilmalaivaan?

— Ei, ne tulilvat suoraan Pietarista. Mukana oli ainoastaan kenraali Tsiu-Tsu ja prinssi Hang-Tsun-Hong. Seurue tuli ennemmin sen vuoksi että palatsi oli rakennettava kuntoon. Huomatkaa, että se on pantu pystyyn yhdessä päivässä.

Ihmettelin hiukan tällaista ripeyttä, mutta täytyihän sitä uskoa, kun itse Korean keisari sen sanoi. Puhelimme vielä kaikellaisista asioista ja keisari tuli yhä ystävällisemmäksi. Tarjosi minulle hienoja sikaareja ja jonkinlaista kahvijuomaa, jolla oli erittäin miellyttävä maku. Ehdottipa vielä, että kävisimme kylpyyn, johon tietysti suostuin. Uimaan ei hän uskaltanut lähteä, koska pelkäsi merikäärmeitä, joita oli kuullut näinä aikoina liikkuvan Saimaan vesissä.

Kylpyhuone oli aistikkaasti taideteoksilla ja jumalan kuvilla somistettu. Me loikoilimme tuoksuvilla vesillä täytetyissä ammeissa ja ylistelimme elämän suloutta. Kylvettyä kävelimme tarkastamassa palatsin ihanuuksia.

Ennättääkseni saada selostuksen vielä tämän päivän lehteen täytyi minun vihdoin ottaa jäähyväiset vierasvaraiselta isännältäni. Hän saattoi minut armollisesti palatsin pihamaalle ja käski käydä vastakin talossa.

Minut kannettiin tuolissa laivarantaan, josta sitten läksin samoilla kompeilla huristamaan Mikkeliin kuin olin tullutkin.

Tästä siis saatte yyvät kanssaveljet ja sisaret selonteon käynnistäni Korean keisarin luona. Jos ei kuka usko, niin käyköön Ristiinassa ottamassa selvän. Muuten hän lupasi saapua ensi sunnuntaiseen laulujuhlaan, jossa siis on uteliaalla yleisöllä tilaisuus tarkastella hänen ylhäistä persoonaansa. Lopuksi tahdon lausua kiitokseni sille henkilölle, joka minut toimitti keisarin puheille, vaikka en ollutkaan Mikkelin Sanomain toimittaja.

Mä-Tä-Kuu

Suur-Savo 24.7.1907.