Rudyard Kipling - Muhammad Dinin tarina


Muhammad Dinin tarina.

Kirj. Rudyard Kipling






Se oli vanha poolopallo, naarmuinen, rakoillut ja kolhiintunut. Se sijaitsi tulisijan reunakkeella keskellä piipunvarsia, joita Imam Din, khitmatgar 1), minulle paraillaan puhdisteli.

»Tarvitseeko Jumalain suosikki tätä palloa?» Imam Din virkkoi kunnioittavasti.

Jumalain suosikki ei pannut siihen sanottavaa arvoa; mutta mitäpäs khitmatgar tekee poolopallolla?

»Teidän armonne suosiollisella luvalla, minulla on pikku poika. Hän on nähnyt tämän pallon ja haluaisi leikkiä sillä. Itselleni en sitä halua.»

Kukaan ei olisi hetkeäkään voinut epäillä arvoisan Imam Dinin haluavan leikkiä poolopalloilla. Hän vei tuon kolhiintuneen esineen kuistille, ja sitten kuului pyörremyrskynä iloisia hihkauksia, pienten jalkain töminää ja maata pitkin kierivän pallon kolinaa. Ilmeisesti pikku poika oli odotellut oven takana aarrettaan. Mutta miten hän oli joutunut näkemään tuon poolopallon.

Kun seuraavana päivänä tulin virastosta kotiin puolta tuntia varemmin kuin tavallisesti, havaitsin ruokailuhuoneessa pienen olennon — piskuisen pullean olennon yllään naurettavan lyhyt paita, joka ulottui kenties puolimaihin pyöreän vatsan yli. Se vaelteli ympäri huonetta peukalo suussaan ja myhäili itsekseen tauluja tutkiessaan. Epäilemättä tämä oli »pikku poika».

Luonnollisesti hänellä ei ollut mitään tekemistä minun huoneessani; mutta hän oli niin syventynyt löytöihinsä, ettei huomannut minun saapuneen ovelle. Astuin huoneeseen ja säikäytin hänet melkein tajuttomaksi. Hän pyllähti istualleen henkeänsä haukkoen. Silmät rävähtivät sepposen seljalleen, samoin suu. Tiesin, mitä oli tuleva, ja pakenin kintereilläni pitkäkuiva ulvonta, joka ennätti palvelijain osastoon paljon nopeammin kuin milloinkaan minun käskyni. Kymmenessä sekunnissa Imam Din oli ruokailuhuoneessa. Sitten kuului epätoivoisia nyyhkytyksiä, ja palatessani tapasin Imam Dinin nuhtelevan pikku pahantekijää, joka käytteli suurinta osaa paidastaan nenäliinana.

»Tämä poika,» Imam Din sanoi tuomitsevasti, »on budmash 2) — suuri budmash. Hän joutuu varmasti tyrmä-khanaan 3) käytöksensä tähden.» Rikollinen ulvoi uudelleen, ja Imam Din pyyteli kaunopuheisesti anteeksi:

»Sano lapselle,» minä lausuin, »ettei Sahib 4) ole vihainen, ja vie hänet pois.» Imam Din tulkitsi anteeksiantamukseni pahantekijälle, joka oli nyt kerännyt koko paitansa köydeksi kaulaansa, ja ulvonta keventyi nyyhkytykseksi. Molemmat lähtivät ovea kohti. »Hänen nimensä», virkkoi Imam Din, ikäänkuin nimi olisi ollut osa rikosta, »on Muhammad Din, ja hän on budmash.» Vaarasta toistaiseksi pelastuneena Muhammad Din kääntyi päin isänsä sylissä ja lausui arvokkaasti: — »Totta on että nimeni on Muhammad Din, Tahib, mutta minä en ole budmat. Minä olen miet!»

Sinä päivänä siis tutustuin Muhammad Diniin. Ruokailuhuoneeseeni hän ei tullut enää milloinkaan, mutta puolueettomalla piha-alueella me tervehdimme toisiamme perin juhlallisesti, vaikka meidän keskustelumme rajoittuikin sanoihin «Taalam, Tahib« hänen puoleltaan ja »Salaam, 5) Muhammad Din» minun puoleltani. Joka päivä, palatessani virastosta, tuo pieni valkoinen paita ja pullea pikkuruumis kohosivat köynnöskasvien verhoaman sälehäkin siimeksestä, missä ne olivat hymyilleet, ja joka päivä pysähdytin siinä hevoseni, ettei tervehdykseni tulisi epäselvä tai huolimaton.

Muhammad Dinillä ei ollut koskaan tovereita. Tavallisesti hän tallusteli pihamaalla, risiiniöljypensaiden keskellä, omia salaperäisiä asioitaan toimitellen. Eräänä päivänä töyttäsin muutamaan hänen tekeleeseensä pihamaan alapäässä. Hän oli haudannut poolopallon puoleksi santaan ja pistänyt sen ympärille kuusi kuihtunutta kehäkukkaa. Tämän piirin ulkopuolella taas oli kömpelötekoinen nelikulmio, joka oli merkitty vuoroin tulikiven kappaleilla, vuoroin särkyneiden posliiniastiain palasilla; koko laitetta kaarsi hiekkavalli. Kaivolla oleva bisthie 6) — rukoili pikkuarkkitehdin puolesta, sanoen että se oli vain lapsen leikkiä eikä suuresti rumentanut puutarhaani.

Taivas tietää, etten silloin enkä muulloinkaan aikonut kajota lapsen tekeleisiin; mutta sinä iltana, puutarhassa vaeltaessani, jouduin huomaamattani siihen, niin että olin äkkiarvaamatta polkenut kehäkukat, hiekkavallin ja porsliininpalaset sekamelskaksi, jota oli mahdoton parantaa. Seuraavana aamuna tapasin Muhammad Dinin hiljakseen itkemässä raunioiden ääressä. Joku oli sydämettömänä kertonut hänelle, että Sahib oli kovin vihoissaan, kun hän niin rumensi puutarhan, ja oli hajoittanut törkyn rumaa kieltä käyttäen. Muhammad Din ahersi kokonaisen tunnin poistaakseen kaikki hiekkavallin ja astianpalastenjäljet, ja kun palasin virastosta, hän virkkoi »Talaam, Tahib» tervehdyksensä itkettynein ja anteeksi anovin ilmein. Pikaisen tiedustelun tuloksena oli se, että Imam Din pantiin ilmoittamaan pojalleen, että minun erikoisen suopeuteni vuoksi tämän oli sallittu leikkiä, miten vain halusi. Jonka johdosta lapsi rohkaisi mielensä ja alkoi laatia pohjapiirustusta rakennukselle, jonka oli määrä viedä voitto kehäkukka-poolopallo-luomasta.

Muutaman kuukauden ajan tuo pullea pikku olio kierteli vaatimatonta kehäänsä risiiniöljypensaiden ympärillä, aina muovaillen suuremmoisia palatseja oheen heitetyistä vanhoista kukista, veden hiomista kivistä, lasinpalasista ja höyhenistä, jotka luullakseni olivat kiskotut minun siipikarjastani — — aina yksin, aina itsekseen myhäillen.

Eräänä päivänä hänen uusimman pikku rakennuksensa viereen pudotettiin heleätäpläinen simpukankuori, ja minä odotin, että Muhammad Din sen johdosta rakentaisi jotain tavallista komeampaa. Enkä erehtynytkään. Hän mietti yli puolen tuntia, ja hänen myhäilynsä purkausi riemuitsevaksi lauluksi. Sitten hän alkoi suunnitella hiekkaan. Varmasti tästä oli tuleva loistava palatsi, sillä pohjapiirustus oli kuuden jalan pituinen ja kolmen jalan levyinen. Mutta se palatsi ei valmistunut milloinkaan.

Seuraavana päivänä ei tien päässä ollut ketään Muhammad Diniä, eikä paluumatkallani kajahtanut tavallista »Talaam, Tahib» tervehdystä. Olin siihen tottunut ja sen puuttuminen teki minut levottomaksi. Seuraavana päivänä Imam Din kertoi minulle, että lapsella oli hiukan kuumetta, joten hän tarvitsi kiinaa. Sen hän sai ja myöskin englantilaisen lääkärin.

»Ei näissä nulikoissa ole ensinkään kestävyyttä», lääkäri lausui poistuessaan Imam Dinin asunnosta.

Viikkoa myöhemmin, vaikka olisin sitä kernaimmin välttänyt, kohtasin muhamettilaisen hautausmaan tiellä Imam Dinin, joka erään ystävän seuraamana kantoi valkeaan vaatteeseen verhottuna sinne kaiken sen, mikä oli jälellä pikku Muhammad Dinistä.


1) Khitmatgar = palvelija.
2) Budmash = roisto.
3) Khana = talo.
4) Sahib = herra.
5) Salaam = rauha sinulle.
6) Bisthie = vedenkantaja.






Helsingin Kaiku 8/1911.