Tulipalo prärialla
Eric Hultman.
METSÄPALOT eivät ole ollenkaan harvinaisia ilmiöitä Australiassa. Päin vastoin sattuu niitä sangen usein ja ovat ne kuivan vuodenajan lopussa aivan välttämättömiäkin tilan valmistamiseksi uuden sadekauden alussa kohoavalle ruoholle ja muille kasveille sekä vahingollisten hyönteisten ja matelijain hävittämiseksi. Erittäinkin sisäisen Queenslandin rajattomilla alueilla, troopillisessa ilmanalassa, jossa keihäsruoho (Andropogon contortus) ja eräät muutkin heinäkasvit saavuttavat 10 jalan ja sitäkin suuremman korkeuden, joutuisivat kullankaivajat pulaan, elleivät he tulen avulla voisi paljastaa neitseellistä maankamaraa, jonka pinnassa ja sen alapuolella etsityt kalleudet piilevät.
Ruohon sytyttäminen tuottaa ani harvoin hengen ja omaisuuden menettämisen vaaraa näillä autioilla seuduilla, sillä harvalukuiset asukkaat ovat alituisesti varustautuneina tulipalojen varalta. Asemien ja tavallisten «kämppien« ympärillä pidetään myötäänsä lähin ympäristö poltettuna, joten ei ole vaaraa, että tuli saattaisi levitä näille teltta- tai kaarnamaja-alueille omistajain poissaollessa. Sitäpaitse sytyttää palava ruoho ainoastaan maassa makaavat, kuivat oksat ja tuulen kaatamat puut, jotavastoin jättiläiskokoiset, harvassa kasvavat kumipuut (Eucalyptus) harvoin vahingoittuvat.
Tosin on kerran tai toisen sattunut melkein jokaiselle »bushmanille», että hän retkiltään kotiin palattuaan on löytänyt majansa tilalla läjän tuhkaa, mutta silloin on tavallisesti tulipalon syynä ollut joku hänen omasta liedestään karannut kipinä tai hänelle vihamielisen villin kostonhimo. Itsesytytyskin saattaa joskus tapahtua ruohikkoon viskatun tyhjän pullon takia, joka kokoo auringonsäteet johonkin maassa maakaavaan tulenarkaan aineeseen. Ja verrattomia »tulilaseja» ovat tässä suhteessa australialaiset kääminmuotoiset limonaadipollot.
Jos tällaisen präriapalon aikana sattuu olemaan retkeilyllä ja pako esim. jonkun joen yli näyttää mahdottomalta, niin pelastuu paraiten sytyttämällä itse prärian alta tuulen ja varjelemalla lehtivihkon avulla palon levittämästä vastatuuleen. Tällä tavalla syntyy pian palanut railo, jossa voi säilyä vahingoittumattomana tai jota myöten pääsee pakoon ylätuulesta leviävän tulimeren edestä. Jos tuuli on navakka, niin ei odotusaika ole ollenkaan pitkä, ja vaikkakin tulee hikiseksi ja nokiseksi ja puolittain tukahtuu savuun, niin välttää kuitenkin suurimman turman — tulla elävänä poltetuksi.
Kulkiessa palon jälestä tällaista kuloa, tulee kulkija kummastuksiinsa, ettei käärmeet ole aikaisemmin hänestä tehneet loppua, sillä sekä eläviä että kuoliaksi palaneita matelijoita näkyy kaikkialla. Selitys on luonnollisesti siinä, että pitkä ja taaja ruohiko on kätkenyt ne suojaansa ja etteivät käärmeet yleensä pure, ellei niiden päälle astuta tai ellei niiden paluutie piilopaikkaansa tule tavalla tai toisella tukituksi.
Mutta präriapalo ei ole aina yhtä hyödyllinen ja hupainen, vaikka se kyllä on komea näky turvallisesta paikasta katsottuna.
Muutamia »bushmaneja» lähti kerran Flinders Riveriltä kulettamaan karjaa Mitcheliin, jonne aikoivat perustaa uuden aseman. Sillä matkalla saimme kutakuinkin kiperän kokemuksen präriapalon kauhuista.
Saadaksemme seuraa matkalla aioimme me — Scotty ja minä — seurata karavania Norman-riverille saakka, jonka jälestä oli aikomuksemme ratsastaa mainittua jokea ylös Gilbertiin kaivamaan kultaa. Kuljimme sangen verkkaan, vaikkei karja, joka piti siirrettämän, ollutkaan sen suurempi kuin pari sonnia ja kolmesataa lehmää. Kolmantena matkapäivänämme, ollessamme Flindersin ja Saxbyn jokien välissä, alkoi ilma puolenpäivän seuduissa saeta. Alussa luulimme, että syynä oli autere, mutta myöhemmin käsitimme, että kysymyksessä oli kaukainen metsäpalo. Aurinko näytti veripunaiselta pallolta, kun, illalla viiden seuduissa saavuimme erään pienen laguunin rannalle, johon aioimme leiriytyä yöksi.
Kello yhdeksän aikaan nousi navakanlainen lounaistuuli, joka kuletti mukanaan väkevää palokatkua ja myöhemmin ohuen savupilven. Samaan aikaan huomasimme tuulen yläpuolella punertavan hohteen tummansinisellä taivaalla, ja se ilmaisi kyllin selvästi, mitä meillä oli odotettavissa, jos viivyimme leiripaikassamme. Kun hevostemme etujalat olivat kytketyt ketjuilla toisiinsa yhdistetyillä häränvuotahihnoilla, niin olivat ne pian hankitut laitumelta sekä kuormitetut ja satuloidut.
Sinä pienenä aikana, joka oli kulunut näissä puuhissa, oli taivas ennättänyt käydä kauttaaltaan tumman punaiseksi ja kytösavu paksuni joka minuutti. Karja vainusi ja nuuski eikä halunnut ollenkaan siihen suuntaan, johon me sitä ajoimme.
Saxbyjoelle ei saattanut olla enempää kuin kymmenen penikulman matka, ja ainoa pelastuksemme oli ennättää sinne ennenkun palo meidät saavutti.
Karavanimme kulki aivan toista vauhtia kuin aamulla. Karja ja kuormahevoset edellä, me jälessä täyttä laukkaa! Ruoskat läiskähtelevät, karja mylvii, miehet kiroovat ja sadattelevat, ja palon kajastus käy yhä veripunaisemmaksi. Pian voimme jo huomata liekit kaukana taivaanrannassa, tuuli kiihtyy joka silmänräpäys ja sinkoo tuhkansekaista savua hikisille kasvoillemme. Emuja ja kenguruita pakenee laumottain ohitsemme, tuhansittain lintuja räpyttelee siipiään päidemme yläpuolella, ja dingojen kamala ulina täydentää tätä helvetillistä kauhua.
Ryskien ja mylvien syöksyy savusta esiin lauma villiä, palon johdosta hullaantunutta karjaa. Vaivoin saamme hevosemme hillityksi niin voimakkailla vetäisyillä suitsista, että ne luhistuvat kintereilleen. Olemme tuskin välttyneet joutumasta eläinten jalkoihin, mutta puolikesyt nautamme liittyvät villeihin, jotka elävänä virtana vetävät ne mukaansa.
— Antakaa niiden mennä! Pelastakaa itsenne! Viisi penikulmaa joelle!
Kuumuus on käynyt sietämättömäksi ja savu uhkaa meidät tukahduttaa — ja me kuulemme selvästi punaisten liekkien kaukaisen huminan ja räiskeen niiden niellessä ruohoa ja pensaita ja ahnaasti nuoleskellessa mahtavien, harvassa kasvavien kumipuiden runkoja.
Edellämme on enää yksi ainoa kuormahevonen — — — kolme penikulmaa joelle — !
Eläinraukan silmät ovat pullistuneet päästä kuin pallot ja puuvillatukkojen tapaisina palleroina tippuu vaahto sen kyljistä. Ratsumme hengittävät läähättäen — ilman kannuksiamme tekevät ne parastaan.
Kaksi penikulmaa jalolla! Jo on valoista kuin selvällä päivällä. Oikealla puolellamme koho ilmaan tulinen muuri, joka työntää eteemme suokan kielekkeen. Kuormahevonen epäröi, mutta ruoskanläiskäys saattaa sen päätökseen — eteenpäin! Eteenpäin — — parikymmentä metriä savuavaa, tulista maata. Muutaman sekunnin aikana on meillä esimakua siitä kohtalosta, joka meitä ehkä piankin odottaa — — —
Kärventyneinä ja mustina kuin demoonit pääsemme me läpi kiirastulen — yksi penikulma jälellä — — kuormahevonen kaatuu ja makaa tuossa! Joku meistä viskaa revolveristaan kuulan sen päätä kohti, mutta ampuu harhaan.
Tuiskuna päällemme putoovat kipinät kytevät paidoissamme — kätemme ja kasvomme ovat täynnä palohaavoja ja rakkuloita; kurkkumme ovat tukkeutuneet janosta ja kuumasta savusta.
— Perillä!
Emme kykene saamaan sanaakaan suustamme, mutta viskaudumme suin päin syvään, viileään veteen.
Olemme saapuneet Saxby-riverille muutamaa silmänräpäystä aikaisemmin kuin präriepalo on lakaissut umpeen jälkemme!
* * *
Seuraavana aamuna nousi aurinko keltaisena ja kirkkaana, aivankuin ei olisi tapahtunut mitään tuon kummempaa. Scotty palasi katsomaan, oliko hänen kuormahevosensa kuollut. — Se oli ennättänyt hiiltyäkin — siinä tuulenkaatamassa puussa, johon se oli kompastunut, räiskyi iloinen tuli.
Kiitimme tovereitamme hyvästä seurasta ja jatkoimme matkaamme, eikä meillä ollut suurtakaan puuhaa kuormastostamme eikä muustakaan maallisesta omaisuudesta.
Jokamiehen viikkolehti 3/1912.
