Paransi miehen!
Kirj. Jerome K. Jerome.
Suomennos.
Minä matkustin Buffalon ja Newyorkin väliä, kun aivoihini yhtäkkiä juolahti aate, että saatoin tehdä matkani hupaisemmaksi, jos Albanyssa astuin pois junasta ja jatkoin siitä matkaa vettä myöten. Mutta minä en tiennyt laivojen kulkuvuoroja eikä sattunut olemaan matkakäsikirjaakaan muassani. Katselin sentähden ympärilleni, eikö olisi ketään, jolta voisin kysyä sitä. Vanhanpuoleinen ystävällisen näköinen herrasmies istui minua vastapäätä ja luki kirjaa, jonka kannet miellyttivät minua ja ikäänkuin kehottivat tekemään tuttavuutta lukijan kanssa. Tämä näytti minusta ymmärtäväiseltä mieheltä ja sentähden puhuttelin häntä seuraavasti : „Suokaa anteeksi jos häiritsen. Tiedättekö te ehkä sanoa, milloinka laivat lähtevät Albanysta Newyorkiin?”
„Tiedän kyllä”, sanoi hän ystävällisesti hymyillen. „Niitä on kolmen yhtiön laivoja, jotka välittävät liikennettä: ensimäin en on Heggarty-yhtiö, mutta sen laivat kulkevat vain Lustkilliin saakka. Sitten ovat Poughkeepsielaivat, jotka lähtevät joka toinen päivä. Ja kolmantena ovat niin kutsutut kanavalaivat.”
„Ahaa”, minä sanoin, „millä laivoilla te kehotatte matkustamaan?”
Hän kavahti kiljahtaen ylös ja tuijotti minuun niin säkenöivin silmin, että luulin hänen tahtovan kuristaa minut.
„Te konna”, sai hän sähisten sanotuksi, „vai se se oli tarkotuksenne? Minäpä annan teille jotakin, mikä vie teiltä ainaiseksi halun kysyä neuvoa muilta”, ja niin lausuen veti hän taskustaan kuusipiippuisen revolverin.
Minä tunsin että hellimpiä tunteitani oli loukattu ja tajusin itsessäni, että loukkaus oli tuleva suuremmaksi, jos keskustelu vielä jatkuisi. Sentähden vetäydyin pois puhumatta sanaakaan, ja väistyin vaunun toiseen päähän, jossa sain paikan oven ja hyvin lihavan rouvasihmisen välillä.
Ajattelin paraikaa tapausta, kun näin samassa ijäkkään ystäväni suuntaavan kulkunsa minua kohti. Nousin heti ylös ja tartuin oven ripaan. Mutta hänen kasvonsa hymyilivät jo suopeasti ja hän ojensi minua kohti kätensä.
„Minä olen miettinyt asiata itsekseni”, sanoi hän, „Olin äsken teitä kohtaan hieman ärevä. Minä tahtoisin mielelläni selittää teille käytökseni syyn, jos sen sallitte. Kuultuanne historiani te varmaan käsitätte kaikki ja olette valmis antamaan minulle anteeksi.”
Hänessä oli jotakin, mikä herätti luottamusta. Löysimme pian rauhaisan nurkan tupakkavaunussa. Minä tilasin siellä itselleni whiskyn ja hän kummallisen sekoituksen oman reseptinsä jälkeen. Sytytimme kumpikin sikarin ja nyt kertoi hän:
„Kolmekymmentä vuotta sitten olin nuori mies, jolla oli melkoinen määrä tervettä itseluottamusta ja halu olla jollakin tavalla hyödyksi kanssaihmisilleni. En tosin pitänyt itseäni minään nerona, en edes erittäin lahjakkaanakaan, mutta yhden havainnon olin itseeni nähden tehnyt, ja tämän havainnon huomasin yhä oikeammaksi mitä enemmän pidin silmällä kanssaveljieni töitä ja toimia: minulla oli tavallista tervettä ihmisjärkeä tavattoman suuressa määrässä.
Vakautuneena tästä kirjoitin siis pienen kirjasen: „Neuvonantaja kaikissa elämäntiloissa”, jonka omalla kustannuksellani painatin. En halunnut sen kautta rikastua; tarkotukseni oli vain palvella muita ihmisiä ja olla heille senkautta joksikin hyödyksi.
Kirja herätti vähemmin huomiota kuin olin odottanut. Pari kolmesataa kappaletta myytiin, senjälkeen ei sitä enää mennyt ollenkaan kaupaksi.
Minä tunsin ensi alussa jonkinlaista pettymystä, mutta pian muuttui mielipiteeni asiasta toiseksi: jos toiset eivät huolineet neuvoistani, niin se enemmän vahingoitti heitä kuin minua. Ja niin unhotin koko asian.
Istuessani noin vuosi sen jälkeen huoneessani ilmoitti palvelustyttö eräänä aamuna, että pihalla seisoi mies, joka kaikin mokomin halusi puhutella minua.
Sanoin tytölle, että hän toimittaisi miehen ylös, ja niin hän tuli.
Hän oli vain tuollainen yksinkertainen ihminen, mutta hänen kasvonsa ilmaisivat älykkyyttä ja hänen käytöksensä oli kaikin puolin arvokasta. Pyysin häntä istumaan; hän otti tuolin ja istui sen äärimäiselle laidalle.
„Toivon teidän suovan anteeksi julkeuteni”, sanoi hän surullisesti ryäisten ja pyörittäen hattua käsissään, — mutta niin on asia, että minä olen kulkenut toista sataa peninkulmaa yksinomaan tavatakseni teitä.
Tein hänen ymmärrettäväkseen, että se oli minulle suuri kunnia, ja hän jatkoi: — Olen kuullut, että te olette se herra, joka on kirjoittanut kirjan „Neuvonantaja kaikissa elämäntiloissa”.
Minä myönsin sen todeksi.
„Ah, se on mainio kirja”, sanoi hän. — Itselläni ei ole enemmän arvostuskykyä kuin että tiedän kellä arvostuskykyä on. Ja luettuani kirjasenne, sanoin itselleni: Josia Hackett, sanoin, (pyydän anteeksi — se on nimeni), jos olet epätietoinen joskus, niin älä vaivaa tuhmaa, paksua kalloasi, sehän kuitenkin valehtelee sinulle. Mene sen herran tykö, joka on kirjoittanut tämän pienen kirjasen, ja kysy häneltä neuvoa. Koko maailma tietää, miten hyväntahtoinen hän on, hän on neuvova sinua. Ja neuvoilla palattuasi on sinun helppo saavuttaa päämaalisi, sillä hän kyllä tietää mikä on sinulle paras, hänhän tietää mikä on paras kaikille ihmisille. Niin lausuin itselleni, herra, ja siksi olen nyt täällä.
Hän vaikeni ja pyyhki viheriällä pumpulinenäliinalla hikeä otsaltaan. Minä pyysin häntä jatkamaan.
Osottautui, että tuo kunnon mies oli naimahankkeissa, mutta hän ei ollut vielä selvillä siitä, kenen hän elämänkumppanikseen ottaisi. Hän oli, kuten sanansa kuuluivat, tokaissut silmänsä kahteen nuoreen olentoon, ja hän oli eräistä merkeistä tullut varmuuteen siitä, että he kumpikin olivat halukkaat jakamaan ilon ja onnen hänen kanssaan. Vaikeata oli vain tietää, kumpiko noista kahdesta — he olivat hyviä ja kunnollisia molemmat — tulisi paras rouva hänelle. Toinen, Julia nimeltään, joka oli yksinäisyyteen vetäytyneen laivakapteenin tytär, oli hänen sanojensa mukaan hurmaava nuori nainen. Toinen, Hanna niminen, oli vanhempi ja enempi rouvamainen. Hän oli vanhin suuresta sisarusjoukosta. Hänen isänsä oli hurskas mies, joka oli hyvin perehtynyt puutavarakauppaan. Josia kysyi minulta, kummanko noista kahdesta hän ottaisi.
Minun hiveli mieltäni. Ja kenenpä mieltä ei olisi hivellyt, jos olisi minun asemassani ollut? Tämä Josia Hackett oh tullut pitkien taipaleiden takaa minun viisaudestani hyötymään. Hän tahtoi rakentaa koko elämänonnensa minun ratkaisuni pohjalle. Että hän teki siinä viisaasti, sitä en hetkeäkään epäillyt. Vaimon valinta minun ajatukseni mukaan oli teko, joka vaati tyyntä ja selvää arvostuskykyä. Intohimoinen rakastaja ei siinä mitenkään voisi onnistua.
Moisessa tapauksessa minä en viisaimmallekaan ihmiselle olisi voinut olla neuvoani antamatta. Tähän yksinkertaiseen sieluun nähden olisi kieltäyminen ollut suorastaan julmaa.
Hän antoi minulle kahden kysymyksessä olevan tytön valokuvat. Minä merkitsin nurjalle puolelle ne tiedot, joita pidin tähdellisinä voidakseni oikein arvostelle avoimen paikan vaatimia ominaisuuksia, lupasin huolellisesti miettiä asiaa ja kirjoittaa hänelle lähinnä seuraavina päivinä asiassa.
Hänen kiitollisuutensa oli sydäntä liikuttavaa. — Älkää vaivatko itseänne kirjoittamisella, sanoi hän, — te merkitsette vain paperipalaselle „Julia” tai „Hanna” ja pistätte sen kuoreen. Minä tiedän silloin mitä se merkitsee; hän on se, jonka minun on ottaminen aviokseni.
Ja hän puristi kättäni ja lähti.
Tätä Josian rouvan valintaa tuumin nyt hyvin ahkerasti, sillä tahdoin kaikin mokomin, että hän tulisi onnelliseksi.
Julia oli tosin hyvin kaunis.
Hänen suunsa vaiheilla karkelehti jotakin, joka todisti hopeanheleästä naurusta. Jos olisin seurannut yksinomaan tunnettani, niin olisin työntänyt Julian Josian syliin.
Mutta minä mietin itsekseni, että vakavammat ominaisuudet ovat vaimolle nuorekkuutta ja kauneutta tarpeellisemmat. Vaikkei Hanna ollutkaan niin miellyttävä, näytti hänellä sensijaan olevan sekä tarmokkuutta että ymmärrystä, — kumpikin ominaisuuksia, joita köyhän miehen vaimo ennen kaikkea tarvitsee. Hannan isä oli hurskas mies, „joka hoiti liikettään hyvin”, epäilemättä säästeliäs ja tarkka ihminen. Kaiketi oli hän lapsiaankin totuttanut säästäväisyyteen ja avuihin. Tytöllä saattoi myöhemmällä olla toivottavana pieni perintökin. Hän oli vanhin lapsista suuressa perheessä; epäilemättä oli hän jo varhain autellut äitiään talouspuuhissa. Kaiketi oli hänellä kokemusta perheenemännän tehtävissä ja lasten kasvatuksessa.
Julian isä sen sijaan oli eläkettä nauttiva laivankapteeni. Merimiehet ovat tavallisesti löyhäsuista väkeä. Kaiketi oli hän kuleksinut kylillä ja kotona käyttänyt puhetapaa, joka on omiaan vahingollisesti vaikuttamaan nuoren tytön mieleen. Julia oli hänen ainoa lapsensa, ja sisaruksettomista lapsista tulee tavallisesti huonoja ihmisiä. He saavat liian helposti oman tahtonsa perille kaikessa. Eläkettä nauttivan kapteenin kauniista tyttärestä täytyy siis välttämättämästi tulla jokin turmeltunut olento.
Lisäksi minun täytyi ottaa huomioon sekin, että Josialla nähtävästi oli pehmeä luonto. Hän tarvitsi siis ohjausta. No niin, Hannan katseessa pilkisti jotakin, mikä tiesi hänen voivan pitää ohjaksia tiukalla.
Kahden päivän perästä olin asiastani varma. Kirjoitin nimen „Hanna” paperilipulle ja vein sen postiin.
Neljäntoista päivän kuluttua sain kirjeen Josialta. Hän kiitti neuvostani ja huomautti vain sivumennen, että hänestä olisi oikeastaan ollut mieluisempaa, jos olisin voinut suostua Juliaan. Mutta hän oli kaikissa tapauksissa vakuutettu minun sittenkin osanneen oikeaan. Ajan tultua sain tietää, että hän ja Hanna olivat avioparina.
Kirje ei antanut minulle hetkeäkään rauhaa, ja lopuksi aloin epäillä, ettei valitsemani tyttö ollut oikea. Otaksutaanpa ettei Hanna olisikaan sellainen, miksi olin häntä otaksunut. Kuinka ikävää se olisi Josialle! Oliko minulla ollut tarpeeksi perusteita tuomioni lausumiseen? Mistä saatoin tietää, eikö Hanna ollut laiska, kiukkuisa olento, joka oli nuorempain sisarten kiusana ja alati vastusti töillä rasitettua äitiään? Mistä saatoin tietää, oliko hän hyvin kasvatettu? Hänen isänsä saattoi olla viekas, vanha veijari; useimmat „hurskaat” ovat sellaisia. Ehkei Hanna ollut häneltä oppinut muuta kuin teeskentelyä.
Ja toisetta puolen, mistä muutoin tietää, eikö Julian lapsellinen ylpeys aikaa voittaen kypsyisi suloiseksi, lempeäksi asiallisuudeksi? Hänen isänsä saattoi vastoin kaikkia minun tiedossani olevia tapauksin olla oikein malliksi kelpaava eläkettä nostava laivan kapteeni. Kenties oli mies onnellisesti ohjannut laivansa satamaan! Ja Julia oli ainoa lapsi. Millä oikeudella minä olin hyljännyt tuon herttaisen lapsen rakkauden Josiaan?
Minä otin hänen valokuvansa kirjoituspöydältäni. Olin huomaavinani nuhtelevan katseen hänen suurissa silmissään. Omien silmieni eteen aukeni kuvia kaukaisesta pienestä kodista: ensimäinen tieto Josian häistä putosi kuin raskas kivi hänen nuorelle, puhtaalle sydämelleen. Näin hänen polvistuvan iäkkään isävanhuksensa tuolin ääreen, näin valkohapsisen, päivettyneen isän lemmekkäästi silittävän kädellään hänen kultakutrejaan ja raskaasti huoahtaen painavan hänet rintaansa vasten. Mielenrauhani oh mennnyt!
Panin Julian muotokuvan pois ja otin Hannan, valittuni kuvan. Hän näytti katselevan minua sydämettömän voittoriemun loiste silmissään, ja vastenmielisyyden karmea tunne Hannaa kohtaan valtasi minut.
Minä taistelin tuota tunnetta vastaan. Sanoin itselleni että se oli turhaa luuloa. Mutta mitä enemmän sitä vastaan taistelin, sitä voimakkaammaksi se kasvoi. Voin sanoa vastenmielisyyteni ennen pitkää muuttuneen inhoksi, ja inhoni kiihtyneen vihaksi. Ja tämä oli se nainen, jonka tarkan harkinnan jälkeen olin määrännyt Josialle vaimoksi.
Viikkokausiin ei sieluni tuntenut minkäänlaista rauhaa. Minä pelkäsin jokaista kirjettä, jonka postiljooni toi, sillä sehän saattoi olla Josialta. Ovikellon soidessa kavahdin ylös ja aloin katsella piilopaikkaa. Joka kerran kun luin sanomalehtiä ja otsake „surullinen perhekohtaus” sattui silmääni, nousi kylmä hiki otsaani. Luulin saavani lukea, että Josia ja Hanna olivat murhanneet toisensa ja ennen sitä molemmat kironneet minua.
Kun en aikojen kuluessa mitään kuitenkaan kuullut, katosi pelkoni vähitellen ja luottamus terävään arvostelukykyyn palasi minuun jälleen. Olihan mahdollista, että olin menetellyt oikein Hannaa ja Josiaa kohtaan ja että he siunasivat minua. Kolme pitkää vuotta kului rauhallisesti ja minä olin jo melkein unhottanut, että Hackettin tapainen mies oli maailmassakaan.
Silloin tuli hän jälleen. Palatessani eräänä iltana liikkeestäni, hän seisoi etehisessä ja odotti minua. Nähdä hänet ja huomata että pahimmat varomiseni vetivät todellisuudelle vertoja, oli sama asia. Pyysin häntä seuraamaan itseäni työhuoneeseeni. Hän seurasi minua ja istui samalle tuolille, millä kolme vuotta takaperin oli istunut. Hän oli suuresti muuttunut, oli vanhan ja kurtistuneen näköinen; koko hänen olennossaan näkyi nöyrän toivottomuuden leima.
Emme kotvaan aikaan puhuneet mitään. Hän pyöritteli hattua käsissään, aivan kuin ensi käynnillään minun luonani, minulla oli olevinaan papereita järjestettävänä kirjoituspöydälläni.
— Minä pelkään, Josia, ettei teidän ole käynyt oikein hyvin, minä sanoin.
— No ei, vastasi hän tyynesti, sitä en todellakaan voi sanoa. Se teidän Hannanne on osottaunut hieman kuin kiusanhengeksi.
Ei soimauksen värettäkään erottanut hänen sanoistaan. Hän vain sanoin vahvisti sen mikä oli totta.
— Tottakai hän toisella tavoin kuitenkin osottautuu kelpo emännäksi? sain vaivalla sanotuksi. — Tietysti hänellä ovat vikansa. Niitä vailla emme ole yksikään. Mutta hän on tarmokas, eikö niin? Myönnättehän että hän on tarmokas?
Minun täytyi, vaikka mikä olisi ollut, kehua edes joltakin puolen Hannaa, ja tuo oli ainoa, mitä sillä haavaa saatoin keksiä.
— Noh, on hän sitä, myönsi hän. — Minun nähteni vähän liiaksikin tarmokas meidän kotiimme nähden.
— Ja nähkääs, jatkoi hän, — luonne hällä, Hannalla, on tukalanlainen, ja sitten on hänen äitinsä väliltä vähän kampela.
— Hänen äitinsä! Mutta mitä hänen äidillään on teidän kanssanne tekemistä?
— Niin, nähkääs, hän asuu nyt meidän luonamme, sittenkun hänen miehensä lähti pois.
— Hannan isäkö? Onko hän siis kuollut?
— Eipä juuri kuollut, vastasi hän, — hän matkusti noin vuosi takaperin pois seurassaan yksi niitä nuoria naisia, jotka ovat opettajina sunnuntaikoulussa. Hän on mennyt mormooniuskoon. Kaikki, jotka sen kuulivat, hämmästyivät siitä suuresti.
Minulta pääsi huokaus. — Kuka nyt jatkaa hänen liikettään, puutavarakauppaa? minä kysyin.
— Oh, vastasi Josia, — liike oli myytävä, jotta hänen velkansa saatiin maksetuksi, tai ainakin osa niistä.
Siihen sanoin minä, että se mahtoi tuntua hyvin julmalta hänen perheestään. Kaiketi on se nyt hajallaan ja levinneenä kaikille maailman suunnille.
— Ei, sanoi hän, — perhe ei ole vielä hajallaan. Se asuu täysilukuisena minun luonani.
Huomattuaan kasvojeni kauhistuneen ilmeen, hän lisäsi:
— Mutta kaikesta tästä ette te tietysti ole vastuunalainen. Teillä on omat huolenne, sen tiedän kyllä. Enkä olekaan tullut tänne vaivaamaan teitä omilla huolillani. Se olisi kehno kiitos kaikesta ystävällisyydestä, jota olette minulle osottanut.
— Mitäpä Juliasta sitte on tullut? minä kysyin; minä en enää halunnut kuulla puhuttavan hänen omista asioistaan.
Vieno hymy välähti hänen surullisille kasvoilleen.
— Ah, sanoi hän, — oikein sydäntä lämmittää ajatellessa häntä? Hän on naimisissa ystäväni, Sam Jessopin kanssa. Usein hiivin heidän puolelleen nähdäkseni häntä, milloin Hanna ei ole kotona. Tuntuu aivan kuin saisi kiinni päivänsäteen kun katsastaa hänen pieneen kotiinsa. Välistä Sam tekee minusta pientä pilaa; „olitpa sinä pieni tyhmyri”, sanoo hän usein minulle. Sam ja minä olemme vanhoja tovereja, jotenka moinen pilanteko kernaasti on hänelle sallittu.
Senjälkeen katosi hänen hymyilynsä taasen ja hänen rinnastaan kohosi huokaus. — Oi, siitä käsin olen monasti ajatellut kuinka hyvä olisi ollut, jos olisitte voinut valita Julian minulle vaimoksi.
Minusta oli aivan välttämätöntä saada hänen ajatuksensa kiintymään jälleen Hannaan. — Kai te vielä, rouvanne ja te, asutte entisessä paikassa? sanoin hänelle.
— Kyllä, vastani hän. — Mutta elämä on läpeensä kovaa taistelua, kun meitä on niin monta.
Hän sanoi, ettei hän ensinkään tiedä, mitenkä he olisivat voineet tulla toimeen, ellei Julian isä olisi heitä auttanut. Hän sanoi että kapteeni oli käyttäytynyt kuni enkeli, kuni enkeli!
— Siltä en kuitenkaan tahdo sanoa, että hän olisi erittäin tietoviisas. Hän ei ole niitä miehiä, joilta tekisi mieli kysyä neuvoa, kuten teiltä. Mutta hyvä ihminen hän on. Puhuessani hänestä, tulin ajatelleeksi mitä varten taasen olen tullut tänne. Teistä on epäilemättä tuntuva hyvin julkealta, että kysyn teiltä, mutta —
Minä keskeytin hänet. — Josia, minä sanoin, — minä myönnän, että kohtalonne voidaan lukea minun syykseni. Te pyysitte minulta neuvoa, ja sen te saitte. Jättäkäämme selvittämättä kumpi meistä siinä oli suurin narri. Se vain on totta, että minä annoin teille neuvon kun sitä pyysitte, ja minä en ole se mies, joka koettaa välttää tekojensa edesvastausta. Jos pyydätte minulta jotakin järkevää, minkä voin täyttää, niin olen kernaasti teitä auttava.
Kiitollisuutensa valtasi hetkeksi hänet ihan kokonaan. — Tiesinhän, ettette kieltäisi sitä minulta. Niinhän jo Hannallekin sanoin. „Hanna", minä sanoin, „minä lähden sen herran tykö pyytämään häneltä neuvoa.”
— Pyytämään — mitä? minä kysyin.
— Neuvoa, toisti Josia silminnähtävästi kummissaan, — eräässä tärkeässä asiassa, josta omin tolkuin en voi päästä selvyyteen.
Luulin aluksi hänen tahtovan olla pureva, mutta mitä vielä! Siinä hän istui ja pyysi minulta neuvoa, mitenkä hän paraiten sijoittaisi tuhannen dollaria, jotka Julian isä oli luvannut hänelle lainata, ostaisiko niillä pesulaitoksen vaiko ravintolan. Hän ei ollut vielä saanut kyllänsä neuvoistani, hän tarvitsi neuvoani uudelleen ja esitti syyn, miksi hän sitä minulta pyysi. Emännän vaali oli kenties jotakin toista, sanoi hän. Ehkei hänen siinä olisi pitänyt kysyä minulta neuvoa. Mutta tottahan liikemies saattoi neuvoa, mikä liikeala oli paras. Hän sanoi äskettäin uudelleen lukeneensa pienen „Neuvonantajani kaikissa elämäntiloissa”, ja arveli, että jos herra, joka sen on kirjoittanut, ei pystyisi päättämään kahden samassa kaupungissa sijaitsevan liikkeen, pesulaitoksen ja ravintolaliikkeen, erilaisista eduista, silloin oli hänellä vain sanottavana, että tämän maailman kaikilla tiedoilla ja opeilla ei ollut vähintäkään käytännöllistä arvoa.
Tosin näytti hyvin helpolta antaa neuvoa semmoisessa asiassa. Aivan varmaan minä kokeneena liikemiehenä paremmin kelpasin neuvonantajaksi tässä asiassa, kuin tuo tuiki ymmärtämätön laivankapteeni. Minä lupasin hänelle, että otan selkoa asiasta, ja että sitten ilmoitan hänelle lähemmin kujeellisesti.
Hän nousi ylös, pudisti kättäni ja vakuutti kiitollisuutensa minua kohtaan olevan niin suuren, että häneltä puuttui sanoja sitä ilmaistakseen. Sitten pyyhkäsi hän pois kyynelen silmästään ja lähti.
Näiden tuhannen dollarin sijoittamiseen tuhlasin sellaisen ajatusten paljouden, kuin jos niillä olisin aikonut perustaa pankin. En millään muotoa tahtonut toistamiseen tehdä itseäni syylliseksi samankaltaiseen virheeseen kuin edellisellä kerralla, jos sitä vain kävi välttäminen. Minä tutkin Josian minulle jättämiä papereita, mutta en yrittänytkään niiden perusteella muodostaa itselleni mitään mielipidettä, vaan matkustin Josian syntymäkaupunkiin ja tutkin molempia liikkeitä asianomaisessa paikassa. Puolet kaupunkia tutkin perinpohjin, sanoen syyksi, että minulla oli aikeena kirjoittaa Uuden Englannin kauppahistoria, jota tarkotusta varten minun oli saatava joukko yksityisseikkoja kerätyksi, ja pakinoitteni lopuksi kysyin aina, mikä heidän suosituin ravintolansa oli ja missä he mieluiten pesettivät liinavaatteensa. Neljätoista päivää oleskelin kaupungissa viettäen enimmän osan aikaa ravintolassa. Joutohetkinäni töhrin paitojani, jotta saatoin pesettää ne pesuhuoneessa.
Loppupäätös tutkimuksistani oli, että, jos puhdas afäärinäkökanta otettiin yksinomaan määrääväksi, ei löytynyt pienintäkään syytä pitää toista liikettä parempana kuin toistakaan. Kaikki riippui niin muodoin siitä mikä liikkeistä paraiten soveltui Hacketin perheelle.
Minä mietin näin: — Ravintolanisäntä on alttiina suurille kiusauksille. Heikkoluontoinen ihminen, joka lakkaamatta oleksii juomarien parissa, saattaa lopulta itse tulla juomariksi. Nyt oli Josia erittäin heikkoluontoinen mies. Lisäksi tuli muistaa, että hänellä oh riitainen vaimo, ja että tämän suku oli pesiintynyt hänen taloonsa. Olisi niin muodoin ollut sulaa hulluutta asettaa Josia tarjoilupöydän ääreen.
Pesulaitoksessa on siihen sijaan jotakin lieventävää. Moinen työ vaatii useita käsiä. Hannan sukulaiset voisivat saada työtä pesuhuoneessa ja itse ansaita elantonsa. Hanna taasen saattoi poistaa itsestään liiat tarmonsa siten, että koetti liikutella silitysrautaa niin tasaisesti kuin suinkin, ja Josia saattoi mankeloita. Se ajatus loi katseittani eteen armahaisen kuvan kotoisesta onnesta. Siis: ehdotin hänelle pesulaitosta.
Seuraavana maanantaina Josia kirjoitti minulle, että oli ostanut pesulaitoksen. Mutta jo seuraavana tiistaina luin „Kauppalehdestä”, että merkillisimpänä ilmiönä tätä nykyä Uudessa Englannissa on hotellien ja ravintolain hintain kallistuminen. Torstaina näin pakkohuutokauppaluettelossa kokonaista neljä pesuhuonetta, jotka ilmoitettiin myytäväksi. Tähän nähden selitti lehti, että amerikkalainen pyykkiteollisuus on tuomittu kuolemaan sen johdosta, ettei se voi kestää kilpailua kiinalaisten pesijäin kanssa. Minä lähdin ulos ja join itseni humalaan.
Elämä muuttui minulle kiroukseksi. Päivät päästään oli Josia mielessäni ja yöllä näin hänestä unta. Ilmeisesti olin minä, tyytymättä hänen perheoloissaan saattamiini vastoinkäymisiin, myöskin riistänyt häneltä toimeentulon mahdollisuuden ja tehnyt vanhan kunnon merimiehen jalomielisyyden arvottomaksi. Minä näin itsessäni vain häijyn ihmisen vihollisen, joka uupumatta vainosi tuota yksinkertaista, mutta rehellistä miestä saattaakseni hänet syvimpään kurjuuteen.
Aika kului vähitellen. Minä en kuullut enää mitään koko Josiasta enkä hänen jutuistaan, ja lopulta tunsin jo tästä taakasta päässeeni.
Mutta kun oli kulunut viisi vuotta, ilmaantui hän uudelleen.
Hän astui taakseni juuri kun olin avata oven. Tunsin epävarman käden paneutuvan käsivarrelleni. Yö oli pimeä, mutta kaasulyhdyn valossa näin hänen kasvonsa, jotka heti tunsin, huolimatta punaisista viinan synnyttämistä täplistä ja tihruisista silmistä. Kourasin häntä säälimättä käsivarresta ja survasin hänet etehiseen ja sitten sisään huoneeseeni.
— Istukaa, jyrisin minä hänelle, — ja kertokaa heti kaikki, alkaen pahimmasta!
Hän oli juuri istumaisillaan lempituolilleen, mutta silloin tunsin, että jos näen kolmannen kerran hänet yhteydessä tuon tuolin kanssa, niin tapahtuu välttämättömäsi jokin onnettomuus. Ja niin tempasin äkisti pois tuolin hänen altaan, jotenka hän istahti lattialle ja päästi kyyneltulvan valloilleen. Minä annoin hänen istua siinä, ja songertelovin kielin sekä nyyhkytysten keskeyttämällä äänellä kertoi hän minulle historiansa.
Pesulaitoksineen oli hän joutunut ojasta allikkoon. Oli rakennettu uusi rautatie ja koko kaupunki oli sen kautta suuresti muuttunut. Liikekortteli oli siirtynyt pohjoisemmaksi. Se paikka missä ravintola — juuri se ravintola, jonka minä pesulaitoksen hyväksi olin hylännyt — ennen sijaitsi, oli tullut kaupungin kauppaliikkeen keskustaksi. Mies, joka Josian sijasta osti sen, oli sen kautta perustanut onnensa. Eteläinen kaupunginosa, missä pesulaitos sijaitsi, oli suoperäiselle maalle rakennettu, kuten sittemmin osottautui, ja oli hyvin epäterveellinen asua. Huolelliset perheenäidit eivät siis mitenkään halunneet lähettää pesuvaatteitaan mokomaan ruton pesäpaikkaan.
Ja paitsi sitä oli muitakin surunaiheita ilmautunut. Heidän nuorin lapsensa — Josian kultaomena, hänen kultaomenansa — oli pudonnut pyykkäripataan ja polttanut itsensä kuumassa vedessä. Hannan äiti oli joutunut mankeliin ja hänestä oli tullut auttamaton raajarikko, joka päivin öin tarvitsi muiden hoitoa.
Moisten yhä uudistuvien onnettomuuksien lannistamana oli Josia hakenut hoivaa pikarista ja kehittynyt parantumattomaksi juopoksi. Hän tajusi täysin määrin kurjuutensa ja itki katkerasti. Hän otaksui, että hän mieleisessään paikassa, esim. ravintolassa, olisi pysynyt kunnollisena ja säntillisenä. Höyryäväin liinavaatteiden ja kuohuvan saippuan ainainen haju vaikutti hermostuttavasti häneen.
Minä kysyin mitä kapteeni tähän kaikkeen oli sanonut. Silloin purskahti hän uudestaan itkuun ja sanoi, että kapteeni oli kuollut. Se seikka, sanoi hän, saattoi hänet uudelleen ajattelemaan käyntinsä tarkotusta. Kapteeni, tuo hyväsydäminen vanha ystävä, oli testamentannut hänelle viisituhatta dollaria. Nyt pyysi hän minua neuvomaan, miten hän ne paraiten sijoittaisi.
Ensimäinen tunne minussa oli, että tapan miehen siinä paikassa. Voi, etten niin tehnyt! Maltoin kuitenkin mieleni ja asetin hänen eteensä vaihtopuolisesti kaksi ehtoa, joko tulla heitetyksi ulos ikkunasta tai silmänräpäyksessä luikkia ulos ovesta.
Hän sanoi olevansa valmis heitettäväksi ulos ikkunasta, jos vain sitä ennen sanoisin hänelle kumpaanko hän sijoittaisi rahansa, Terra del Fuego Nitraattiyhtiöön vaiko Union-Pacifikpankkiin. Toisakseen elämä ei ollut hänestä enää minkään arvoista. Ainoa mitä hän tässä elämässä enää toivoi, oli että tämä pieni rahasumma tulisi edullisesti sijoitetuksi hänen armaansa hyväksi, ennenkuin hän täältä eriäisi.
Hän rukoili, että sanoisin hänelle, mitä mieltä minä olin nitraateista, johon vastasin, ettei minulla ollut vähintäkään halua auttaa häntä hunningolle neuvoillani siinä asiassa. Hän selitti tämän siten, että minä en luottanut ollenkaan nitraatteihin ja ilmoitti aikovansa sijoittaa rahat Union-Pacifikpankkiin.
Minä sanoin hänelle, että jos hän tahtoo niin tehdä, niin tehköön.
Hän säpsähti, jokin uusi tuuma näkyi kehkeytyvän hänen aivoissaan. Sitten levisi mairea hymy hänen kasvoilleen ikäänkuin olisi hän jo asian keksinyt ja sanoi, että hän nyt luuli ymmärtävänsä minua. Minä olin muka varsin hyväntahtoinen. Hän sijoittaisi hetikohta kaikki mitä hänellä oli Terra del Fuego Nitraattiyhtiöön.
Sen jälkeen hän nousi — se vaati häneltä ponnistuksia — ja aikoi lähteä. Mutta minä pidätin häntä. Minä tiesin yhtä varmasti, kuin että aurinko oli nouseva huomenaamulla, yhtä varmasti täytyi sen yhtiön, jota olin hänelle esittänyt, tai jota hän luuli minun hänelle esittäneen, ennemmin tahi myöhemmin joutua häviöön. Isänäitini koko pieni omaisuus oli Terra del Fuego Nitraattiyhtiön papereissa. Nähdä hänet vanhoilla päivillään puutteessa ja kurjuudessa olisi minusta ollut enempi kuin olisin voinut kestää, jota vastoin Josiaan nähden oli aivan samantekevä, miten hän (Josia) käyttäytyi. Kääntyi asia puolin tahi toisin, joka tapauksessa tulisivat hänen rahansa häviämään. Neuvoin häntä siis sijoittamaan ne Union-Pacifikpankkiin. Hän teki niin.
Union-Pacifikpankki pysyi hyvin voimissaan puolentoista vuoden ajan. Sitten rupesi se horjumaan. Finanssimaailma oli vimmoissaan. Tätä pankkia oli aina pidetty maan luotetuimpana, ja turhaan tiedusteltiin syytä sen kukistumiseen; minä sen tiesin, mutta minä en puhunut mitään.
Pankki taisteli miehekkäästi, mutta kohtalon käsi lepäsi raskaana sen yllä. Yhdeksän kuukautta myöhemmin se romahti.
Nitraattien — sen ymmärtää sanomattakin — oli kaiken aikaa menestys ollut mitä parahin. Kun isänäitini kuoli, oli hänellä yksi miljoona dollaria. Hän testamenttasi kaikki hyvää tekeväisiin tarkotuksiin. Jos hänellä olisi ollut aavistusta siitä, millä keinoin minä olin pelastanut hänet perikadosta, olisi hän varmaankin osottaunut kiitollisemmaksi. Saattaakseni hänet häviöön minun ei olisi tarvinnut muuta kuin kehottaa Josiata sijoittamaan rahansa saman yhtiön papereihin.
Joitakuita päiviä pankin kukistumisen jälkeen ilmestyi Josia luokseni, mutta ei enää yksin; tällä kertaa oli hänellä perhe mukanaan. Se oli kuusitoistahenkinen.
Mitä oli minun tekeminen? Minun kauttani olivat nämä ihmiset askel askeleelta lähestyneet perikadon parrasta. Minä olin hävittänyt heidän onnensa ja toimeentulon mahdollisuutensa. Vähin mitä saatoin tehdä, oli että estin heitä kuolemasta nälkään.
Tuo kaikki tapahtui jo seitsemäntoista vuotta sitten. Aina siitä käsin olen saanut pitää huolta heidän toimeentulostaan, ja omatuntoni käy yhä keveämmäksi, sillä minusta he näyttävät hyvin tyytyvän osaansa. Nyt he ovat kaksikymmentäkaksi luvultaan, ja ensi keväänä saamme odottaa perheen vieläkin lisääntyvän.
Tämmöinen on historiani, sanoi hän, — voinette käsittää, miksi mieleni joutui niin kovasti kiihdyksiin, kun pyysitte minulta neuvoa. Periaatteesta en anna koskaan enää neuvoa. En koskaan!
Uuden Suomettaren Juttu-tupa 44-46/1900.
