IV
”No mitä sanoi pormestari?” kysyi äiti, kun astuimme sisään.
”Emme tavanneet”, vastasi Barberin. ”Neitsyt Marian kahvilassa oli tovereita, niin viivähdin siellä, jotta oli myöhäistä enään mennä. Mutta huomenna lähdemme uudestaan.”
Siis ei ollut syntynyt kauppoja tuon koiraherran kanssa. Tiellä tullessamme olin miettinyt, että eiköhän ole sulaa petosta tämä kotia palaaminen, vaan tämä epäillys nyt haihtui. Kun huomenna menemme tapaamaan pormestaria, niin olihan selvää, että Barberin ei ollut hyväksynyt Vitalisin tarjousta. Uhkauksista huolimatta olisin äidille kertonut epäluuloni, vaan minä en päässyt hetkeksikään hänen kanssaan kahdenkesken. Barberin oli kotona koko illan ja minun piti mennä maata saamatta puhua äidin kanssa. Päätin, että sanon huomenna. Vaan aamulla herätessäni ei äitiä näkynytkään. Minä hain häntä kaikkialta, ja Barberin kysyi mitä etsin.
”Äitiä.”
”Hän on kylällä, eikä tule kuin jälkeen puolisten.”
Tämä sai minut hyvin levottomaksi. Äiti ei ollut puhunut kylälle menostaan mitään. Ja minkä vuoksi hän ei odottanut siihen saakka kun mekin lähdemme? Sydäntäni ahdisti salainen pelko, ja minä aavistin vaaran olevan tarjona. Barberikin katseli minua tavalla, joka ei ollut omiaan poistamaan levottomuuttani. Karttaakseni hänen katsettaan, menin kasvitarhaan. Tämä pieni kasvitarha oli meille varsin suuriarvoinen, sillä siitä me saimme melkein kaiken elatuksemme: perunoita, papuja, kaalia, porkkanoita, nauriita. Siinä ei ollutkaan viljelemätöntä kohtaa. Äiti oli minulle siitä antanut pienen kulmauksen, jota sain viljellä mieleni mukaan, ja minä sitä hoidinkin huolella ja sanoin sitä minun puutarhakseni. Siinä olin alkanut viljellä muuatta juurikasvia, joka oli vielä melkein tuntematon seudullemme. Ja olin nyt juuri tätä kylvöäni katsomassa, kun kuulin Barberinin minua käskevän. Minä kiiruhdin sisään ja hämmästyin kovasti, kun siellä näin Vitalisin.
Vitalis tuli minua hakemaan, ja sitä varten äiti oli toimitettu kylälle, ettei hän olisi estämässä. Minä tiesin ettei minulle ollut odotettavissa armoa eikä sääliä Barberilta, ja sen vuoksi menin Vitalisin luo: ”Hyvä herra, elkää viekö minua, minä rukoilen.”
”Mutta poikaseni”, sanoi hän minulle lempeästi. ”Ei sinun ole paha ollaksesi minun kanssani. Minä en lyö lapsia. Ja sinä saat olla oppilaitteni kanssa, jotka ovat hyvin mukavia. Mitä sinulla on täällä kaivattavaa?”
”Äiti.”
”Mutta missään tapauksessa sinä et jää meille!” Barberin sanoi ja tarttui minua korvasta. ”Sinä menet joko herran kanssa tai Lastentaloon. Valitse!”
”Minä jään äidin luo.”
”Sinä saat minun raivoon!” tiukasi Barberin vihoissaan. ”Jos haluat, että sinut pitää ajaa täältä keppikyydillä, niin siihen minä olen heti valmis.”
”Lapsi kaipaa kasvattajaansa”, Vitalis sanoi. ”Ei saa lyödä häntä sen vuoksi. Hällä on hellä sydän, ja se on hyvä merkki.”
”Jos rupeatte häntä säälimään niin hän alkaa ulvoa yhä kovemmin.”
”No niin, päätetään asia.” Ja Vitalis levitti pöydälle kahdeksan viidenmarkan rahaa, jotka Barberin vikkelästi pisti taskuunsa. ”Missä hänen vaatteensa?” Vitalis kysyi.
Barberin antoi pienen, siniseen nenäliinaan kiedotun mytyn. Vitalis aukasi mytyn ja katsoi mitä siinä oli. Siinä oli kaksi paitaa ja yhdet housut. ”Me olimme sopineet, että te annatte hänen vaatteensa, vaan täältähän ei ole kuin rääsyjä.”
”Sen enempää hänellä ei ole.”
”Jos kysyn lapselta, niin hän sanoo, että te ette puhu totta. Vaan minulla ei ole halua eikä aikaa väittelemään pitää joutua taipaleelle. No niin, poikaseni. Mikä on nimesi?”
”Rémi.”
”No niin. Rémi, ota myttysi ja eteenpäin mars!”
Minä ojensin käteni häntä kohden, sitten Barberinia kohden, vaan kumpikin käänsi päänsä pois, ja minä tunsin Vitalisin tarttuvan käteeni. Täytyi lähteä. Mennessäni katselin ympärilleni. Kyyneleet samensivat silmäni, en nähnyt ketään, jolta pyytää apua. Ei yhtään ihmistä tiellä eikä näkyvissä. Minä aloin huutaa: ”Äiti!” Kukaan ei vastannut, ja ääneni sammui huokaukseen. Täytyi seurata Vitalisia, joka ei hellittänyt kädestäni.
”Onnea matkalle!” huuti Barberin ja meni sisälle.
Kohtaloni oli ratkastu.
”No, Rémi, astutaanpa nyt, lapseni”, sanoi Vitalis ja veti minun kädestä.
Minä astuin hänen vierellään. Hän ei kävellyt kiireesti, vaan asetti askeleensa minun kulkuni mukaan. Tie kohosi kiemurrellen vuoren kuvetta, ja joka käänteessä näin kotitalon, joka pieneni pienemistään. Usein olin juossut tätä tietä ja tiesin, että viimeisessä mutkassa näen vielä kerran talon, vaan sitten en enään muutamia askeleita kulettuamme. Edessäni on tuntematon maailma, takanani talo, jossa olin tähän asti elänyt niin onnellisena, ja jota varmaankaan en enään näe koskaan. Kaikeksi onneksi vuoren rinnettä oli pitkältä, vaan vihdoinhan se loppui, ja olimme harjalla. Vitalis oli pidellyt minua koko ajan kädestä.
”Antakaa minun vähän levähtää”, pyysin häneltä.
”Levähdä vain, poikaseni.” Ja nyt hän ensi kerran hellitti käteni. Mutta samalla näin hänen katsovan Capiin ja antavan merkin. Capi heti asettui viereeni ja oli vahtinani. Minä asetuin istumaan tien laitamalle.
Allamme oli laakso, josta olimme nousseet, ja siellä niittyjen ja metsän seasta näkyi kotitalo ja kaikki aivan selvään, vaikka pienempänä. Pihalla astuskeli kana, joka näytti pieneltä kyyhkyseltä. Rakennuksen päässä oli pölkky, jota olin käyttänyt hevosenani. Puro kimaltelevana vyönä kulki viheriässä ruohikossa, ja sen varrella tiesin olevan kaivamani kanavan, johon olin rakentanut vesimyllyn. Kaikki oli tavallisella paikallaan, tuolla käsikärryni, tuolla aurani, joka oli tehty käyristä puunoksista, tuolla kaninikoppini ja tuolla minun kasvitarhani. Nyt kun muutaman askeleen siirrymme, niin kaikki katoaa näkyvistäni.
Siinä katsellessani huomasin valkoisen päähineen tieltä, joka kylältä johti talollemme. Päähine katosi metsän taakse, vaan tuli taas pian näkyviin. Siellä tuli äiti, minä tunsin päähineensä, ja erotin jo hameensakin. Hän se oli. Hän kulki kiireesti, aivan kuin olisi ollut kotia tulinen hoppu. Hän työnnälti veräjän auki ja juoksujalassa kiiruhti pihan poikki. Mutta sisällä hän ei viipynyt kauan, ja tultuaan taas pihalle hän alkoi juosta sinne tänne. Hän haki minua, ja minä aloin kaikin voimin huutaa: ”Äiti! Äiti!” Vaan ääneni ei kuulunut sinne alas asti, se hukkui ilman avaruuteen.
”Mikä sinua vaivaa?” Vitalis sanoi. ”Oletko hullu?”
Minä en vastannut sanaakaan, silmäni olivat kiinni Barberinin muorissa, vaan tämä ei huomannut minun olevan niin lähellä eikä huomannut nostaa päätään. Hän meni tielle uudelleen ja katseli joka puolelle. Minä huudin yhä kovemmin, vaan turhaan. Nyt Vitaliskin arvasi asian ja tuli viereeni. Hän heti huomasi valkoisen päähineen.
”Poikaraukka” sanoi hän hiljaisella äänellä.
Rohkaistuneena hänen sanoistaan rukoilin: ”Antakaa minun palata kotia, minä rukoilen teitä.”
”Kun olet jo levähtänyt poikaseni, niin lähdetään taipaleelle”, hän sanoi ja tarttui käteeni.
Minä koetin irrottautua, vaan hän piteli lujasti. ”Capi! Zerbino!” kutsui hän koiria, ja molemmat tulivat ympärilleni, Capi edelle ja Zerbino jälkeen.
Minä käännyin katsomaan taakseni, vaan en nähnyt enään laaksoa enkä kotitaloa, ainoastaan kaukana siintäviä vuorenharjuja, jotka kohosivat taivaslaelle, ja katseeni katosi äärettömään avaruuteen.
(jatkuu)
Uusi Suometar n:ot 106-107 10-11.5.1898.
