Koditon, VIII luku


VIII







Me olimme kulkeneet jo suuren osan keskistä Ranskaa. Matkustustapamme oli hyvin yksinkertainen, kulimme vain eteenpäin sattuman mukaan, ja kun eteemme tuli kyläkunta, joka ei näyttänyt kovin kurjalta, niin valmistausimme sinne menemään juhlakulussa. Minä puin koirat, panin lakin Dolcelle, takin Zerbinolle ja Capille siteen silmille, hänen kun oli näyteltävä vanhan vaivasen osaa. Ja sitten viimeiseksi pakotin Joli-Coeurin ottamaan kenraalin puvun päälleen. Tämä olikin vaikein tehtävä, sillä apina tästä ymmärsi, että nyt hänen oli työhön ruvettava ja vastusti pukemista minkä voi, ja sitä varten se keksi mitä hassunkurisimpia juttuja esteeksi. Minä kutsuin Capin avukseni ja silloin saatiin apinan juonet kumotuiksi. Kun seurue näin oli juhlallisesti juhlapuvussaan, niin Vitalis otti huilunsa, ja me lähdimme hyvässä järjestyksessä kulkemaan kylän läpi. Jos jälkeemme kertyi tarpeeksi suuri joukko uteliaita, niin me pysähdyimme näyttelemään. Vaan jos oli ainoastaan vähän väkeä ja vähän toivoa tuloista, niin jatkoimme matkaamme. Ainoastaan kaupungeissa viivyimme useampia päiviä, ja silloin minä aina aamusin sain mennä minne halusin. Minä otin Capin mukaani — tietysti vain koiran ilman teateripukua, ja me kuleksimme pitkin katuja. Vitalis, joka tavallisesti piti minua lähellään, antoi silloin täyden vapauden. ”Kun olet joutunut kiertelemään Ranskaa sillä ijällä, jolloin toiset lapset istuvat koulussa, niin pidä silmäsi auki, katsele ja opi. Kun näet jotakin huomattavaa, jota et ymmärrä tahi tiedä, niin kysy minulta ujostelematta. Minä en ehkä aina tiedä sinulle selittää, sillä en minäkään kaikkia tiedä, vaan ehkä kuitenkin useimmiten voin uteliaisuutesi tyydyttää. Minä en aina ole ollut koirain tirehtööri, on minulla ollut muutakin tehtävää kuin näytellä Capia tai herra Joli-Coeuriä kunnioitettavalle yleisölle.”

”Mitä tehtävää?”

”Puhutaan siitä toiste. Tällä kertaa saat vain tietää, että koirainnäyttelijällä on ollut ylhäisempikin asema maailmassa. Samalla huomautan sinulle myöskin, että jos nykyään oletkin mitä alhaisimmassa asemassa, niin voit, jos tahdot, kohota vähitellen korkeammalle. Se tosin jonkun verran riippuu asianhaaroistakin, vaan suurimmassa määrässä kuitenkin sinusta itsestäsi. Kuuntele opetustani, kuuntele neuvojani, poikaseni, niin myöhemmin, suureksi tultuasi, olet muistava sydämmellisellä kiitollisuudella, toivon minä, minua köyhää soittoniekkaa, jota sinä niin kovin pelkäsit, kun otin sinut kasvatusäidiltäsi. Minusta tuntuu, että kohtauksemme oli sinulle onneksi.”

Mikähän on mahtanut olla isäntäni asema, josta hän niin usein puhui, mutta aina niin varovasti? Minä sitä tuumiskelin ja mietiskelin uteliaana. Jos hän on ollut korkeassa asemassa, niin minkä vuoksi oli nyt näin alhaisessa? Hän sanoi että minä voin kohota, minä, joka en ollut mikään, minä orpo, jolla ei ollut ketään auttajaa.

Me olimme lähteneet Auvergnesta ja tulleet Qaercyyn. Köyhempää ja ikävämpää seutua ei ole missään. Viljelemätöntä seutua, jossa kasvaa pahasia vaivaispuita. Vettä ei näe juuri missään, ei jokea, ei puroa, ei lampea. Keskellä tätä kuivaa tasankoa on suuri kyläkunta Bastide-Murrat. Siellä olimme yötä muutamassa pahasessa majatalon riihessä.

”Täällä”, sanoi Vitalis puhellessamme ennen maata panoa, ”tässä kylässä, ja luulon mukaan tässä talossa on syntynyt mies, joka on tappanut tuhansia sotamiehiä ja joka oli ollut tallipoikana ja sitten oli prinssi ja vihdoin kuningas. Nimensä oli Murat. Hänestä on tehty sankari, ja hänen nimensä on annettu tälle kylälle. Minä hänet tunsin ja olen usein puhutellukin häntä.”

Minä hämmästyksissäni päästin suustani: ”Silloinko kun hän oli tallirenkinä?”

”Ei”, vastasi Vitalis nauraen. ”Vaan silloin kun hän oli kuninkaana. Minä olen nyt ensikertaa täällä. Hänen tuttavuuteensa jouduin Napolissa, hänen omassa hovissaan.”

”Te olette ollut kuninkaan tuttava!” Minä mahdoin ihmettelyni ilmaista hullunkurisella äänellä, kun isäntäni purskahti nauramaan ja nauroi kauan aikaa. Me istuimme penkillä tallin edessä, selkä seinää vasten. Edessämme nousi kuu rakennusten kattojen yli, ilma oli viileä, heinäsirkat sirittivät yksitoikkoista lauluaan.

”Menetkö nukkumaan”, kysyi Vitalis, ”vai haluatko kuulla kertomuksen Murat-kuninkaasta?”

”Kertokaa kuninkaasta!”

Useita tunteja istuimme penkillä hänen kertoessaan, ja minun katseeni oli kiinnitetty hänen kasvoihinsa, jotka loistivat kuun kuulakkaassa valossa.

Kaikkiko olisi ollut mahdollista, mitä hän kertoi, eikä ainoastaan mahdollista, vaan aivan tottakin. Isäntäni oli nähnyt kuninkaan ja kuningas oli hänelle puhellut. Mikähän isäntäni oli ollut nuoruutensa aikana? Ja miten hänestä oli tullut tällainen kuin hän nyt oli edessäni vanhoina päivinään?

Siinä oli työtä lapsen heränneelle, vilkkaalle mielikuvitukselle, utelias kun olin tietämään ihmeellisiä asioita.

(jatkuu)





Uusi Suometar n:o 120 27.5.1898.