X
Palatessani majapaikkaamme, sydän suruisena ja silmät punaisina, tapasin pihalla majapaikan isännän, joka minua katseli pitkistään. Minä yritin menemään hänen ohitsensa katsomaan koiria, vaan hän minut pysähdytti.
”No, mitenkäs kävi isäntäsi?” hän kysyi.
”Hänet tuomittiin.”
”Kuinka kauaksi aikaa?”
”Kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen.”
”Ja paljonko sakkoja?”
”Sata markkaa.”
”Kaksi kuukautta vankeutta ja sata markkaa sakkoja”, kertoi hän moneen kertaan. ”Ja mitä sinä aiot tehdä sillä aikaa?”
”En tiedä, hyvä herra.”
”Etkö tiedä? Onko sinulla rahaa itsesi ja eläintesi ruokaan?”
”Ei ole.”
”Isäntäsi on jo minulle velkaa liiaksi, minä en voi ottaa sinua asumaan kahdeksi kuukaudeksi, sillä tiesi saanko maksua ollenkaan. Sinun täytyy lähteä talosta.”
”Minunko täytyy lähteä? Mutta minne minä menen?”
”Se ei ole minun asiani. Enhän minä ole isäsi enkä isäntäsi, ethän siis voi vaatia, että minä sinua rupeaisin elättämään?”
Minä seisoin hetken aikaa ällistyneenä. Mitä sanoa? Mies oli oikeassa. Mitä varten hän olisi ruvennut minua elättämään? Eihän minusta ollut hänelle muuta kuin vastuita ja rasitusta.
”Ota poika siis koirasi ja apinasi, ja katoa pois. Isäntäsi säkin tietysti jätät minulle. Kun hän pääsee vankeudesta, niin hän tulee sitä hakemaan, ja silloin me teemme tilin.”
Minulle juolahti ajatus mieleen ja minä luulin keksineeni keinon saadakseni jäädä majapaikkaan. ”Kun te olette varma, että isäntäni silloin voi teille suorittaa laskunsa, niin antakaa minulle hoitoa siihen saakka ja lisätkää minun kuluni hänen laskuunsa.”
”Vai niin, poikaseni? Isäntäsi kyllä voinee maksaa muutamista päivistä, vaan kahdesta kuukaudesta, se on aivan toista.”
”Minä syön niin vähän kuin tahdotte.”
”Mutta entäs eläimesi? Ei poikaseni, kyllä sinun täytyy lähteä. Kyllä sinä kylissä saat ansiota elättääksesi henkesi.”
”Vaan missä isäntäni minut sitten vankeudesta päästyään tapaa. Hän tulee tietysti tänne.”
”No sinä päivänä sinä palaat tänne, ja tuon kahden kuukauden ajan kiertelet ympäristössä ja kylpypaikoissa. Siellä on raha-ansiota yllin kyllin.” Ja hän katkasi kaikki väitteeni käskien minun lähtemään viidessä minuutissa.
Laitettuani laukkuni kuntoon ja otettuani koirat ja apinan lähdin ravintolasta. Isäntä oli portilla katsomassa. Ja minulla oli kiire päästä kaupungista, sillä koiriltani ei ollut kuonokoppaa. Mitä sanoisin jos minut tapaisi joku polisikonstaapeli? Että minulla ei ole rahaa ostaa kuonokoppia. Se olisi ollut totta, sillä minulla tosiaan ei ole ollut kuin viisikymmentäviisi penniä, ja se summa ei olisi riittänyt tällaisiin varustuksiin. Eikö minutkin vangittaisi vuorostani? Ja mihin silloin joutaisivat koirat ja apina? Minusta oli tullut joukon johtaja, perheen päämies, minusta orvosta raukasta, ja minä tunsin vastuunalaisuuden tunnetta.
Kulkiessamme siinä koirat tähystelivät minua tavalla, joka ei kaivannut sanoja: niillä oli nälkä. Apina, joka istui laukullani, nyki minua vähänväliä korvasta, ja kun minä katsoin sitä, niin se hieroi vatsaansa. Sen liikkeen ymmärsin yhtä hyvin kuin koirain katseen. Minä puolestani myöskin olisin puhellut nälästäni, sillä en ollut syönyt päivällistä, vaan mitä hyötyä siitä olisi ollut. Rahani eivät riittäneet, jotta meidän olisi kannattanut syödä enemmän kuin kerran päivässä.
Ravintola, jossa olimme olleet ja josta meidät oli ajettu, oli Saint-Michelin etukaupungissa Montpellierin tien varressa, ja minä olin tietysti lähtenyt tätä tietä kulkemaan. Kiirehtiessäni kaupungista, päästäkseni joutumasta tekemisiin polisin kanssa, minulla ei ollut aikaa miettimään minne tiet veivät. En ajatellut muuta kuin päästä Toulousesta niin pian kuin suinkin, sama se minne. Minulle ei ollut toinen seutu toista tärkeämpi, kaikkialla minulta vaadittaisiin rahaa ruuasta ja asunnosta. Kysymys asunnosta ei ollut niinkään tärkeä, nyt kun oli lämmin vuodenaika, niin että voimme nukkua paljaan taivaan alla, jonkun pensaan juurella tai seinän vierellä. Vaan mitä syödä?
Luulen, että me kulimme pari tuntia ennen kuin uskalsin pysähtyä, ja tällä aikaa koirat minua tähystelivät aina rukoilevammasti ja apina nyki minua korvasta hieroen vatsaansa aina kovemmin. Vihdoin luulin olevani niin kaukana Toulousesta, ettei enään tarvitsisi mitään pelätä, tai ainakin niin kaukana, että voin sanoa huomenna varustavani koirani kuonokopalla, jos sitä vaadittaisiin, ja minä menin ensimmäiseen leipuripuotiin, minkä tapasin. Minä pyysin ostaa puolentoista naulan leivän.
”No te otatte kerrassaan kahden naulan leivän”, sanoi leipuri, ”siinä ei ole ollenkaan liikaa noin monta eläintä kun on. Niitä pitää hyvin ruokkia noita eläinparkoja.”
Totisesti kahden naulan leipä ei olisi ollut liikaa, sillä lukuun ottamatta Joli-Coeuriä, joka söi pieniä paloja, ei olisi sittenkään tullut kuin puoli naulaa henkeen, vaan kukkaroni ei kannattanut. Leipä maksoi kaksikymmentäviisi penniä naula, ja jos minä olisin ottanut kaksi naulaa, niin olisi se maksanut viisikymmentä penniä. Niin että minulle ei olisi jäänyt kuin viisi penniä. Minusta ei ollut siis viisasta ruveta näin tuhlaamaan ennen kuin oli varma tieto, miten huomenna tulemme toimeen. Ostettuani puolitoista naulaa, minulle jäisi seuraavaksi päiväksi rahaa seitsemäntoista penniä, niin että emme juuri nälkään kuolisi odottaessamme tilaisuutta ansioon. Minä olin tehnyt pian nämät laskut, ja vakuutin leipurille, että puolessatoista naulassa oli aivan kyllin ja varoitin häntä leikkaamasta enempää.
”Hyvä, hyvä”, sanoi hän ja kuuden naulan leivästä, jonka me olisimme lopettaneet kokonaan, hän leikkasi meille neljännen osan ja pani vaakaan. ”Siinä on liikaa, vaan olkoon se kahdesta pennistä”, ja hän pyyhkäsi minun neljäkymmentä penniä kokonaan laatikkoonsa. Minä olen nähnyt ihmisiä, jotka ovat jättäneet pennit, joita heille on vastaan annettu, sanoen että eivät tiedä mitä niillä tehdä. Minä en olisi hylännyt. En kuitenkaan uskaltanut niitä vaatia ja minä astuin puodista puristaen lujasti leipää kainalossani.
Koirat iloisina hyppivät ympärilläni ja apina veti minua tukasta äänellen hyvillään. Me emme menneet kovin kauas. Kun tapasimme ensimmäisen puun tien varressa, asetin harppuni sitä vasten ja heittäysin pitkäkseni ruohikkoon. Koirat istahtivat vastapäätäni, Capi kaskelle, toiselle puolen Zerbino ja toiselle Dolce. Ja Joli-Coeur, joka ei ollut uuvuksissa, seisoi kahdella jalalla valmiina ahmimaan palat, joita hänelle oli tuleva. Olipa hupainen tehtävä leivän leikkaaminen. Minä jaoin sen viiteen yhtä suureen osaan, ja ettei mitään hukkaan joutuisi, jaoin minä leivän pieninä viipaleina, jonka kukin sai vuoron perään. Joli-Coeur, joka tarvitsi vähin ruokaa, oli hyvin tyytyväinen jakoon, ja se oli jo kylläinen, kun meillä muilla oli vielä sokaiseva nälkä. Hänen osastaan otin kolme palasta, jotka pistin laukkuuni antaakseni ne sittemmin koirille, ja kun vielä jäi neljä palasta, niin söimme ne jälkiruokana.
Minusta nyt oli sopiva tilaisuus lausua muutama sana tovereilleni. Minä tietysti pidin itseni heidän päällikkönään, vaan en mielestäni ollut niin paljoa heitä ylevämpi, että olisin voinut jättää selittämättä, miten arveluttava asemamme nyt oli. Capi nähtävästikin oli ymmärtänyt aikomukseni, sillä hän katsoi minuun tarkkaavasti viisailla lempeillä silmillään.
”Niin, Capi”, sanoin, ”niin ystäväni Dolce, Zerbino ja Joli-Coeur, rakkaat toverini, minulla on teille ikävä uutinen kerrottavana: isäntämme on meistä erotettu kahden kuukauden ajaksi.”
”Haul!” sanoi Capi.
”Se on varsin ikävää hänelle, ja ikävää meille. Hän meitä elätti, ja hänen poissa ollessaan olemme varsin pelottavassa asemassa. Meillä ei ole rahaa.”
Capi ymmärsi tämän sanan täydellisesti ja nousi seisomaan takajaloilleen aivan niin kuin teki kiertäessään kunnioitettavan yleisön edessä.
”Sinä arvelet, että meidän on annettava näytäntöjä”, jatkoin minä. ”Se tosiaan on hyvä neuvo, vaan saammeko tuloja? Siinä se on kysymys. Minä teille ilmoitan, ettei meillä ole kuin viisitoista penniä kaikkiaan. Sen vuoksi on supistettava vatsan vaatimuksia. Kun nyt asiat ovat näin, niin uskallan toivoa, että te ymmärrätte tilamme ja panette viisautenne ja kaiken taitonne liikkeelle seuramme hyväksi. Minä teiltä vaadin tottelevaisuutta, varovaisuutta ja rohkeutta. Luottakaa minuun niin kuin minäkin luotan teihin.”
Minä en uskalla sanoa, ymmärsivätkö toverini koko puheeni, vaan varma olen, että he ymmärsivät sen pääasiassa. Isäntämme poissaolosta he ymmärsivät, että jotakin vakavaa oli tapahtunut ja odottivat minulta selitystä. Jolleivät ymmärtäneetkään mitä heille sanoin, niin olivat he tyydytettyjä käytöksestäni heitä kohtaan, ja he osottivat tyytyväisyyttään tarkkaavaisuudellaan.
Kun minä puhun heidän tarkkaavaisuudestaan, niin puhun silloin ainoastaan koirista, sillä Joli-Coeurin oli mahdotonta pitää huomiotaan kauan kiinnitettynä yhteen asiaan. Puheeni alussa se näytti olevan hyvin huvitettu siitä, vaan montakaan kymmentä sanaa en ollut lausunut, kun se hypähti puun oksalle ja siellä sitten huvittelihe viskautumalla oksalta oksalle. Jos Capi olisi minua kohdellut näin välinpitämättömästi, niin se olisi minua kovin loukannut, vaan Joli-Coeurin käytös ei minua ollenkaan hämmästyttänyt. Sellainen hän oli ajattelematon ja ymmärtämätön, ja oikeastaan oli luonnollista, että sillä halutti vähän huvitella. Minä tunnustan, että mielelläni olisin tehnyt samoin kuin hän ja sydämmen halulla kiipeillyt, vaan virkani arvokkaisuus ei sallinut minun ruveta tällä tavoin huvittelemaan.
Hetkisen aikaa levättyämme annoin lähtömerkin: meidän oli ansaittava yösijamme, ja kaikessa tapauksessa huomispäivän ateria, jos kuten oli luultava, me säästämme varojamme makaamalla taivasalla. Tunnin ajan kulettuamme tulimme muutaman kylän näkyville, jossa arvelin voivani toteuttaa aikeeni. Kaukaa se näytti sangen mitättömältä, ja hyvin vähä oli siis toivoa suurista tuloista, vaan sepä ei rohkeuttani masentanutkaan. Minä en ollut vaativa, ja minä tuumailin, että kuta pienempi kylä sitä vähemmän pelkoa tapaavamme poliisikonstaapelia.
Minä puin näyttelijäni ja niin kauniissa järjestyksessä kuin suinkin me astuimme kylään. Vahinko että meillä ei ollut Vitalisin huilua eikä hänen uljuuttaan, joka aina veti huomion puoleensa. Minulta ei ollut hänen kookasta vartaloaan eikä uljasta muotoaan, päinvastoin minä oli hyvin pieni, ja minun kasvoillani näkyi paremminkin levottomuus kuin varmuus. Minä katselin kahtapuolta, että minkälaisen vaikutuksen tulomme tekee. Vaan kovinkaan lupaavalta ei näyttänyt, siellä täällä joku kohotti päätään, vaan laski taas, eikä kukaan seurannut meitä.
Tultuani muutamalle vaahterain ympäröimälle torille, tartuin harppuuni ja aloin soittaa valssia. Soitto oli iloista, sormeni keveät, vaan sydämeni oli suruinen, minusta tuntui kuin olisi ollut kivitaakka hartioillani. Käskin Zerbinon ja Dolcen tanssimaan valssia. Ne tottelivat heti ja rupesivat pyörimään tahdin mukaan, mutta ei kukaan meistä välittänyt, vaikka talojen portilla seisoskeli vaimoja, toiset kutoen sukkaa, toiset puhellen keskenään. Minä soitin soittamistani, ja Zerbino ja Dolce tanssivat. Ehkäpä vielä joku päättää tulla luoksemme, ja kun kerran vain tulee yksi, niin sitten tulee toinenkin, pian on puolikymmentä ja sitten puolisataa.
Mutta turhaan soitin ja turhaan koirat tanssivat. Ihmiset pysyivät loitolla, eivät edes katsoneet meihin päinkään. Minä en kuitenkaan siitä lannistunut, vaan soitin yhä kovemmin, helskyttelin harppuni kieliä niin, että katketa olivat. Yhtäkkiä muuan pieni lapsi, niin pienen pieni, että luullakseni hän oli ensikertoja ottamassa askelia omin varoinsa, lähti muutaman talon luota ja suuntasi kulkunsa meitä kahden. Tietysti hänen äitinsä tulee hänen jälestään, päätin minä, ja sitten äitin jälestä hänen toverinsa, jo sitten saamme yleisöä ja rahaa. Minä soittelin vienommin houkutellakseni lasta luoksemme. Ja hän tulla pyöriskeli hiljalleen luoksemme kädet ojona. Lähestyi lähestymistään. Vielä muutamia askelia, niin se oli luonamme. Äitinsä samassa aikoi katsella ympärilleen, nähtävästi hämmästyneenä, kun lapsi ei ollutkaan hänen luonaan. Hän huomasi pian, missä kaivattu oli. Mutta eipä hän lähtenytkään lapsen jälkeen, niin kuin olin toivonut, huuti vain, ja lapsi tottelevasti pyörti äitinsä luo.
Nämät ihmiset eivät ehkä suosi tanssia, se näytti hyvin luultavalta kaikesta päättäen. Minä komensin Zerbinon ja Dolcen maata ja rupesin laulamaan, enkä ikinäni varmaankaan ole laulanut sellaisella innolla:
Fenesta vascia e patrona crudele
Quanta sospire m'aja fatto jettare.
En ollut vielä saanut toista säettä päätetyksi, kun näin tulevan meitä kohden muutaman miehen.
Vihdoinkin!
Minä lauloin vielä innokkaammin.
”Hei!” huusi mies ”Mitä sinä teet, vekara?”
Minä keskeytin lauluni hämmästyneenä tästä kysymyksestä, ja jäin katsomaan kun hän lähestyi meitä suu auki.
”Vastaatko, vai?”
”Mutta näettehän, hyvä herra, mitä minä teen. Minähän laulan.”
”Onko sinulla lupa laulaa meidän kuntamme alueella?”
”No lappele sitten jalkoihisi, jollet halua, että toimitan sinut oikeuteen.”
”Mutta hyvä herra ...”
”Sano minua herra maapoliisiksi, ja korjaa luusi kerjäläinen!”
Maapolisi! Minä jo tiesin, mitä maksaa ruveta vastarintaa tekemään polisille, ja sen vuoksi minua ei tarvinnut käskeä kahta kertaa. Minä pyörähdin ympäri ja lähdin samaa tietä jota olin tullutkin. Viidessä minutissa olin puikkinut tieheni tästä kylmäluontoisesta kylästä. Koirat seurasivat minua allapäin ja surullisina. Ne varmaankin älysivät, että meitä oli paha onni kohdannut.
Capi vähän väliä juoksi eteeni ja katseli minua uteliaasti viisailla silmillään. Joku toinen hänen sijallaan olisi minulta kysynyt, vaan Capi oli niin hyvin kasvatettu, että se ei antautunut tällaiseen ajattelemattomuuteen, se tyytyi siihen, kun sai osottaa uteliaisuuttaan, ja minä näin leukainsa tärisevän, kun se pidätti haukuntaansa. Kun olimme päässeet niin kauas, että meillä ei ollut enään pelkoa maapolisin tulosta, tein kädelläni merkin, ja heti kolme koiraani asettui ympärilleni, Capi keskelle ja silmänsä tiukasti kiintyneinä minuun. Oli nyt aika antaa heille selitys, jota he odottivat.
”Kun meillä ei ollut lupaa esiintyäksemme, niin meidät karkoitettiin.”
”Mitäs nyt?” kysyi Capi kallistaen päätään.
”Nyt käymme maata paljaan taivaan alle, sama se mihin, ja iltasta syömättä.”
”Tämä sana synnytti yleisen murinan. Minä näytin rahani, vaivaiset viisitoista penniä. ”Te tiedätte, että meillä ei ole muuta rahaa, ja jos kulutamme nämä jo tänä iltana, niin meillä ei ole huomenna suuhun pantavaa. Mutta kun olemme tänään syöneet, niin minusta teemme viisaimmin ajattelemalla huomista päivää.” Ja minä pistin rahat taskuuni. Capi ja Dolce kävivät alapäisiksi tyytyen kohtaloon, vaan Zerbino, joka oli toisellainen luonteeltaan ja, mikä pahempi, aika herkkusuu, yhä murisi. Minä katsoin sitä ankarasti, vaan kun ei siitäkään ollut apua, niin käännyin Capiin ja sanoin: ”Selittäkää Zerbinolle asia, jota hän ei näy tahtovan ymmärtää. Meidän täytyy luopua toisesta ateriastamme tänä päivänä, muuten emme huomenna saa ainoatakaan palaa suuhumme.”
Capi heti löi käpälällään toveriaan ja niiden välillä näytti syntyvän vilkas keskustelu. Minä sanon tahallani ”keskustelu”. Sillä aivan varmaa on, että eläimillä on oma puhekielensä. Jos olette tarkastaneet pääskysiä, niin varmaan olette huomanneet, että ne eivät laskettele lirityksiään suotta aikojaan, visertäessään keskenään, vaan puhelevat tosiasioita, keskustellen joko vakavasti tahi lausuen hellän ystävyyden tunteita toisilleen. Tahi kun saman keon muurahaiset kohtaavat toisensa polulla ja hierovat toisiaan tuntosarvillaan, niin mitä luulette heidän tekevän, jollette myönnä, että he ilmoittavat toisilleen asioitaan? Mitä koiriin tulee, niin ne eivät ainoastaan osaa puhua, vaan lukeakin: katselkaahan niitä kun ne seisovat nenä pystyssä tai juoksevat nenä maassa, haistellen kiviä ja pensaita ja yhtäkkiä pysähtyvät jonkun mättään luo vähäksi aikaa. Me emme mättäässä näe mitään, vaan koira siitä lukee kaikellaista hauskaa, mikä on siihen kirjoitettu salaperäisellä tavalla, mitä me emme ymmärrä.
Minä en ymmärtänyt mitä Capi sanoi Zerbinolle, sillä jos koirat ymmärtävätkin ihmiskieltä, niin ihmiset eivät ymmärrä koirain kieltä. Minä vain näin, että Zerbino pysyi uppiniskaisena ja tahtoi tuhlata rahamme. Capin täytyi suuttua, ja vasta kun hän näytti hampaitaan Zerbinolle, joka ei ollut mikään rohkea koira, tämä asettui äänettömäksi. Kun näin oli saatu tämä asia järestetyksi, niin ei ollut enään muusta kysymys kuin yösijastamme.
Ilma oli kaunis ja lämmin, ei ollut hätäkään maata paljaan taivaan alla. Ei tarvinnut muusta huolta pitää kuin asettua sellaiseen paikkaan, mihin eivät sudet pääse, jos niitä olisi seutuvilla, ja että sai maapolisin kartetuksi, jotka minusta tuntuivat vaarallisimmilta kuin pedot. Ei ollut siis muuta kuin astua tietä niin kauas, että tavataan sopiva paikka. Ja me astuimme, kilometrin kilometriltä. Laskevan auringon viimeiset säteet olivat jo kadonneet taivaalta, vaan me emme vieläkään olleet tavanneet sopivaa paikkaa. Lopuksi ei auttanut muu kuin ruveta siihen, missä olimme. Ja me pysähdyimme muutamaan metsään, jossa oli siellä täällä alastomia aukkoja, joiden keskellä kohosi kalliolohkareita. Seutu oli hyvin synkkä ja autio, vaan meillä ei ollut parempaa valittavissa, ja minä arvelin, että kallioiden välissä olemme yökylmältä suojassa. Kun puhun meistä, niin tarkoitan Joli-Coeuriä ja itseäni, sillä koirista minulla ei ollut huolta, ei tarvinnut pelätä että ne, maatesaaan yötä ulkona, vilustuisivat. Vaan itsestäni minun piti pitää huolta, sillä minä tunsin edesvastuuta joukon elämästä. Miten joukkoni kävisi, jos minä sairastuisin? Miten kävisi minun, jos Joli-Coeur sairastuisi?
Me poikkesimme tiellä kallioiden väliin, ja pian huomasin muutaman kallion, jonka juurella oli luolan tapainen. Tähän onkaloon oli tuuli ajanut vuoteeksi kuivuneita havuneulasia. Parempaa suojapaikkaa, jossa oli vuoteet ja katot, emme olisi voineet toivoakaan. Meiltä ei puuttunut muuta kuin leipäpala illalliseksemme, vaan parasta oli koettaa olla sitä ajattelematta ja ruokaa se on unikin. Ennen maata menoa sanoin Capille, että hänen tuli olla vartijanamme. Ja koira asettuikin ulkopuolelle vahtipaikalle, jotta minä saatoin olla aivan huoleti, ettei kukaan meitä voisi lähestyä niin, etten saisi siitä tietoa edeltäpäin. Mutta vaikka olinkin siitä varma, niin en kuitenkaan päässyt uneen heti kun heittäysin maata havuneulavuoteelle, Joli-Coeur vieressäni takkini povessa, Zerbino ja Dolce makaamassa jaloissani. Olinkin väsynyt, vaan vielä enemmän levoton.
Tämä ensimmäinen matkapäivä oli ollut hyvin huono-onninen. Minkähänlainen on huomispäivä? Nälkä ja jano oli eikä ollut rahaa kuin viisitoista penniä. Vaikka miten niitä olisin pyöritellyt taskussani, eivät ne siitään lisääntyneet: yksi, kaksi kolme — siihen aina laskemiseni pysähtyi.
Miten voin elättää joukkoni, miten voin itse tulla toimeen, jollen seuraavana päivällä saisi tilaisuutta antamaan näytöksiä enkä lupaa laulamaan? Pitikö meidän kuolla nälkään metsään, louhen alle?
Pyöritellessäni mielessäni näitä kysymyksiä katselin tähtiä, jotka tuikuttivat himmeällä taivaalla. Ei tuntunut tuulen henkäystäkään. Syvä hiljaisuus, ei kuulu lehden kahinaakaan, ei linnun piipitystäkään, ei tieltä kärryjen kolinaa. Autiota niin kauas kuin silmä kannatti: miten oksiksemme olimme, hyljätyitä!
Kuuma kyynel herahti silmääni ja yhtäkkiä purskahdin itkemään: Barberinin muori raukka! Vitalis raukka!
Minä heittäysin vatsalleni ja vuodatin kyyneleet käsiini voimatta hillitä itkuani. Vaan samassa tunsin henkäyksen tukassani. Minä rivakasti käännyin katsomaan ja suuri pehmoinen kieli nuoleksi kasvojani. Capi oli kuullut minun itkevän ja tullut minua lohduttamaan, niin kuin hän teki ensi yötä ollessani Vitalisin matkassa. Minä tartuin sitä kaulaan kaksin käsin, se päästi pari kolme valittavaa ääntä, minusta näytti että se itki minun kanssani.
Kun seuraavana päivänä heräsin, Capi istui vieressäni katsellen minua, linnut visertelivät metsässä, kaukaa kuului kirkonkellon ääni, aurinko paistoi korkealta taivaalta lämpöisesti, vahvistaen ruumista ja sielua. Pian olimme valmiit taipaleelle, ja me suuntasimme kulkumme sinne, mistä kuului kirkonkellon ääni. Siellä varmaan oli kylä ja siinä varmaankin oli leipuri. Kun on pannut maata eineettä ja iltasetta, niin nälkä tuntuu pian seuraavana päivänä. Päätökseni oli tehty: minä panen viimeiset rahani menemään ja sittenpähän näemme mitä on tehtävä. Kylään tullessamme minun ei tarvinnut kysyä missä oli leipuri: sen nenämme löyti, minulla oli melkein yhtä tarkka vainu kuin koirillani tuntemaan tuoreen leivän makean hajun. Vähillä rahoillani ei saatu leipää kuin pieni pala henkeen, ja me olimme pian eineemme syöneet.
Nyt oli aika tullut koettaa saada ansiota. Ja sen vuoksi lähdin kuleksimaan kylälle katselemaan, missä olisi edullinen paikka näytäntöä varten, ja samalla tutkimaan ihmisten muotoja koettaakseni niistä päättää, ovatko meille ystäviä vai vihollisia. Aikomukseni ei ollut antaa näytäntöä heti suorastaan, sillä nyt ei ollut sopiva aika, vaan tutkia seutua ja valita paras paikka ja sitten puolenpäivän aikaan tulla tälle paikalle koettamaan onnea.
Minä olin näihin tuumiini vaipuneena, kun kuulin takana huutoa. Käännyin sukkelasti katsomaan ja näin Zerbinon tulevan ja vanha vaimo jälessä. Pian ymmärsin, mitä tämä merkitsi. Zerbino oli käyttänyt hyväkseen tilaisuutta, kun minä kulin mietteissäni, ja oli eronnut seurastamme, mennyt muutamaan taloon ja varastanut sieltä lihakappaleen, joka sillä nyt oli hampaissa.
”Ottakaa kiinni varas” huusi vaimo, ”ottakaa kiinni, ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni tuo koko joukko!”
Kuullessani tämän huudon tunsin itseni syylliseksi tai ainakin vastuunalaiseksi koirani teosta ja minä lähdin juoksemaan. Mitä sanoa, jos vaimo vaatisi lihakappaleesta maksun? Millä maksaa se? Jos meidät saataisiin kiinni, niin kyllä kai meidät pantaisiin vankilaan.
Kun Capi ja Dolce huomaaivat minun lähtevän juoksemaan, niin ne seurasivat kintereilläni, ja Joli-Coeur, joka oli olkapäälläni, tarttui käsin kaulaani, ettei hän putoaisi. Siitä ei ollut juuri pelkoa, että meitä saavutettaisiin takaa ajamalla, mutta vastaan tulijat voisivat meidät ottaa kiinni. Ja minusta näyttikin, että parilla miehellä, jotka tulivat vastaan, olikin se aie. Kaikeksi onneksi sattui kuitenkin muuan poikkikatu eteemme sitä ennen, ja minä poikkesin sille joukkoineni. Juosten minkä käpälästä lähti, me pääsimme onnellisesti kylästä. Mutta minä en uskaltanut pysähtyä ennen kuin lääpästyin niin, etten enään voinut juosta, vaan silloin olimmekin jonkun kahden kilometrin kylästä. Silloin käännyin katsomaan taakseni. Capi ja Dolce olivat kintereilläni, ja kaukana jälessä tuli Zerbino, joka oli jäänyt jälkeen pysähtyessään syömään saaliinsa. Minä kutsuin sitä, vaan se ymmärsi ansainneensa ankaraa rangaistuksen ja puikki pakoon.
Nälän ahdistamana se oli antautunut tähän varkauteen, mutta sittenkään en voinut tekoaan hyväksyä. Varkaus oli varkaus. Syyllinen oli rangaistava, jos mieli pitää kuria joukossani. Muuten kävisi niin, että seuraavassa kylässä Dolce noudattaisi toverinsa esimerkkiä ja lopuksi Capikin joutuisi kiusauksen valtaan. Minun oli siis julkisesti rangaistava Zerbinoa. Mutta sitä varten minun oli se saatava käsiini. Se taas ei ollut mikään helppo asia. Minun täytyi sitä varten turvautua Capin apuun.
”Mene hakemaan tänne Zerbino.”
Capi lähti heti toimittamaan tehtävää, jonka sille uskoin. Mutta minusta kuitenkin näytti, että se siihen ryhtyi enemmän tottumuksesta kuin omasta halustaan, ja katseestaan, jonka se loi minuun lähtiessään, olin näkevinäni, että se mieluummin halusi olla Zerbinon asianajajana kuin minun poliisimiehenäni.
Minun oli odotettava Capia ja hänen vankiaan, ja arvasin, että saan odottaa jotenkin kauan, sillä Zerbino ei olisi niin halukas lähtemään heti ensi tingassa. Mutta odottaminen ei ollutkaan vastenmielistä. Olin jo niin kaukana kylästä, ettei ollut mitään pelkoa siitä, että meitä enään takaa ajettaisiin, ja toisekseen olin kovasta juoksusta niin väsynyt, että varsin mielelläni levähdin vanan aikaa. Sitä paitse, mitä syytä oli kiirehtiä, kun ei ollut vähintäkään tietoa, minne mennä ja kun ei ollut mitään tekemistä?
Paikka, johon olin pysähtynyt oli aivan kuin valittu odottelemista varten. Hurjassa paossani, tietämättä vähintäkään matkani määrästä, olin saapunut Keskikanavan rannalle. Ja kulettuani Toulousesta lähtien karuja, pölyisiä seutuja, olin nyt raikkaassa seudussa, joka oli raikas ja hauska: täällä oli vettä, puita, ruohikkoa ja täällä oli pieni lähde, joka juosta lirisi muutaman kasveihin verhoutuneen kallion riippuvien kasvien ja kukkien reunustamassa uomassa. Tämä oli kerrassaan ihastuttavaa, ja täällä oli mainiota odotella koiria palaaviksi.
Kului hyvä tunti eikä niitä näkynyt ei kuulunut, ei kumpaakaan. Minä aloin käydä jo levottomaksi. Mutta sitten ilmestyi näkyviin Capi, joka tuli yksin allapäin.
”Missä on Zerbino?”
Capi paneutui maata arkana, ja minä huomasin, että sen toinen korva oli verissä. Minä en ollut selityksen tarpeessa, vaan ymmärsin heti, mitä oli tapahtunut: Zerbino oli tehnyt vastarintaa polisille, ja Capi totellen ankaraa käskyäni oli antautunut tappeluun.
Pitikö minun nyt sitäkin rangaista? Minulla ei ollut siihen sydäntä. Enkä minä nyt voinut pahoittaa toisten mieliä kun oma mielenikin oli masennuksessa.
Nyt, kun Capi oli niin huonosti onnistunut, ei ollut muuta neuvoa, kuin odottaa niin kauan kuin Zerbino tulee omasta halustaan. Päättelin, että se ensin vastusteltuaan alistuisi sitten rangaistavaksi ja tulisi luoksemme katuvaisena. Panin pilkakseni muutaman puun juurelle pitäen Joli-Coeuriä kahleissa, peläten että sitäkin ehkä alkaisi haluttaa Zerbinon luo. Capin ja Dolcen komensin makaamaan jalkoihini. Aika kului, vaan Zerbinoa ei vain näkynyt, ja tietämättäni vaivuin unen valtoihin. Herättyäni oli tunteja kulunut. Ei olisi tarvinnut aurinkoakaan päättääkseni, että oli kulunut aikaa koko paljon, vatsani huuti, ilmoittaen että siitä oli jo pitkä aika kun olin syönyt leipäpalan. Joukkueni niin ikään ilmaisi nälkäänsä, Capi ja Dolce surullisilla katseilla, Joli-Coeur vinkeillään. Eikä Zerbinoa kuulunut ei näkynyt. Minä sitä huutelin, vihelsin, vaan turhaan. Se varmaankin saatuaan hyvän aterian, oli kyyristynyt jonkun pensaan suojaan nukkumaan kaikessa rauhassa.
Tilamme alkoi käydä arveluttavaksi: jos lähtisin jatkamaan matkaa, niin Zerbino voisi meistä eksyä, jos jään, niin mistä saada ruokaa. Ja ruokaa me tarvitsimme, se tarpeemme kävi aina suuremmaksi. Koirat katselivat minua yhä surkeammin ja Joli-Coeur hieroi vatsaansa ja kirkui aina vihaisemmin.
Kun aika yhä kului eikä Zerbinoa näkynyt, niin minä vielä kerran lähetin Capin sitä hakemaan, vaan puolen tunnin kuluttua se palasi yksinään ja ilmoitti, ettei hän ollut löytänyt toveriaan.
Mitä tehdä?
Vaikka olikin syyllinen ja me kaikki olimme sen takia joutuneet pulaan, en kuitenkaan edes ajatellutkaan jättää sitä. Mitä sanoisi Vitalis, jollen toimittaisi takaisin kaikki kolme koiraa? Ja sitten, kaikesta huolimatta, minä rakastin Zerbinoa. Päätin odottaa iltaan asti. Mutta mahdotonta oli olla näin toimetonna ja kuunnella vatsaimme nälkähuutoja. Oli keksittävä jotakin, josta meille kaikille olisi vähänkin huvia, ja jolla saisimme unhotetuksi nälkämme. Mutta mitä?
Mietiskellessäni tätä kysymystä muistin Vitalisin kertoneen kerran, että kun muutamalla sotaretkellä sotajoukko oli väsynyt pitkästä marssista, niin soiteltiin, ja sotajoukko kuullessaan iloisia säveliä unhotti väsymyksensä. Ehkäpä meiltäkin unhoittuu nälkämme, kun soitan jotakin iloista. Ja ainakin, kun minä soitan ja koirat tanssivat, aika kuluu nopeammin.
Minä tartuin harppuuni, joka oli pystyssä puuta vasten ja asettuen selin kanavalle, jotta näkisin näytteliäni tanssin, aloin soittaa valssia.
Taiteilijani eivät heti alussa näyttäneet olevan niin halukkaita tanssimaan, leipäpala heistä olisi ollut paljoa mieluisampi. Mutta vähitellen innostuivat. Soitto teki vaikutuksensa, me kaikki unhotimme leipäpalan, jota meillä ei ollut, emmekä enään ajatelleet muuta kuin minä soittoani ja koirat tanssiaan.
Yhtäkkiä kuulin kirkkaan lapsen äänen: ”hyvä!” Tämä huuto kuului takaani. Minä käännyin vikkelästi katsomaan.
Muuan alus oli pysähtynyt kanavassa ja kääntynyt rantaa kohden. Tämä oli kummallinen alus, että en ikinäni ollut vielä nähnyt sellaista. Sitä oli vetämässä kaksi hevosta, jotka seisoivat toisella puolen kanavaa. Alus oli paljon lyhempi kuin purret, joita tavallisesti käytetään kanavilla, ja sen kannella, joka oli ainoastaan vähän yläpuolella veden pintaa, oli ikkunoilla varustettu katos. Tämän edessä oli veranta köynöskasvien suojassa.
Verannassa huomasin kaksi ihmistä. Toinen oli nainen, vielä nuorekas ja ylhäisen vaan surullisen näköinen. Toinen taas oli lapsi, melkein minun ikäiseni poika, joka näytti makaavan. Tämä poika se varmaankin oli huutanut ”hyvä”.
Selvittyäni hämmästyksestäni nähdessäni tämän laitoksen, joka ei näyttänyt ollenkaan pelottavalta, minä kohotin hattuani kiittääkseni suosion osotuksesta.
”Huviksenneko soittelette?” kysyi nainen, puhuen vieraalla murteella.
”Harjoitellakseni näyttelijöitäni ja myöskin ... huvikseni.”
Poika teki merkin naiselle, joka seisoi hänen vieressään, ja nainen kumartui kuuntelemaan. ”Tahtoisitteko vielä näytellä?” kysyi sitten nainen minulta.
Tahtoisinko näytellä! Näytellä yleisölle, jonka olin saanut niin äkkiarvaamatta. Minua ei tarvinnut kahta kertaa rukoilla.
”Tahdotteko tanssin vai huvinäytelmän?” kysyin.
”Huvinäytelmän!” huuti poika, mutta nainen keskeytti ja esitti tanssin. ”Tanssi on liian lyhyt”, sanoi lapsi.
”Tanssin jälkeen me voimme, jos kunnioitettava yleisö niin haluaa, esittää muutamia sellaisia temppuja, joita tehdään Parisin sirkkuksessa.” Tämä oli muuan isäntäni lauseita, ja minä koetin sen esittää niin kuin hän esitti yleisölle. Muuten minä olin hyvilläni, että oli kieltäytty huvinäytelmästä, sillä minun olisi ollut hyvin vaikea järestää näytäntö, ensiksikin kun Zerbino oli poissa ja toiseksi, kun ei ollut pukuja ja muita lisätarpeita. Minä sen vuoksi otin harppuni ja aloin soittaa valssia. Capi heti paikalla tarttui käpälillään Dolcen vartaloon ja molemmat alkoivat pyöriä tahtiin mukaan. Tämän jälkeen Joli-Coeur tanssi yksinään. Sitten me järestään esitimme koko ohjelmistomme. Meitä ei väsyttänyt. Näyttelijäni varmaankin ymmärsivät, että saavat palkakseen ruokaa, eivätkä sen vuoksi säästäneet itseään enemmän kuin minäkään.
Yhtäkkiä kesken kaikkia, näin Zerbinon ilmestyvän metsästä, ja kun toiset tanssiessaan kulkivat hänen ohitseen, niin hänkin asettui heidän keskelleen ja ryhtyi tehtäväänsä.
Soittaessani ja pitäessäni silmällä taiteilijoitani minä aina silloin tällöin silmäsin poikaa, ja minusta tuntui kummalliselta, kun hän, vaikka näyttikin olevan niin huvitettu meidän näyttelemisestämme, ei kuitenkaan liikahtanut paikaltaan: hän pysyi makuullaan, aivan hiljaa, liikuttamatta muuta kuin käsiään taputellessaan. Oliko hän hermoton? Minusta näytti, kuin hän olisi maannut lavitsalla.
Tuuli oli kulettanut aluksen törmään, jossa me olimme, ja minä nyt näin lapsen aivan kuin olisin ollut itse aluksessa hänen vieressään: hänellä oli vaalea tukka, muotonsa oli kalpea, niin kalpea että otsankuultavan nahan alta näkyivät siniset verisuonet. Lempeissä silmissään oli surullinen ja sairaloinen ilme.
”Kuinka paljon teidän teaterissanne maksaa paikka?” kysyi nainen minulta.
”Kukin maksaa sen mukaan kuin hänellä on ollut siitä huvia.”
”Sitten pitää meidän, äiti, maksaa hyvin paljon”, sanoi lapsi ja lisäsi jotakin vieraalla kielellä, jota minä en ymmärtänyt.
”Arthur tahtoisi nähdä näyttelijöitänne lähempää”, sanoi nainen.
Minä annoin merkin Capille, joka heti hypähti alukseen.
”Entä toisetkin?” huuti poika.
Zerbino ja Dolce seurasivat toveriaan.
”Ja apina!”
Joli-Coeur olisi voinut helposti hypätä alukseen, vaan minä en ollut koskaan varma hänen käytöksestään. Päästyään alukseen, se olisi voinut ruveta huvittelemaan tavalla, joka ei olisi ollut ehkä naiselle mieleen.
”Onko se vihanen?” kysyi nainen.
”Ei, rouva, vaan se on joskus tottelematon, ja minua pelottaa, ettei se käyttäydy sopivasti.”
”No tulkaa itse sen kera alukseen.” Ja hän antoi merkin muutamalle miehelle, joka seisoi peräsimessä. Mies tuli heti ja asetti lankun aluksesta törmälle. Tätä siltaa myöten minä sitten astuin alukseen, harppu selässäni ja Joli-Coeur käsivarrellani.
”Apina! Apina!” huudahti poika. Minä lähestyin häntä, ja sillä aikaa kuin hän hyväili ja silitteli apinaa, minä voin tarkastaa häntä. Hän oli tosiaan kiinnitetty lavitsaan, niin kuin minusta oli näyttänytkin.
”Onko teillä isäntää, lapseni?” kysyi nainen.
”On, mutta minä kulen tätä nykyä yksikseni, vähän aikaa.”
”Miten kauan?”
”Kaksi kuukautta.”
”Kaksi kuukautta! Oo, pieni raukka! Miten teidän ikäisenne voi olla niin kauan yksikseen!”
”Täytyy, hyvä rouva.”
”Isäntänne epäilemättä on pakottanut teidät hankkimaan määrätyn summan rahaa tällä aikaa?”
”Ei, hyvä rouva. Hän ei pakota minua mihinkään. Kunhan saan joukkoni elätetyksi, niin siinä kylliksi.”
”Ja te olette voinut ansaita hyvin elatuksenne?”
Minä olin ääneti vähän aikaa ennenkuin vastasin. En ollut koskaan nähnyt naista, joka minuun teki sellaisen vaikutuksen kuin tämä, kysellessään minulta asioitani. Hän puheli niin hyväntahtoisesti, äänensä oli lempeä, katseensa ystävällinen ja niin rohkaiseva, jotta minä päätin kertoa asiat suoraan. Ja minkä vuoksi salata?
Minä kerroin hänelle, minkä vuoksi minun oli pitänyt erota Vitalisista, joka oli tuomittu vankeuteen siitä, että hän oli minua puolustanut, ja että minä Toulousesta lähdettyäni en ollut ansainnut penniäkään.
”Mutta teillä kai on sitten kauhea nälkä!” huudahti poika.
Taitelijani ymmärsivät hyvin tämän sanan. Koirat alkoivat haukkua ja Joli-Coeur hieroa vatsaansa vimmatusti.
”Äiti!” lausui Arthur.
Nainen ymmärsi pyynnön, hän sanoi jotakin vieraalla kielellä muutamalle palvelianaiselle, ja tämä heti toi esiin pienen katetun pöydän.
”Istukaa ruualle, poikaseni”, nainen käski.
Minua ei tarvinnut rukoilla. Panin harppuni syrjään ja istahdin pöytään. Koirat asettuivat ympärilleni ja Joli-Coeur istahti polvelleni.
”Kelpaako koirillenne leipä?”
Kelpaako leipä! Minä niille annoin kullekin palan, jonka ne heti purematta nielasivat. Ja sillä aikaa kun minä koirille annoin leipää, oli Joli-Coeur siepannut kakkupalasen, pistäytynyt pöydän alle, ja oli tukehtua ahmiessaan. Minä puolestani otin viipaleen leipää, ja vaikka en ollutkaan tukehtua niin kuin Joli-Coeur, niin ahmin yhtä suurella halulla.
”Lapsiraukka!” sanoi nainen täyttäessään minun lasini. Arthur ei virkkanut mitään, vaan katseli meitä suurin silmin ihmetellen meidän ruokahaluamme, sillä jokainen meistä oli yhtäläinen ahmatti, Zerbinokin, joka kuitenkin oli saanut nälkäänsä sokaistuksi varastamallaan lihapalalla.
”Missä olisitte syöneet tänään, jos ette meitä olisi kohdanneet?”
”Luulen, että me emme olisi saaneet ruokaa ollenkaan tänä päivänä.”
”No missä saatte huomenna?”
”Ehkä huomennakin sattuu onni kohtaamaan meitä niin kuin tänäänkin.”
Arthur ei enään jatkanut keskustelua kanssani, vaan kääntyi äitiinsä, ja heidän välillään syntyi pitkä keskustelu tuolla vieraalla kielellä, jota olin kuullut. Arthur näytti pyytävän jotakin, johon äitinsä ei ollut oikein suostuvainen tai jota vastaan hänellä oli syitä. Yhtäkkiä poika käänsi päänsä minuun, sillä ruumistaan hän ei voinut liikuttaa. ”Haluaisitteko jäädä meidän luo?” kysyi hän.
Minä jäin katsomaan häneen pitkistään ja sanaa sanomatta, sillä niin hämmästyin tätä äkillistä kysymystä.
”Poikani kysyy, haluaisitteko jäädä meidän luo”, rouva toisti.
”Tähänkö alukseen?”
”Niin, tähän alukseen. Poikani on kipeä, lääkärit ovat määränneet hänen pysymään makuullaan tuollaisella lavalla, niin kuin näette. Jotta hänellä ei olisi ikävä, kuletan häntä tässä aluksessa. Te asuisitte meidän kanssamme. Koiranne ja apinanne antavat näytäntöjä Arthurille, joka on yleisönne. Ja te, lapseni, jos haluatte, voitte meille soittaa harppuanne. Sillä tavoin te olette palvelukseksemme, ja me puolestamme voimme olla teille hyödyksi. Te ette kuitenkaan joka päivä kulkiessanne voine saada yleisöä, sillä se teidän ikäiselle lapselle ei ole mikään helppo asia.”
Aluksessa! En ikinäni ollut saanut olla aluksessa, ja se oli ollut ainaisena toivonani. Minä pääsisin elämään aluksessa, vesillä, mikä onni! Tämä ajatus ensimmäisenä iskihe mieleeni ja huumasi minut. Silmänräpäyksessä minulle oli selvillä, miten loistava minulle oli tämä esitys. Miten jalomielinen rouva! Minä tartuin käteensä ja suutelin sitä. Hän näytti liikutetulta tästä kiitollisuuteni osotuksesta, ja hän useita kertoja siveli hellästi kädellään otsaani: ”Pikku raukka!”
Kun minua oli pyydetty soittamaan harppua, niin tuntui minusta, ettei minun sopinut kieltäytyä täyttämästä lausumaansa toivoa. Hartauteni oli tavallaan osotus hyvästä tahdostani ja kiitollisuudestani. Otin harppuni ja asetuin aluksen keulapuolelle, jossa aloin soitella. Samalla nainen asetti huulilleen pienen hopeapillin ja puhalsi siitä kimeän äänen. Heti herkesin soittamasta, tuumaillen mielessäni, minkä vuoksi hän niin vihelsi: tahtoiko hän sillä ilmoittaa minulle, että minä soitin huonosti ja kehottaa minua taukoamaan? Arthur, joka näki kaikki mitä hänen ympärillään tapahtui, arvasi neuvottomuuteni.
”Äiti vihelsi hevosmiehille merkiksi lähtemään liikkeelle” sanoi hän.
Todellakin alus, joka oli loitonnut rannasta, alkoi lipua pitkin kanavan tyyntä kalvoa hevosten vetäessä, vesi loiski keulaa vasten ja molemmin puolin puut pakenivat taaksemme laskevan auringon kultaamina.
”Olkaa hyvä ja soittakaa”, pyysi Arthur. Pään nyökäyksellä kutsuttuaan äitinsä istumaan rinnalleen piteli hän tämän kädestä koko ajan, kun minä soittelin eri lauluja, joita olin oppinut isännältäni.
(jatkuu)
Uusi Suometar n:ot 125-126, 129-132 ja 137 3-4, 8-11 ja 17.6.1898.
