XI
Arthurin äiti oli englantilainen, nimeltä rouva Milligan. Hän oli leski, ja Arthur oli hänen ainoa lapsensa, — nimittäin ainoa elossa oleva lapsi, sillä oli ollut vanhempikin poika, joka oli kadonnut hyvin salaperäisellä tavalla. Tämä lapsi oli kuuden kuukauden vanhana varastettu, eikä koskaan oltu hänestä saatu mitään tietoa. Siihen aikaan, kun tämä oli tapahtunut, ei rouva Milligan ollut itse voinut häntä etsiä. Hänen puolisonsa oli ollut kuolemaisillaan ja hän itse oli ollut hyvin sairas, aivan tiedotonna kaikesta, mitä ympärillään tapahtui. Kun hän oli parantunut, niin miehensä oli kuollut ja poikansa kadonnut. Lapsensa etsimistä oli hoitanut lankonsa, herra James Milligan. Vaan tässä oli se omituista, että herra Milliganilla oli etua lapsen katoamisesta. Hänestä olisi tullut lapsettoman veljensä perijä. Hänen etsintänsä raukesivat turhaan. Englannista, Ranskasta, Saksasta, Italiasta etsittiin, vaan ei mistään löydetty lasta. Mutta sittenkään ei herra Milligan saanut periä veljeään, sillä seitsemän kuukautta miehensä kuoleman jälkeen rouva Milligan synnytti lapsen, pienen Arthurin.
Mutta tämä heikko ja kivuloinen lapsi ei voinut kauan elää, olivat lääkärit sanoneet. Hän voi kuolla milloin hyvänsä, ja silloin herra James Milligan olisi vanhemman veljensä arvon ja omaisuuden perijä maan lakien mukaan.
Herra James Milliganin toiveet eivät siis olleet menneitä, vaikka eivät heti toteutuneetkaan. Hänen tarvitsi vain odottaa. Ja hän odotti. Mutta lääkärien ennustukset eivät toteutuneet: Arthur pysyi sairaana, vaan hän ei kuollut niin kuin oli määrätty. Äitinsä huolekas hoito piti häntä hengissä — tämä ihmehän tapahtuu, Jumalan kiitos, hyvin usein. Kymmeniä kertoja luultiin hänen kuolevan, kymmenet kerrat hän palautui. Väliin hänellä oli kaikki taudit, jotka lasta voivat kohdata. Tällä kertaa hänessä oli ankara kuvetauti, jonka vuoksi hänet oli määrätty rikkikylpyihin, ja rouva Milligan oli tullut Pyreneille. Vaan koetettuaan turhaan näitä kylpyjä, oli hänelle neuvottu toinen hoitotapa, nimittäin pitää lapsi makuullaan.
Tätä varten oli rouva Milligan Bordeauxissa rakennuttanut aluksen, jossa minä nyt olin. Hän ei ollut voinut ajatella lastaan sulettuna huoneeseen, jossa tämä olisi kuollut ikävään ja ilman puutteeseen. Kun Arthur ei voinut enään liikkua, niin piti saada liikkuva asunto. Sen vuoksi oli rakennetta vedellä liikkuva talo kamareineen, kyökkeineen, saleineen, verantoineen. Tässä salissa tai verannalla, miten milloinkin sopi, Arthur oleskeli aamusta iltaan, äiti vierellään, ja maisemat kulkivat hänen ohitsensa niin, ettei hänen tarvinnut kuin avata silmänsä. He olivat lähteneet Bordeauxista kuukausi sitten, ja noustuaan Garonnea pitkin olivat tulleet Keskikanavalle, jota heidän oli kulettava ja noustava Saonea ja sitten Loirea myöten aina Briareen, sitten Briarin kanavaa Seineen ja tätä jokea seurattava Roueniin, jossa he nousevat johonkin suureen laivaan mennäkseen Englantiin.
Minä sain aluksessa oman kamarini, joka oli pienen pieni, mutta kaikilla mahdollisilla mukavuuksilla varustettu. En ikinäni ollut nähnyt niin kaunista ja puhdasta kamaria. Ja kun minä asetuin nukkumaan vuoteeseen, niin valtasi minut omituinen tunne. Ensi kerran elämässäni makasin peitteissä, jotka pehmoisesti hivelivät ruumistani. Barberinin äitillä oli karkeat peitteet, jotka raappivat ihoa, Vitalisin kanssa me useimmiten nukuimme peitteittä olilla tai heinillä, ja kun majapaikoissa nukuimme vuoteilla, niin olivat ne sellaisia, että olkikupo olisi ollut mieluisampi. Nämät, joihin minä nyt peityin, olivat niin pehmoiset ja hienot, ja ne tuoksuivat niin hyvältä! Entä alusta, miten se oli pehmoinen verrattuna havuvuoteeseeni, jolla olin maannut edellisen yön! Eikä yön hiljaisuus ollut pelottava, pimeässä ei ollut kummituksia, ja tähdet, jotka näkyivät ikkuna-aukosta, rohkaisivat mieltä kuin parahin toivo.
Nukuttuani rauhallisesti yöni, nousin varhain aamulla uteliaana saamaan tietää, millainen yö oli näyttelijöilläni ollut. Minä tapasin kaikki siinä, mihin ne illalla olin asettanutkin ja kaikki nukkuivat syvässä rauhassa aivan kuin alus olisi ollut heidän kotinsa jo kuukausia. Koirat heräsivät minun tullessani ja tulivat pyytämään aamuhyväilyä. Joli-Coeur, toinen silmä raollaan, kuorsasi kuin pasuuna. Helppo oli älytä, mitä tämä merkitsi: Herra Joli-Coeur, joka oli itse pikaisuus, suuttui suunnattoman helposti, ja kerran suututtuaan murjotti sitten kauan aikaa. Nyt se oli siitä äkeissään, etten minä ollut sitä vienyt kamariini, ja se osotti tyytymättömyyttään tällä tavalla, että oli muka nokkavinaan. Minä en voinut sille selittää syitä, jotka minun olivat pakottaneet, suureksi mielipahakseni, jättämään hänet kannelle, ja kun mielestäni olin, ainakin näennäisesti, tehnyt hänelle väärin, niin otin hänet nyt syliini osottaakseni hyväilylläni katumusta.
Aluksi se oli yhäkin äkeissään, vaan pian elkeillään minulle alkoi selittää, että jos lähden hänen kanssaan käymään maalla, niin hän antaa minulle anteeksi. Merimies, jonka eilen olin nähnyt peräsimessä, oli jo työssä, pesemässä aluksen kantta, ja hän asetti sillan maihin, jonne minä lähdin koko joukkoineni kävelemään.
Aika kului pian juostessani koirain kanssa, hyppiessäni ojien yli ja kiipeillessäni puihin. Kun me palasimme, olivat hevoset jo valjaissa, odottaen vain piiskan paukausta lähteäkseen. Minä menin alukseen kiireellä, köysi irrotettiin rannasta, merimies asettui peräsimeen, ajaja käski hevosiaan, hinausköydenratas alkoi vinkua, me olimme tiellä.
Miten hupaista oli matkustaa aluksessa! Hevoset astelivat tietään kanavan varrella, ja me teimme taivalta liikuntoa tuntematta. Rannat pakenivat taaksemme, eikä kuulunut muuta ääntä kuin veden loiske alusta vasten ja hevosten kulkusten helinää.
Niin kulimme, ja nojautuessani aluksen laitamaa vasten, minä katselin poppeleita, jotka rohkeasti kohosivat rehevästä ruohikosta, värisyttäen aamun tyyneessä ilmassa aina herkkiä lehtiään. Niiden pitkä rivi muodosti kanavan varrelle tiheän, viheriän esiripun, joka esti auringon säteet, niin että me olimme viileässä siimeksessä. Siellä täällä kanavan pinta oli musta ja näytti kuin se olisi peittänyt äärettömän syvyyden. Toisin paikoin taas se levisi kuin kuultava verho, jonka läpi näkyi kimeltävät kivet ja sametinpehmoiset kasvit. Minä olin vaipunut tätä katselemaan, kun kuulin takanani mainittavan nimeäni. Minä käännyin katsomaan: Arthur kannettiin kannelle lavallaan, ja äitinsä kulki vierellä.
”Oletteko hyvin nukkunut?” kysyi Arthur. ”Paremmin kuin maalla?”
Minä lähestyin ja vastasin niin kohteliain sanoin kuin suinkin ja yhtä paljon tarkoittaen äitille kuin lapselle.
”No entäs koirat?” kysyi Arthur.
Minä kutsuin koirat ja Joli-Coeurin. Koirat tervehtivät ja Joli-Coeur teki vinkeitään, niin kuin hän aina teki, kun luuli että ruvetaan näyttelemään. Mutta nyt ei ollut kysymystä näyttelemisestä, tänä päivänä. Rouva Milligan oli asettanut poikansa siimekseen ja istunut hänen viereensä. ”Olkaa hyvä ja toimittakaa koirat ja apina syrjään”, sanoi hän minulle. ”Meillä on nyt työtä.” Minä tein niin kuin oli käsketty ja poistuin joukkoineni aluksen keulapuolelle.
Mihinkähän työhön tuo poika parka pystyy? Minä näin, että äitinsä antoi hänen kertoa läksyn, seuraten itse muutamasta kirjasta. Maaten siinä lavitsallaan Arthur kertoi liikkumatta vähääkään. Tai oikeastaan hän koetti kertoa, sillä hän soperti kauheasti, hän ei saanut kolmea sanaa sanotuksi yhtämenoon, ja hyvin usein hän erehtyikin. Äitinsä oikasi lempeästi, vaan samalla vakavasti.
”Te ette osaa satuanne”, sanoi hän.
Minua tämä ihmetytti, että hän poikaansa sanoi teiksi, sillä en silloin tiennyt, että englantilaiset eivät sinuttele.
”Te teette enemmän virheitä nyt kuin eilen.”
”Kyllä minä olen koettanut oppia.”
”Ettekä ole oppinut.”
”En ole voinut mitenkään.”
”Minkä vuoksi?”
”En tiedä. Sen vuoksi, että en ole voinut. Minä olen kipeä.”
”Teillä ei ole pää kipeä. Minä en koskaan voi suostua siihen, etette mitään oppi, ja että te kasvatte sairauden nimessä mitään oppimatta.”
Minusta rouva Milligan tuntui kovin ankaralta, mutta hän puhui vihatta ja hellällä äänellä.
”Minkä vuoksi pahotatte mieleni sillä, ettette lue läksyänne?”
”Minä en, äiti, voi oppia, minä teille vakuutan, että minä en voi.” Ja Arthur rupesi itkemään.
Vaan rouva Milligan ei heltynyt kyynelistä, vaikka hän näyttikin olevan pahoillaan, ”Minä olisin antanut teidän leikkiä tänä aamuna Rémin ja koirien kanssa”, sanoi hän, ”mutta nyt ette saakaan, kun ette ole osannut läksyänne.” Ja hän antoi kirjan Arthurille ja poistui muutamia askeleita poikansa luota aivan kuin lähteäkseen sisälle ja jättääkseen yksikseen pojan, joka itki yhä.
Miten voi rouva Milligan olla niin ankara tälle lapsi raukalle, jota hän näytti kuitenkin niin hellästi rakastavan? Jollei Arthur voinut oppia läksyään, niin eihän se ollut hänen, vaan epäilemättä tautinsa syy. Miten voi hän lähteä hänen luotaan lohdutuksen sanaa sanomatta. Vaan rouva Milligan ei mennytkään, hän palasi takaisin.
”Tahdotteko, että koetamme yhdessä oppia?” kysyi hän. Ja hän istui Arthurin viereen, otti kirjan ja alkoi lukea satua, jonka nimi oli: ”Susi ja karitsa”. Arthur kertoi hänen jälessään sanat ja lauseet. Kolmeen kertaan luettuaan sadun antoi hän kirjan Arthurille käskien hänen nyt opetella yksinään, ja meni sisälle.
Arthur rupesi heti lukemaan satuaan, ja minä paikallani, johon olin jäänyt, näin että hänen huulensa liikkuivat. Hän todella näytti koettavan oppia oikein toden teolla. Vaan hänen hartautensa ei kestänyt kauan. Pian hän nosti silmänsä kirjasta, huulensa liikkuivat hitaammin ja viimein pysähtyivät kokonaan. Hän ei enään lukenut.
Hänen katseensa, joka harhaili sinne tänne, sattui viimein minuun. Minä tein hänelle merkin kehottaen lukemaan. Hän hymyili minulle lempeästi aivan kuin kiitokseksi minun huomautuksestani ja hänen silmänsä tarttuivat taas kirjaan. Vaan pianpa taasen katseensa oli kulkemassa milloin toista milloin toista kanavan rantaa.
Kun hän ei katsonut nyt minuun, niin minä nousin paikaltani herättääkseni hänen huomiotaan ja osotin hänelle kirjaansa. Hän otti sen hyvin hajamielisesti. Pahaksi onneksi vesilintu ui kanavan poikki, jättäen jälkeensä sinisen virin. Arthur kohotti päätään seuratakseen katseellaan sen kulkua. Kun se vihdoin oli mennyt hänen näkyvistään, katsoi hän minuun:
”Minä en opi, vaikka kuin haluaisin.”
Minä menin hänen luokseen.
”Mutta tämä satuhan on helppo”, sanoin hänelle.
”Päinvastoin, se on hyvin vaikea.”
”Minusta se tuntui helpolta. Kun kuulin äitinne lukevan sen, niin minusta tuntuu, että minä sen siitä jo opinkin.”
Arthur naurahti hyvin epäilevästi.
”Tahdotteko, niin minä sen teille kerron?”
”Se on mahdotonta, että osaisitte.”
”Ei se ole mahdotonta. Minäpä koetan, että näette. Seuratkaahan kirjastanne.”
Hän otti kirjan, ja minä aloin hänelle kertoa sadun. Hänen ei tarvinnut oikasta kuin parissa kolmessa kohdin.
”Mitä ihmettä, te sen osaatte aivan hyvin!”
”En osannut aivan hyvin, vaan nyt minä sen osaisin sanasta sanaan.”
”Miten te sen olette voinut oppia?”
”Kuuntelin, kun äitinne luki, mutta minä kuuntelin tarkkaavasti, katselemalta, mitä ympärilläni tapautui.”
Hän punastui ja kääntyi katsomaan toisaalle, ja sitten vähän ajan kuluttua hän häpeissään sanoi:
”Minä ymmärrän, miten te olette kuunnelleet, ja minä olen koettanut kuunnella samalla tavalla. Mutta miten olette voinut muistissanne pitää kaikki nuo sanat, jotka minun muistissani pyörivät aivan sekaisin?”
Minä parhaani mukaan koetin hänelle selittää, miten on helppoa muistaa, kun ajattelee itse asiaa.
”Mistä on tässä sadussa kysymys? Karitsasta. Minä ajattelin siis karitsoita. Sitten ajattelin lampaita, mitä lampaat tekevät: ”Lampaat olivat laitumella hyvässä turvassa ja rauhassa.” Minä näen lampaitten makaavan ja nukkuvan laitumella, kun ovat siellä hyvässä turvassa. Ja nähtyäni ne kerran mielessäni, en tietysti voi sitä seikkaa unhottaa.”
”Hyvä”, sanoi hän, ”minä myös näen ne: Lampaat makasivat rauhallisesti laitumella! Minä näen niitä valkeita ja mustia, näen karitsoja ja emiä. Minä näen itse laitumenkin.”
”No te siis ette unhota nyt näitä seikkoja?”
”En toki, ne muistan hyvin.”
”Mikä se on, joka tavallisesti vartioipi lampaita?”
”Koira.”
”Kun koirain ei tarvitse vartioida lampaitten ollessa hyvässä turvassa, niin mitä ne tekevät sillä aikaa?”
”Niillä ei ole mitään tekemistä.”
”Silloin ne voivat nukkua, me siis voimme sanoa: koirat nukkuivat.”
”Aivan niin, se on helppo muistaa!”
”Niinpä niin, että on helppo muistaa. Siirrymme nyt muihin seikkoihin. Kuka on koirain kanssa kaitsemassa lampaita?”
”Paimen.”
”Kun lampailla ei ole mitään hätää, eikä paimenella siis mitään tekemistä, niin miten voi hän kuluttaa aikaansa?”
”Soittamalla huilua.”
”Näettekö hänet?”
”Näen.”
”Missä hän on?”
”Suuren jalavan siimeksessä.”
”Onko hän yksin?”
”Ei, sillä on toisiakin paimenia toverinaan.”
”No, jos näette lampaat, laitumen, koirat ja paimenen, niin ettekö voi kertoa tämän satunne alkupuolta erehtymättä?”
”Niin minusta tuntuu, että voin.”
”Koettakaa.”
Kun Arthur kuuli minun puhuvan tällä tavoin ja selittävän miten on helppo oppia läksyä, joka alussa näyttää vaikealta, niin hän katseli minua liikutetuin mielin ja pelokkaasti, aivan kuin ei olisi ollut oikein vakuutettu siitä, että se oli totta, mitä hänelle sanoin. Vaan epäröityään hetkisen aikaa hän kuitenkin alkoi kertoa:
”Lampaat makailivat rauhallisesti haassaan, koirat nukkuivat ja paimen suuren jalavan siimeksessä soitti huilua toisten paimenten seurassa.”
Hän löi käsiä yhteen ja huudahti: ”Mutta minähän osaankin aivan hyvin.”
”Tahdotteko oppia lopunkin samalla tavoin?”
”Teidän kanssanne minä aivan varmaan opin. Äiti on hyvillään!”
Ja hän kävi opettelemaan lopun sadusta samalla tavoin kuin oli opetellut alunkin ja neljännestunnin kuluttua hän osasi koko sadun kertoa aivan virheettömästi. Kun hän sitä kertoi, tuli äitinsä. Hän alussa oli suutuksissaan, luullen että me olimme siinä yhdessä leikkimässä. Vaan hän ei ehtinyt sanoa montakaan sanaa, kun Arthur hänet keskeytti
”Minä osaan sadun, Rémi on minulle sen opettanut.”
Rouva Milligan katsoi minuun hyvin hämmästyneenä ja hän yritti minulta jotakin kysymään, mutta Arthur alkoi kertoa ”Sudesta ja karitsasta”, ja kertoi arvelematta ja ainoatakaan virhettä tekemättä.
Tällä aikaa katselin rouva Milligania. Hänen kaunis muotonsa kirkastui, hän hymyili, ja sitten minusta näytti, että hänen silmänsä kostuivat. Mutta minä en nähnyt itkikö hän, kun hän samassa kumartui poikaansa suutelemaan ja syleilemään.
”Sanat eivät merkitse mitään”, sanoi Arthur, ”vaan seikat, joita voi nähdä. Ja Rémi on minut opettanut näkemään paimenen huiluineen. Kun minä nostin silmäni muistellakseni, niin en ajatellut mitä tapahtui ympärilläni, minä näin paimenen huilun ja kuulin laulun, jonka hän soitti. Tahdotteko äiti, niin laulan teille sen laulun?”
Ja hän lauloi englanninkielisen laulun, surumielisen sävelen.
Tällä kertaa rouva Milligan itki nyyhkien, ja kun hän kohotti silmänsä, niin näin kyyneleitten juoksevan lapsensa poskilla. Hän lähestyi minua ja puristi niin hellästi kättäni, että minä tunsin mieleni läikähtelevän liikutuksesta.
”Te olette kelpo poika”, hän sanoi minulle.
Olen kertonut pitkältä tästä pienestä tapauksesta, mutta olen sen tehnyt voidaksenne paremmin ymmärtää muutoksen, joka tapahtui elämässäni: edellisenä iltana minut oli otettu eläinten näyttelijänä huvittajaksi, minut, koirani ja apinani huvittelemaan sairasta lasta. Mutta tämä tapaus minut erotti koiristani ja minusta tuli pojan toveri ja melkeinpä ystävä. Tämän ohessa on minun mainittava sekin seikka, jonka sain sitten jälemmin tietää, että rouva oli hyvin epätoivoissaan ollut, kun hänen poikansa ei oppinut, tai oikeammin ei näyttänyt mitään voivan oppia. Vaikka poikansa olikin kipeä, niin tahtoi hän että lapsi tekisi työtä henkensä kehitykseksi.
Mutta tähän asti oli hän huonosti onnistunut. Arthur ei ollut haluton tarkkaavaisuuteen ja ahkeruuteen. Vastustamatta hän otti kirjan, joka hänelle annettiin, hän avasi sen hyvin mielellään, vieläpä hän hyvin mielellään ojensi kätensä ottaakseen sen, vaan hän ei avannut mieltään, ja hän kertoi aivan konemaisesti kaikki, mitä koetettiin hänen mieleensä painaa. Ja sen vuoksi hänen äitinsä oli ollut epätoivoon saakka surullinen hänen tähtensä. Ja senpä vuoksi hän oli nyt niin tyytyväinen kuullessaan pojan kertovan niin puhtaasti minun kanssani oppimansa sadan ja puolessa tunnissa oppinut tämän sadun, jota äitinsä ei olisi saanut painumaan hänen muistiinsa useammassa päivässäkään.
Kun minä nyt muistelen näitä päiviä, joita vietin aluksessa rouva Milliganin ja Arthurin luona, niin tuntuvat ne lapsuuteni kirkkaimmilta päiviltä. Arthur oli kiintynyt minuun hartaalla ystävyydellä, ja minä puolestani mitään ajattelematta, tunteilleni mukaan pidin häntä kuin veljenäni. Ei väärää sanaa hän minulle koskaan lausunut, ei osottanut vähintäkään merkkiä siitä, että hän oli ylhäisempi, enkä minä taas tuntenut halpuuttani, ei tullut mieleeni sellaista ajatustakaan. Siihen oli varmaankin syynä nuoruus ja tietämättömyys elämästä. Mutta epäilemättä oli siihen myöskin syynä rouva Milliganin lempeys ja ystävällisyys, hän kun usein puhutteli minua aivan kuin olisin ollut hänen lapsensa.
Ja sitten tämä matka oli minulle ihmeitten retki. Ei ainoatakaan ikävää hetkeä. Aamusta iltaan oli aina jotakin mieltä kiinnittävää. Rautatien rakennettua ei enään käytetä, eipä tunnetakaan keskikanavaa, ja kuitenkin se on Ranskan merkillisyyksiä. Me olimme sivuuttaneet toisen merkkipaikan toisensa jälkeen. Kauniilla seuduilla me emme kulkeneet kuin pieniä taipaleita päivässä, vaan kun näkyalat olivat yksitoikkoisia, niin kulettiin nopeammin. Seutu siis aina määräsi meidän kulkumme ja lähtömme. Meillä ei ollut matkailijoin tavallisia huolia ruoka- ja majapaikoista. Määrätunnilleen oli pöytä katetta verannalla, ja syödessämme siinä me kaikessa rauhassa seurasimme vaihtelevia näköaloja molemmin puolin kanavaa. Kun aurinko laski, niin pysähdyimme siihen, mistä pimeä meidät tavotti, ja kun päivä valkeni, niin jatkoimme matkaa. Me olimme aina kotona, aina talossamme, meillä ei ollut joutilaita iltahetkiä, jotka ovat niin pitkiä ja ikävin matkailijain mielestä. Juuri nämät iltahetket olivat useinkin mielestämme liian lyhyitä, ja levolle menon aika oli useinkin jo käsissä, kun emme olleet sitä vielä lainkaan ajatelleet.
Jos ilma tuntui liian raikkaalta, kun alus oli pysäytetty, niin menimme salonkiin, sytytettiin tuli kosteuden ja sumun poistamiseksi, joka oli sairaalle paha, ja tuotiin lamput. Arthur sijoitettiin pöydän ääreen, minä istuin hänen vierelleen ja rouva Milligan näytteli meille kuvakirjoja tai valokuvia. Samoin kuin aluskin, jolla kulimme, oli rakennettu vasiten tätä matkaa varten, olivat kuvatkin yksinomaan valitut sen mukaan. Kun silmämme uupuivat katselemaan kuvia, niin rouva Milligan avasi kirjan ja luki niistä sellaista, minkä arveli meitä huvittavan ja jota arveli meidän ymmärtävän, tai kertoi meille historiallisia tapauksia niistä maista, joiden ohi kulimme. Kertoessaan hän aina kiinnitti katseen poikaansa ja oli oikein liikuttava nähdä, miten hartaasti hän koetti valita ajatuksia ja sanoja ja karttaa sellaista, jota ei luullut poikansa helposti ymmärtävän.
Kauniina iltoina minullakin oli määrätty tehtäväni. Silloin otin harppuni ja noustuani maihin asetuin määrätyn matkan päähän jonkun puun taakse suojaan ja siellä soitin kaikki säveleeni ja lauleskelin kaikki lauluni. Arthurista oli nimittäin mieluista kuulla yön hiljaisuudessa soittoa tällä tavoin, ettei nähnyt soittajaa. Usein hän minulle huuti: ”Uudelleen!”
Tämä oli onnellista ja suloista aikaa laisestani pojasta, joka olin jättänyt Barberinin mökin ja kuleksinut maantietä signor Vitalisin kanssa. Mikä ero ruuassa! Ja mikä ero matkassa! Ennen kun piti astua päivittäin pitkät taipaleet loassa, sateessa, paahteessa isäntäni jalossa. Ja nyt oleksia vain tässä laivassa! Mutta minun on sanottava, että enemmän olin hyvilläni siitä henkisestä onnesta, jota sain nauttia tässä uudessa elämässäni, kuin aineellisesta hyvinvoinnista, jota minulle oli tarjolla. Rouva Milliganin leivokset ja ruuat olivat hyvät. Oli kerrassaan suloista kun ei enään tarvinnut kärsiä nälkää, kuumuutta eikä kylmää, vaan monin verroin oli suloisempaa ne tunteet, jotka täyttivät sydämeni.
Kaksi kertaa olin nähnyt katkeevan siteitten, joilla olin yhdistetty niihin, joita rakastin: ensi kerran, kun minut irroitettiin Barberinin emännästä, toisen kerran kun minut erotettiin Vitalisista ja kaksi kertaa olin jäänyt yksin maailmaan, ilman muuta tukia ja turvaa, ilman muita ystäviä kuin nuo elukat. Ja nyt yksinäisyydessäni ja suruissani olin löytänyt ihmisiä, jotka minulle olivat osottaneet hellyyttä, ja joita olisin voinut rakastaa: naisen, kauniin, lempeän, ystävällisen, hellän rouvan ja ikäiseni pojan, joka minua kohteli aivan kuin veljeään.
Monta monta kertaa, kun katselin Arthuria, hänen maatessaan kalpeana ja surullisena lavitsallaan, minun kävi kateiksi hänen onnensa, minun, joka olin terve ja voimakas! Minun ei käynyt kateiksi se hyvyys, joka hänet ympäröi, ei tämä alus, vaan se rakkaus, jota äitinsä hänelle osotti.
Hän mahtoi olla onnellinen, kun häntä noin rakastettiin, kun noin suudeltiin kymmenen kaksikymmentä kertaa päivässä, ja kun hän sydämensä pohjasta sai suudella tätä kaunista naista, äitiään, jota minä hädin tuskin rohkenin kädestä ottaa, kun hän sen minulle tarjosi.
Silloin aina surullisesti ajattelin itsekseni, että minulla ei ole äitiä, jolle osottaa rakkautta ja joka sitä minulle osottaisi. Ehkä joskus vielä näen Barberinin emännän, josta olisin hyvin iloissani, vaan nyt en enää voisi hänelle sanoa niin kuin ennen: ”äiti”, sillä hän ei ollut äitini.
Yksin olen, aina vain yksin!
Mutta tämäkin tunne suurensi vain iloani, jota tunsin siitä kohtelusta, jota rouva Milligan ja Arthur minulle osottivat. Minä en saa olla ylen vaatelias tässä maailmassa, ja kun minulla ei kerran ole äitiä ei veljeä eikä kotia, niin minun tuli tuta itseni onnelliseksi, kun minulla oli ystäviä. Ja niinpä minä tunsinkin.
Mieluisalta tämä uusi oloni tuntui, mutta minunkin piti siitä luopua ja palata pian entisiin oloihini.
(jatkuu)
Uusi Suometar n:ot 137-138, 142 ja 146 17-18, 23 ja 29.6.1898.
