Koditon, XIV luku


XIV







Tuli kaunis päivä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja sen valossa kimalteli puhdas lumivaippa. Metsä, joka oli eilen ollut niin surullisen näköinen, oli nyt niin loistava, että silmiä huikasi.

Vitalis vähän väliä pani kätensä peitteen alle koetellen pääsikö Joli-Coeur lämpenemään. Mutta aina kuin minä kumarruin sitä katsomaan, niin se yhä värisi. Meille pian selveni, että me emme saa siltä vilua karkotetuksi.

”Meidän pitää päästä kylään”, sanoi Vitalis nousten. Muuten Joli-Coeur kuolee käsiimme tänne. Lähdemme taipaleelle.”

Peite lämmitettiin hyvin ja Vitalis pani Joli-Coeurin siihen käärittynä poveensa rintaansa vasten. Me olimme valmiit lähtemään.

”Kas siinä majapaikka, joka otti meiltä kalliin maksun vierasvaraisuudestaan!” sanoi Vitalis ja hänen äänensä värisi.

Hän astui ulos ensiksi ja minä hänen jälessään. Capia meidän piti kutsua, kun se jäi seisomaan majan kynnykselle haistellen sinnepäin, minne toverinsa olivat joutuneet.

Kulettuamme kymmenisen minuttia, tuli meitä vastaan muuan hevosmies, jolta saimme tietää, että ensimmäiseen kylään ei ollut enään kuin tunnin matka. Se tieto meille antoi jalat allemme, niin vaikea kuin olikin astua lumessa, joka upotti syvälle.

Vähän väliä kysyin Vitalisilta, miten Joli-Coeurin oli, ja hän vastasi, että se yhä värisi.

Vihdoin tuli näkyviimme suuri kylä, jonka rakennusten katot loistivat kauas.

Meillä ei ollut tapana mennä parhaimpiin ravintoloihin, jotka komealla asullaan tarjoavat hyvän suojan ja hyvän ruuan, päinvastoin me tavallisesti pysähdyimme kylän laitamalle tai etukaupunkiin, valiten halpasimpia taloja, joista meitä ei ajettu pois ja joissa meidän kukkaroamme ei tyhjennetty. Mutta tällä kertaa Vitalis ei pysähtynytkään kylän laitamalle, jatkoi vain matkaa muutaman ravintolan luo, jossa oli komea kultainen kyltti. Kyökin avonaisesta ovesta näkyi pöytä, joka oli täynnä lihaa, hellalla oli kuparisia kattiloita, jotka porisivat iloisesti syösten kattoon pieniä höyrypilviä, ja kadulle saakka tunkeutui ikana haju, joka ärsytti nälkäistä vatsaamme.

Vitalis ottaen taas ”herran” ryhdin astui sisään, ja hattu päässä ja kaula kenossa kysyi isännältä hyvää huonetta. Ravintoloitsija, joka oli hyvin arvokkaan näköinen, oli ensin katsellut meitä pitkistään ja halveksivasti, vaan isäntäni mahtava ryhti teki häneen vaikutuksensa, niin että ravintoloitsia määräsi muutaman palvelustytön meitä saattamaan huoneeseen.

”Pane joutuin maata”, sanoi Vitalis minulle sillä aikaa kun palvelia sytytti tulta.

Minä jäin hetkeksi aikaa kummastuneena katsomaan: minkä vuoksi minä maata? Ruokapöytään minua olisi haluttanut, vaan ei vuoteeseen.

”Pian vuoteeseen”, toisti Vitalis.

Minun täytyi tietysti totella.

Vuoteessa oli untuvapatja, ja Vitalis sillä peitteli minut leukaani myöten.

”Koeta saada päästä lämpimiisi”, sanoi hän minulle, ”kuta pikemmin sitä parempi.”

Minun mielestäni Joli-Coeur tarvitsi lämmintä paremmin kuin minä, sillä minulla ei ollut ollenkaan kylmä.

Sillä aikaa kun minä olin liikkumatta untuvapatjan alla, Vitalis, palvelustytön suureksi ihmeeksi pyöritteli ja muokkasi Joli-Coeuriä aivan kuin olisi siitä leiponut jonkun paistin.

”Joko sinulla on lämmin?” kysyi Vitalis jonkun ajan kuluttua.

”Onpa kyllältäkin.”

Vitalis tuli vuoteen luo, pisti Joli-Coeurin viereeni ja käski minun pitää sitä niin lähelläni kuin suinkin. Pieni elukka raukka, joka muuten aina oli niin uppiniskainen, kun sille tehtiin jotakin, mikä sille ei ollut mieleen, näytti tyytyvän kaikkeen. Se pysyi lähellä minua liikauttamatta jäsentäkään. Sillä ei ollut enään kylmä, ruumiinsa oli aivan polttavan kuuma. Vitalis meni keittiöön ja toi sieltä kuumaa, sokeroittua viiniä. Sitä hän koetti saada Joli-Coeurin ottamaan lusikasta, vaan tämä ei raottanut hampaitaan. Hehkuvin silmin se rukoili meitä, ettemme häiritsisi häntä. Ja samalla se pisti kätensä näkyviin ja ojensi sen meille. Ihmettelin itsekseni, että mitä merkitsi tämä hänen liikkeensä, jonka hän yhtämittaa teki. Vitalis minulle sen selitti.

Ennen kuin minä tulin Vitalisin seurueeseen, oli Joli-Coeurillä ollut keuhkokuume, ja oli sen vuoksi siltä isketty suonta. Nyt kun se taas tunsi itsensä kipeäksi, niin se ojensi käsivartensa, jotta iskettäisiin suonta nytkin, jolla hän ensi kerralla oli parantunut. Oli oikein liikuttavaa nähdä.

Joli-Coeur parka oli hyvin kipeä. Sokeroittu viini oli aina ollut sen mieliherkkua, vaan nyt se ei sille maistunut. Vitalis oli levoton.

”Juo sinä tuo viini”, sanoi Vitalis, ”ja pysy vuoteessa, minä menen noutamaan lääkärin.”

Minulle myöskin oli sokeroittu viini hyvin mieluista, ja sen lisäksi oli kauhea nälkä. Minua ei sen vuoksi tarvinnut kahta kertaa käskeä, ja pistettyäni viinin poskeeni sukeltausin untuvapatjan alle. Mutta juotuani viinin, joka kuumensi kovasti, olin ihan kuumuuteen läkähtyä untuvapatjan alla.

Vitalis palasi pian, mukanaan herra, jolla oli kultasankaiset silmälasit, hän oli lääkäri. Vitalis, kun oli pelännyt että tämä mahtava herra ei tahtoisi vaivautua apinan tähden, ei ollut sanonut, kuka oli sairas. Ja kun lääkäri näki minut siinä makaamassa punaisena kuin kukon heltta, niin asetti hän käden otsalleni pudisti päätään, joka ei hyvää merkinnyt. Nyt oli aika huomauttaa hänelle erehdys, muuten kävisi hän minulta iskemään suonta.

”En minä ole kipeä”, sanoin.

”Etkö ole kipeä? Tämä lapsi jo hourailee.”

Minä kohotin vähän peitettä ja osotin Joli-Coeuriä, joka oli käärinyt kätensä kaulaani, ja sanoin: ”Tämä se on sairas.”

Lääkäri hypähti taaksepäin ja kääntyi Vitalisiin:

”Apina!” huuti hän. ”Mitä? Apinan vuoksiko minua on vaivattu ja häiritty tällaisena aikana!”

Minun isäntäni oli taitava mies, joka ei niin helposti joutunut ymmälle. Kohteliaasti ja ylevällä ryhdillään hän pysäytti lääkärin. Sitten hän selitti hänelle tilamme: miten meidät oli yllättänyt lumimyrsky, ja miten susia säikähtäessään Joli-Coeur oli hypännyt puuhun ja vilustunut pakkasessa.

”Sairas ei tosin ole kuin apina, vaan viisas apina! Ja meidän toverimme ja ystävämme. Miten näin hyvää näytteliää voisin uskoa eläinlääkärin hoitoon. Koko maailma tietää, että maaseutueläinlääkärit eivät ole kuin aaseja. Mutta sitä vastoin koko maailma tietää, että kaikki lääkärit ovat oppineita miehiä, niin että pienimmässäkin kylässä tietää tapaavansa taitavan ja jalomielisen miehen, kun menee soittamaan lääkärin ovelle. Ja vaikka apina ei olekaan kuin eläin, niin se kuitenkin on niin lähellä ihmistä, jotta sen taudit ovat samoja. Eikö tieteen kannalta ole huvittavaakin tutkia, missä suhteessa apinan tauti on samallainen tai erillainen kuin sama tauti ihmisellä?”

Italialaiset ovat aika nokkeloita imartelioita. Lääkärimme pian palautui ovelta ja lähestyi vuodetta. Vitalisin puhuessa oli Joli-Coeur, joka nähtävästi arvasi, että tämä silmälasiherra oli suoneniskijä, yhtämittaa pistänyt käsivartensa esiin peitteen alta tarjoten suonta iskettäväksi.

”Katsokaa, miten viisas tämä apina on”, sanoi Vitalis. ”Se tietää, että te olette lääkäri, ja sen vuoksi ojentaa teille kätensä koetellaksenne valtasuonta.”

Lääkäri jätti nyt kaiken epäröimisensä.

”Oli menneeksi. Onhan tapaus ehkä hyvin merkillinen”, sanoi hän.

Niinpä olikin! Se oli hyvin surullinen ja huolestuttava meille: Herra Joli-Coeurille oli tulossa keuhkotulehdus.

Lääkäri tarttui pieneen käteen, joka niin monta kertaa oli ojennettu, ja veitsi upposi suoneen vähintäkään valitusta kuulumatta. Joli-Coeur tiesi, että tämä hänet on parantanut. Suonta iskettyä seurasi sitten sinappitaikinat, laastarit, lääkkeet ja juomat.

Minä tietystikään en jäänyt vuoteeseen, vaan minusta tuli sairaanhoitaja. Ja Joli-Coeur antoi mielellään minun hoitaa itseään, osottaen kiitollisuuttaan lempeällä hymyllä: hänen katseensa todella muistutti nyt ihmisen katsetta, ja hän, joka ennen oli niin vilkas, niin niskotteleva, ja aina valmis tekemään tepposia, oli nyt tyyni ja mallikelpoisen kärsivällinen ja ihan kuin itse tottelevaisuus. Hän näytti nyt pyytävän ystävällistä kohtelua, sitä hän pyysi Capiltakin, jonka kanssa oli ollut niin monasti huonoissa väleissä. Hän oli aivan kuin hemmoiteltu lapsi, niin että aina piti olla joku hänen luonaan, ja kun joku meistä läksi ulos, niin suuttui hän.

Ilmestyi pian yskä, joka kovasti rasitti hänen pientä ruumistaan. Minulla ei ollut kuin viisikolmatta penniä rahaa, ja niillä minä ostin rintasokeria Joli-Coeurille. Mutta sillä minä enemmän pahensin kuin paransin raukan yskää. Joli-Coeur, joka niin tarkkaavasti seurasi kaikkea, huomasi pian, että minä annoin hänelle palan sokeria aina kun hän ryki. Ja hän rupesi tätä käyttämään hyväkseen, ryki myötään saadakseen lääkettä, joka sille oli niin mieluista, vaikka siitä olikin vain pahennusta. Kun minä huomasin hänen petoksensa, niin en antanutkaan enään rintasokeria. Mutta silloin hän alkoi katsella minua rukoilevasti, ja nähtyään etteivät rukouksensakaan auttaneet, niin asettui hän istumaan ja kumarruksissaan ja käsi vatsalla, rupesi rykimään kaikin voimin. Veret työntyivät kasvoille, suonet otsalla pullistuivat, vedet juoksivat silmistä, ja lopuksi oli hän kerrassaan tukehtua, joka ei ollut enään kujeilua, vaan täyttä totta.

Isäntäni ei ollut minulle koskaan puhunut raha-asioistaan, ja tapauksen kautta sain tietää, että hän oli myynyt kellonsa saadakseen ostetuksi minulle lammasnahkatakin. Mutta nyt nykyisessä tilassamme hän poikkesi tavastaan. Eräänä päivänä, kun hän tuli syömästä, jolla aikaa minä olin ollut sairaan toverina, kertoi hän minulle ravintolan isännän vaatineen maksua olostamme, ja että kun hän maksoi ravintolaan velkamme, hänelle ei jäänyt kuin kolmisen markkaa. Muuta keinoa pulasta päästäksemme ei hän tiennyt kuin antaa näytäntö.

Näytäntö, kun ei ollut enään Zerbinoa eikä Dolcea, ja Joli-Coeurkin kykenemätön esiintymään! Minusta tämä näytti aivan mahdottomalta.

Mutta Joli-Coeuriä oli hoidettava ja pelastettava. Lääkärin, lääkkeiden ja kaiken muun maksuksi meidän piti antaa sellainen näytäntö, joka heti tuotti ainakin neljäkymmentä markkaa.

Mutta neljäkymmentä markkaa tällaisena kylmänä aikana tässä kylässä, ja meidän voimillamme, mikä uhkayritys!

Sillä aikaa kun minä hoidin sairastamme, Vitalis näki näyttelyhuoneen, sillä näin kylmällä ilmalla ei voinut näytellä taivasalla. Hän laittoi ilmoituksia ja liimaili niitä seiniin, laittoi näytelmälavan lankuista, ja raukealla mielellä pani likoon kolme markkaansa ostaen niillä kynttilöitä, jotka katkoi kahtia, siten saadakseen enemmän valoa.

Huoneemme ikkunasta näin hänen kulkevan edes takaisin ulkona lumessa, ja huolestuneena tuumailin ja ihmettelin, mitähän meillä tulee ohjelmaan. Ja parhaillani olin tätä miettimässä, kun kuulin rummun äänen asuntomme edestä, sitten sen jyristyä mahtavasti jonkun aikaa, luettavan ohjelman. Siinä oli mitä kummallisimpia lupauksia: oli kysymys ”taiteiliasta, joka oli kuulu yli koko maailman” — se oli Capi, — ja ”nuoresta laulajasta, joka oli ihmelapsi”, — ihmelapsi olin minä. Mutta paras kuitenkin kaikista oli se kohta, jossa ilmoitettiin kunnioitettavalle yleisölle, että katsojan ei tarvinnut maksaa kuin nähtyään, kuultuaan ja taputettuaan käsiään.

Tämä minusta näytti ylen rohkealta, sillä taputetaankohan meille käsiä? Capi kyllä ansaitsee suosionosotuksia, mutta minä en ollut koskaan vähintäkään ajatellut, että minä olin joku ihmelapsi, enkä voinut sitä uskoa.

Rummun äänen kuultuaan Capi alkoi iloisesti haukkua, ja nousi makuultaan, vaikka oli hyvin heikko. Molemmat arvasivat, että nyt oli kysymys näyttelemisestä. Minun piti väkisten pidättää Joli-Coeur vuoteessaan. Se tahtoi englantilaisen kenraalin pukua, hännystäkin ja punaiset kullankirjaillut housut ja töyhtöhatun. Pani kätensä ristiin, lankesi polvilleen rakoillen minua. Ja kun näki etteivät rukouksensa auta, niin suuttui, ja sitten koetti minua hellyttää kyynelillään.

Nähtävästikin meidän olisi illalla vaikea saada häntä luopumaan aikeestaan, ja minä päätin, että näin ollen oli parasta meidän lähteä varkain häneltä. Kun Vitalis, joka ei tiennyt mitään tästä, mitä hänen poissa ollessaan oli tapahtunut, tultuaan heti ensi sanoiksi käski minun laittaa harppuni ja kaikki muut tarpeet kantoon näyttelemistämme varten, Joli-Couer, joka hyvin ymmärsi tämän käskyn, alkoi taas rukoilla ja tällä kertaa isäntäänsä. Sanoin hän ei olisi paremmin voinut lausua haluaan, kuin kaikenlaisilla äänillään, ruumiinliikunnoillaan ja koko käytöksellään. Poskensa olivat märkinä kyyneleistä, ja sydämensä pohjasta hän suuteli isäntänsä kättä.

”Sinua haluttaa näyttelemään?” sanoi Vitalis hänelle.

Niin, niin, oli Joli-Coeurin innokas vastaus, jonka hän antoi koko ruumiillaan.

”Mutta sinä olet sairas, pieni Joli-Coeur raukkani!”

”En vähääkään!” oli vastauksensa, jonka hän antoi ymmärrettävästi.

Oli liikuttavaa nähdä tämän pienen sairasraukan intoa, jolla hän koetti meitä saada taipumaan pyyntöihinsä. Mutta hänen pyyntönsä noudattaminen olisi ollut varma kuolema hänelle.

Aika oli jo meidän lähteä näyttelemään. Minä laitoin hyvän tulen kaminiin, käärin hyvin vaippoihinsa pienen Joli-Coeur paran, joka oli sulaa kyyneliinsä ja syleili minua minkä voi. Sitten me lähdimme.

Mennessämme Vitalis minulle selitti, mitä hän minulta odotti. Ei voinut tulla kysymykseenkään tavalliset esityksemme, kun meillä ei ollut parhaita näyttelijöitämme. Capin ja minun oli pantava kaikki kuntomme ja intomme. Nyt oli saatava kokoon neljäkymmentä markkaa.

Neljäkymmentä markkaa! Sehän oli kauheaa.

Vitalis oli valmistanut kaikki, eikä enään ollut muuta kuin sytyttää kynttilät. Multa ylellisyyttä oli sytyttää ne ennen kuin sali oli täynnä, sillä oli tärkeää, että valo ei loppunut ennen kuin ohjelma oli suoritettu.

Sillä aikaa kun me astuimme teateriimme, kulki rumpu vielä viimeisen kerran kylän katuja, ja me kuulimme sen pärinää, väliin ulompaa väliin lähempää. Saatuani pukuni kuntoon samoin kuin Capinkin puetuksi, asetuin muutaman pylvään taakse odottelemaan kumppanini tuloa, rummun ääni lähestyikin pian ja kuulin kadulta sekavaa melua, siellä kuulusti olevan parikymmentä pojan hurttaa, jotka tulivat rummun jälessä.

Rumpu yhä päristen pysähtyi kahden lampun valoon teaterimme ovelle, ja nyt ei muuta kuin yleisö sisään ja odottamaan näytännön alkamista.

Mutta yleisö oli hidas tulemaan, rumpu pärisi yhä voimakkaasti. Koko kylän pojat olivat luullakseni asettuneet sinne, vaan tällaiselta yleisöltä me emme saaneet neljääkymmentä markkaa, olisi ollut saatava mahtavaa väkeä, jolla oli paksu kukkaro ja kärkäs käsi sitä avaamaan. Vihdoin isäntäni päätti, että meidän oli alettava, vaikka huone ei ollut lainkaan täynnä. Me emme voineet enään odottaa, kun kynttilämme meitä kiiruhtivat.

Minun oli ensin esiinnyttävä, ja harppuni säestyksellä lauloin kaksi laulua. Totta puhuakseni, minulle taputettiin varsin vähän käsiä. Minä en koskaan ole ollut itserakas näytteliä, vaan tällä kertaa minuun yleisön kylmyys teki pahan vaikutuksen, se minut lannisti. Kun minä en voinut yleisöä miellyttää, niin se ei myöskään mitään antanut. Kunnian vuoksi en laulanut, vaan Joli-Coeur raukan hyväksi. Ah, miten olisin halunnut liikuttaa tämän yleisön mieltä, innostaa, saada se kerrassaan huumauksiin. Matta mikäli minä voin nähdä tässä hämärässä huoneessa, niin ei yleisö näyttänyt minusta isosti välittävän eikä pitävän minua lainkaan minään ihmelapsena.

Capi oli paljon onnellisempi, sille taputettiin käsiä monet kerrat ja oikein innostuksella. Näytäntö jatkui ja kuului kerrassaan myrskyisiä suosionosatuksia. Se oli Capin ansio. Ei taputettu ainoastaan käsiä, vaan jalkojakin jyristettiin.

Nyt oli sopiva hetki. Sillä aikaa kun minä Vitalisin soittaessa tanssin espanjalaista, Capi kulki katsojain rivejä pitkin lipas hampaissa.

Saakohan hän kokoon neljääkymmentä markkaa? tämä kysymys ahdisti sydäntäni hymyillessäni yleisölle mitä herttaisimmalla tavallani. Olin aivan hengästyksissäni ja tanssin yhä, sillä en saanut lopettaa ennen kuin Capi tuli takaisin. Capi ei pitänyt kiirettä. Kun joka ei antanut, niin se taputti käpälällään taskua.

Vihdoin näin sen sitten tulevan, ja yritin lopettamaan tanssini, mutta Vitalis antoi minulle merkin yhä jatkamaan. Tanssiessani lähestyin Capia ja näin, että lipas ei ollut läheskään täynnä. Silloin Vitalis, joka myöskin oli arvioinut saaliin, nousi ja sanoi:

”Minä uskon imartelematta itseämme voivani sanoa, että me olemme täysin suorittaneet ohjelmamme. Kuitenkin, kun kynttilämme vielä palavat, minä, jos arvoisa yleisö niin haluaa, laulan muutamia lauluja. Capi kulkee vielä kerran ympäriinsä, jotta ne henkilöt, jotka edellisellä kerralla eivät ole löytäneet taskunsa suuta; nyt tällä kertaa ovat taipuisampia. Minä näin pyydän heitä valmistumaan edeltä päin kukkaronsa avaamaan.”

Vaikka Vitalis oli ollut laulunopettajani, niin en koskaan ollut hänen kuullut oikein laulavan, tai en ainakaan sillä tavoin kuin hän tänä iltana lauloi.

Hän valitsi kaksi kappaletta, jotka koko maailma tunsi, vaan joita minä en silloin tuntenut: romanssin Josephista: ”Tuskin lapsuuden kuluttua”, ja romanssin Richard Leijonamielestä: ”O, Richard, mun kuninkain!” Siihen aikaan en osannut arvostella laulettiinko hyvin vai huonosti, taiteellisesti vai taiteetta, minä voin ainoastaan arvostella sen mukaan minkä vaikutuksen Vitalisin laulu minuun silloin teki. Näyttämön sopessa, jonne olin asettunut, minä olin sulaa kyyneliini.

Kyyneleitteni seasta näin muutaman nuoren naisen, joka istui etumaisella penkillä, taputtavan käsiään kaikin voimin. Olin hänet huomannut jo heti alussa, sillä hän ei ollut tavallisen maaseutulaisen näköinen, vaan erosi muusta yleisöstämme: hän oli oikea ylhäinen vallasnainen, nuori, kaunis, ja hänen päällysvaatteensa vuorista olin päätellyt hänet koko kylän rikkaimmaksi. Hänellä oli vierellään pieni poika, joka oli taputtanut innokkaasti käsiään Capille. Se oli varmaankin hänen poikansa, sillä se oli hyvin tuon naisen näköön.

Ensimmäisen romanssin jälkeen Capi oli lähtenyt kiertomatkalleensa ja ihmeekseni huomasin, että nainen ei pannut mitään lippaaseen. Kun Vitalis oli lopettanut toisen romanssin, niin nainen viittasi minua ja minä menin hänen luokseen.

”Minä mielelläni haluaisin puhutella isäntäänne”, sanoi hän.

Se minua kummastutti, että tämä kaunis nainen tahtoi puhutella isäntääni. Mielestäni hän olisi tehnyt paremmin, kun olisi pannut roponsa lippaaseen. Kuitenkin ilmoitin hänen asiansa Vitalisille, ja tällä aikaa Capi tuli luoksemme.

Toinen kierros tuotti vielä vähemmän kuin ensimmäinen.

”Mitä sillä naisella on asiaa?” kysyi Vitalis.

”Hän vain sanoi haluavansa puhella kanssanne.”

”Minulla ei ole mitään hänelle sanottavaa.”

”Hän ei ole antanut mitään Capille, hän ehkä tahtoo nyt antaa.”

”No sitten on Capin mentävä hänen luokseen eikä minun.”

Mutta kuitenkin hän päätti lähteä ja otti Capin mukaansa. Minä seurasin heitä. Tällä aikaa oli tullut palvelia tuoden lyhdyn ja peitteitä, ja oli istunut naisen ja pojan viereen. Vitalis lähestyi ja tervehti kylmästi.

”Anteeksi, että teitä vaivasin”, sanoi nainen, ”mutta minä halusin teitä onnitella.”

Vitalis kumarsi sanaa sanomatta.

”Minä olen soittaja, ja halusin teille lausua ihastukseni suuresta kyvystänne.”

Minun isäntäni suuri kyky, Vitalis, katulaulaja, eläinten näyttelijä? Minä seisoin tyhmistyneenä.

”Mitäs minusta vanhasta miehestä kyvyksi”, sanoi Vitalis. ”Ennen, nuoruudessani, siitä on kauan, olin ... niin, minä olin muutamalla suurella laulajalla palveliana, ja matkimalla, aivan kuin papukaija, opin muutamia säveleitä, joita isäntäni opetteli, siinä kaikki.”

Nainen ei vastannut, vaan katseli hyvin pitkistään Vitalista, joka seisoi hänen edessään hyvin hämillään.

”Hyvästi, herra”, sanoi nainen lausuen erityisellä ja vieraalla äänenpainolla sanan herra. ”Hyvästi, ja vielä kerran suokaa minun kiittää teitä mielenliikutuksesta, jota olen tuntenut.” Hän kumartui sitten Capiin ja pani lippaaseen kultarahan.

Minä luulin, että Vitalis menisi saattamaan naista ovelle, vaan hän ei ollut tietävinäänkään siitä, ja kun nainen oli päässyt ulommaksi, niin kuulin hänen mutisevan pari kolme italialaista kirousta.

”Hän antoi kultarahan Capille”, sanoin.

Minusta näytti että hän sivaltaa minua korvalle, vaan hän kuitenkin pysäytti kätensä.

”Kultarahan”, sanoi hän aivan kuin olisi unesta herännyt. ”Ah! se on tosi. Pieni Joli-Coeur raukka, minä unhotin hänet. Mennään hänen luo.”

Me olimme pian suoriutuneet ja kiiruhdimme ravintolaan. Minä ehätin portaita ensimäisenä ja juoksujalassa menin kamariin. Tuli kyti vieläkin, vaan ei palanut enään liekillä. Sytytin kiireellä kynttilän ja kävin katsomaan Joli-Coenriä, ihmeissäni, kun ei kuulunut mitään. Se makasi pitkää pituuttaan peitteen alla pukeutuneena kenraalipukuunsa, ja näytti nukkuvan. Minä kumarruin katsomaan ja otin kädestä herättääkseni hänet. Käsi oli kylmä.

Samassa Vitaliskin astui huoneeseen, käännyin häneen:

”Joli-Coeur on kylmänä!”

Vitalis kumartui minun vierelleni.

”Kas niin! Hän on kuollut. Näin siis piti tapahtua. Näetkös, Rémi. Minä olen syyllinen, kun otin sinut rouva Milliganin luota. Minä olen saanut siitä rangaistuksen. Ensin Zerbino, Dolce ja nyt Joli-Coeur on mennyt. Eikä se siihenkään vielä lopu.”

(jatkuu)





Uusi Suometar n:ot 165-167 ja 170 21-23 ja 27.7.1898.