XIX
Seuraavana päivänä oli isäntäni haudattava ja puutarhuri oli luvannut minut viedä hautajaisiin . Mutta seuraavana päivänä en voinutkaan nousta vuoteeltani, sillä yön aikana sain kuumeen. Minusta tuntui kuin olisi ollut tuli rinnassa ja että olin kipeä samalla tavoin kuin Joli-Coeur sen yön jälkeen, jonka hän vietti puussa majalla ollessamme lumituiskussa. Ja itse asiassa olinkin saanut ankaran keuhkotulehduksen vilustumisesta yöllä, jolloin isäntäni kanssa jouduimme eksyksiin ja tuohon onnettomuuteen.
Tämä tautini saattoi minut tilaisuuteen oikein arvostamaan Acquinin perheen hyväntahtoisuutta ja erittäinkin Etiennetten alttiuden laatua. Vaikka köyhissä perheissä ei olla halukkaita kutsumaan lääkäriä, niin minun tautini oli kuitenkin niin ankara ja pelottava, että minun suhteeni tehtiin poikkeus tästä säännöstä, joka on yhtä paljon luontainen kuin tavan vaikuttama. Lääkärin ei tarvinnut paljonkaan tutkia ennenkuin hän oli selvillä taudin laadusta. Heti hän selitti, että minut oli vietävä sairashuoneelle. Sehän oli tosiaan hyvin yksinkertaista ja helppoa. Mutta sitä ei isä kuitenkaan hyväksynyt.
”Kun hän on kaatunut meidän ovellemme eikä sairashuoneen, niin täällä hän on hoidettavakin.”
Turhaan lääkäri koetti taistella kaikellaisilla hyvillä sanoilla tätä selitystä vastaan saamatta sitä kumotuksi. Minut oli hoidettava täällä, ja täällä minut hoidettiin. Ja kaikkien töittensä lisäksi Etiennette oli sairaanhoitajattarena, hoitaen minua lempeydellä ja säännöllisesti kuin koskaan mikään Saint-Vincent de Paulin sisar, aina valppaana ja kärsivällisenä. Kun hänen piti lähteä luotani taloustoimiinsa, niin Lise oli hänen sijastaan ja monta kertaa kuumeeni aikana minä näin Lisen sänkyni jalkopohjassa seisomassa katsellen minua levottomin silmin. Houreissasi luulin häntä suojelusenkelikseni ja puhelin hänelle aivan kuin enkelille toiveistani ja haluistani. Siitä hetkestä saakka minä olen tottunut häntä pitämään ihanneolentona, ympäröitynä jonkunmoisella pyhimyskehällä, joka hämmästyksekseni eli meidän elämäämme, kun minä päinvastoin olin odottanut näkeväni sen lentävän pois suurilla valkosiivillä.
Tautini oli pitkällinen ja tuskaisa, monia käänteitä, jotka ehkä olisivat huolestuttaneet vanhempia, mutta jotka eivät lannistaneet Etiennetten kärsivällisettä eikä alttiutta. Monia öitä hänen täytyi valvoa luonani, sillä minä olin usein tukehtua, ja hänen veljensä Alexis ja Benjamin valvoivat myös vuoron perään. Vihdoinkin alkoi parantuminen, mutta kun tauti oli pitkällinen ja oikukas, täytyi minun odottaa kevään tuloa ennen kuin voin mennä ulos.
Silloin Lise, joka ei ollut vielä töissä, tuli Etiennetten sijaan ja hän kuletteli minua ympäriinsä. Puolen päivän aikaan, jolloin aurinko oli lämpimillään me menimme ulos ja kuleksimme hiljalleen käsi kädessä, Capi seurassamme. Tänä vuonna oli kevät lämmin ja kaunis, tai ainakin se sellaisena on pysynyt minun muistossani, ja sehän on sama asia.
Retkillämme ei Lise tietystikään puhellut, mutta kumma kyllä emme tarvinneetkaan sanoja, me katselimme toisiamme ja ymmärsimme toistemme katseen, niin etten minäkään hänelle puhunut.
Vähitellen palasivat sitten voimat ja minä voin ryhtyä puutarhatyöhön. Tätä olin ikävöiden odottanut, sillä minun halutti tehdä muille, mitä muut olivat tehneet minulle, tehdä työtä heidän hyödykseen voimieni mukaan. Minä en ollut koskaan ollut työssä, sillä niin vaivaloisia kuin pitkät matkat ovatkin, ne eivät kuitenkaan ole jatkuvaa työtä, joka kysyy tahdon lujuutta ja ahkeruutta, mutta minusta tuntui, että minä kykenen tosityöhön, ainakin tunsin rohkeata halua niiden esimerkistä, jotka olivat ympärilläni.
Kotikylässäni oli maanviljelijöitä työssä, mutta minulla ei ollut mitään käsitystä ahkeruudesta, sitkeydestä ja tarmosta, jolla Parisin ympäristön puutarhurit tekivät työtä, ollen toimessa auringon nousulta auringon laskulle ja kaiken aikaa raataen voimainsa perästä. Eikä minulla tätä ennen ollut aavistustakaan siitä, miten työllä maa saadaan tuottavaksi. Minä olin nyt erinomaisessa koulussa. Ja erittäin tyytyväinen olin siitä, kun näin työni tuottavan hedelmiä. Siitä luottamukseni kasvoi. Minä näin, että minustakin on hyötyä johonkin, ja se on paras palkka vaivoista.
Niin väsyttävää kuin tämä uusi elämä olikin, totuin kuitenkin pian tähän uutteraan elämään, joka oli aivan toisellaista kuin kiertelevän taiteilian elämä, jota olin viettänyt. Sen sijaan kuin ennen juoksentelin vapaana näkemättä muuta vaivaa kuin astuksia teitä, olin minä nyt sulettuna puutarhan muurien sisään, sain tehdä ankarasti työtä aamusta iltaan, paitaa myöten märkänä hiestä. Mutta jokainen teki työtä yhtä ankarasti, isännän kastekannut olivat raskaammat kuin minun, hänen paitansa märempi hiestä kuin minun. Ja minullahan nyt oli se mitä olin kaivannut: koti. En ollut enään yksin, en ollut hylätty lapsi, minulla oli oma vuoteeni, minulla oli sijani ruokapöydässä, joka meidät kaikki yhdisti.
Oli meillä sitten levon ja huvituksen hetkiäkin, tosin lyhyviä mutta sitä hauskempia. Sunnuntaisin jälkeenpuolisten kokoonnuttiin pieneen viinimajaan, ja siellä minä soittelin harppuani, joka viikon ajan lepäsi rauhassa naulassa, ja talon tyttäret ja pojat tanssivat. Kukaan heistä ei ollut oppinut oikein tanssimaan, mutta Alexis ja Benjamin olivat kerran olleet häissä ja sieltä he muistivat vähän kontratanssia, jota nyt tapailivat keskenään. Kun he väsyivät tanssimaan, niin minä lauleskelin laulujani, ja minun napolilainen lauluni teki aina haihtumattoman vaikutuksen Liseen.
Fonesta vascia e padrona crudele.
En kertaakaan laulanut viimeistä säettä niin, etteivät hänen silmänsä olisi kostuneet. Huvittaakseni sitten häntä näyttelimme jonkun näytelmän Capin kanssa. Capillekin nämät sunnuntait olivat juhlapäiviä, ne muistuttivat hänelle menneistä ajoista, ja kun hän oli näytellyt osansa loppuun, niin olisi hän tahtonut näytellä sen uudelleen.
Näin kului kaksi vuotta, ja kun isä Pierre otti minut usein mukaansa torille ja muualle, niin opin vähitellen tuntemaan Parisin, joka ei tosin ollut marmorinen ja kultainen kaupunki, niin kuin olin sitä kuvitellut, mutta eipä se ollut lokakaupunkikaan, niin kuin se minusta oli näyttänyt tullessamme Charentonin ja Mouffetardin kaupunginosien kautta.
Minä näin muistopatsaita, kuleskelin ranta- ja puistokaduilla, Luxembourgin, Tuileriesin ja Champs-Elyséesin puistoissa, pysähdyin ihmettelemään ihmisten paljoutta ja sain jonkunlaisen käsityksen suuresta kaupungista.
Onneksi sain muutakin opetusta kuin sitä, mitä sattumalta näin retkilläni Parisissa. Isä Pierre oli ollut ennen puutarhuriksi ruvettuaan työssä Jardin des Plantesissa, jossa hän oli saanut kaikellaista opetusta. Ja sittemmin hän vuosien kuluessa oli hankkinut kirjoja, joita joutohetkinään viljeli ahkerasti. Naimisiin ja perheelliseksi tultuaan joutohetkiensä luku supistui, kun elatuksen hankkimisesta oli suurempi huoli. Silloin kirjat olivat jääneet, mutta niitä ei kuitenkaan oltu myöty eikä hukattu. Ne olivat säilössä kirjakaapissa. Ensimmäinen talvi, jonka vietin Acquinin perheessä, oli sangen pitkä, ja puutarhatyö useitten kuukausien aikana ei ollut kiireellistä. Silloin iltapuhteita viettäessämme tulen äärellä vedettiin kirjat säilöstään. Ne olivat enimmäkseen kasviopillisia ja historiallisia sekä joitakuita matkakertomuksia. Alexis ja Benjamin eivät olleet perineet isänsä lukuhalua ja he aina luettuaan muutamia sivuja nukahtivat. Minä kun en ollut niin unelias kuin utelias, luin sitä vastoin siihen saakka kun tuli makuulle menon aika. Vitalisin opetus ei siis ollut mennyt hukkaan, ja aina kun menin levolle, muistelinkin häntä kaipauksella ja kiitollisuudella.
Minun kiihkeä haluni lukemaan muistutti isä Pierrelle aikoja, jolloin hän päivärahoistaan säästi osan kirjoihin, ja hän nyt toi aina jonkun uuden kirjan Parisista. Ne hän tosin osti sattuman mukaan tai sen mukaan mitä niiden käsikirjoituksessa oli luvattu, mutta kuitenkin kaikitenkin ne olivat kirjoja. Ja se mitä niissä oli minun järjelleni hämmentävää, haihtui sitten ajan kuluessa ja se, mitä niissä oli hyvää, se säilyi. Niin on kaikesta kirjallisuudesta hyötyä.
Lise ei osannut lukea, mutta nähdessään minun tarttuvan heti kirjaan, kun minulla oli vähänkään joutoaikaa, hän oli utelias tietämään, mikä minua niissä niin huvitti. Alussa hän tahtoi ottaa pois kirjat, kun ne estivät minua leikkimästä hänen kanssaan, mutta sitten kun hän näki minun tarttuvan niihin aina uudelleen, niin hän pyysi minua lukemaan niitä hänellekin. Tämä oli uusi side välillemme. Ja kirjallisuudesta hän sai paremmin kuin keskustelusta huvia ja henkensä kehitystä. Olipa luettu kuinka monta tuntia hyvänsä, hän aina istui edessäni tarkkaavana silmät kiinnitettyinä minuun, kun minä luin. Minä opetin hänelle myöskin piirustusta, nimittäin sellaista piirustusta, jota minä osasin. Tietysti minä olin sangen huonokuntoinen opettaja, mutta me ymmärsimme hyvin toisemme, ja hyvä sopu opettajan ja oppilaan välillä vaikuttaa usein enemmän kuin taito. Mikä ilo syntyikään kun hän osasi piirtää jotakin niin että sen tunsi! Isä Acquin syleili minua:
”Kas niin”, sanoi hän nauraen, ”minä olisin voinut tehdä suuremmankin tyhmyyden kuin sen, että otin sinut. Lise sitten myöhemmin maksaa sinulle.”
Myöhemmin — sitten kun hän saa puhelahjansa, sillä lääkärit olivat sanoneet, että hän ei ole sitä menettänyt kaikeksi ijäkseen. Tätä nykyä ei voitu tehdä sille mitään, oli vain odotettava muutosta. Ja Lise itsekin teki surullisen liikkeen, joka merkitsi, että sitten myöhemminhän korvaa, kun minä lauloin hänelle. Hän oli halunnut oppia soittamaan harppua ja varsin pian hänen sormensa tottuivatkin matkimaan minun sormiani. Tietysti hän ei voinut oppia laulamaan, ja se häntä suretti. Monta kertaa näinkin hänen silmissään kyyneliä, jotka ilmaisivat hänen surunsa. Mutta hyväluontoinen ja lempeä kun oli, ei hänen surunsa kauan kestänyt, hän kuivasi kyyneleensä ja hymy suupielissään lausui minulle: myöhemmin.
Minä varmaankin olisin ijäkseni jäänyt Acquinin perheeseen, jollei olisi sattunut muuan surullinen tapaus, joka yhtäkkiä taas muutti minun elämäni. Niin näytti sallitun, että minä en saa kauan olla onnellinen, ja että silloin kun minä olin varmin rauhallisesta elämästäni, olikin jo lähellä hetki, jolloin jouduin taas seikkailuelämän kuohuihin.
(jatkuu)
Uusi Suometar n:ot 196-197 26-27.8.1898.
