XVI
Vaikka kaikki ympärilläni näyttikin kauhistuttavalta, avasin kuitenkin silmäni, melkein unhotin huolestuttavan tilani ja katselin ympärilleni.
Kuta syvemmälle tulimme Parisiin, sitä vähemmän se, mitä näin, vastasi lapsellisia kuvittelujani ja toiveitani: jäätyneistä katuojista nousi aina vain pahempi löyhkä, lumen ja jään sekainen loka oli aina vain mustempaa, ja missä se oli sulana, litistyi se ajokatujen pyöräin alla paksuiksi laatoiksi, jotka sitten sinkoilivat mitättömäin ja likasten kauppapuotein ikkunoihin ja seiniin.
Parisi ei lainkaan ollut niin kaunis kuin Bordeaux.
Kulettuamme hyvän aikaa leveää katua, joka ei ollut niin kurjan näköinen kuin se, jolta olimme tälle tulleet, ja jonka varrella kauppapuodit olivat suurempia ja muhkeampia sitä myöten kuin pääsimme kauemmaksi, kääntyi Vitalis oikealle ja me olimme heti kortterissa, joka oli kurjan kurja: korkeitten ja mustain talojen välissä valui vesi keskikadulla, ja tästä haisevasta vedestä huolimatta kulki ihmisiä likaisella kivityksellä. Kapakoissa, joita oli lukemattomia, oli miehiä ja naisia, jotka seisallaan joivat rautalevyillä päällystettyjen pöytäin ääressä, huutaen ja meluten. Muutaman talon kulmasta näin kadun nimen olevan Rue de Lourcine.
Vitalis, joka näytti tietävän missä ollaan, tunkeutui joukon läpi ja minä hänen jälessään.
”Varo, ettet eksy minusta”, sanoi hän.
Mutta turhaa oli muistuttaa, minä kulin aivan hänen kintereillään ja paremmaksi varmuudeksi pidin hänen takkinsa helmuksesta kiinni. Kulettuamme suuren torin poikki ja muutaman katukartanon läpi, tulimme muutamanlaiseen pimeään kaivokseen, jonne aurinko varmaankaan ei ikinään ollut paistanut. Tämä oli vielä kauhistavampaa ja inhottavampaa kuin mikään tähän asti.
”Onko Garofoli kotona?” kysyi Vitalis muutamalta mieheltä, joka ripusti riepuja seinämälle lyhdyn valossa.
”En tiedä. Menkää itse katsomaan. Tiedättehän itse, missä hän asuu: aivan ylhäällä, ovi suoraan.”
”Garofoli on se patrona, josta sinulle puhuin”, sanoi Vitalis minulle noustessaan portaita, jotka olivat soran peitossa ja niin liukkaat, että oli kuin olisi kulkenut savessa. ”Täällä hän asuu.”
Katu, talo ja nämät portaat eivät suinkaan olleet omiaan kohottamaan mieltäni, Minkähänlainen isäntä oli?
Portaissa oli neljä kerrosta. Vitalis astui sisälle koputtamatta ovelle, ja me olimme suuressa huoneessa, joka oli ullakon tapainen. Keskiä se oli tyhjä, vaan yltäympäriinsä oli sänkyjä, toistakymmentä kaikkiaan. Seinät ja katto olivat sellaista väriä, että sitä ei voi sanoa miksikään. Ennen ne lienevät olleet valkoiset, vaan savu, pöly, lika ja kaikellainen muu olivat mustentaneet rappauksen, joka oli sieltä täältä halkeillut tai reijissä. Muutaman hiilellä piirustetun pään viereen oli koverrettu kukkia ja lintuja.
”Garofoli”, sanoi Vitalis, ”oletteko jossakin täällä? Minä en näe ketään. Vastatkaa, minä olen Vitalis.”
Huone tolaankin näytti tyhjältä, mikäli voi päättää, vaivasen lampun valossa, joka paloi seinällä, vaan isännälleni vastasi heikko ja surkea lapsen ääni:
”Signor Garofoli ei ole kotona. Hän tulee vasta kahden tunnin perästä.”
Samassa tuli näkyviin olento, joka meille oli vastannut. Se oli noin yhdentoistavuotias poika. Hän tuli luoksemme hitaasti, ja minua hämmästytti hänen kummallinen näkönsä, jonka vieläkin näen elävästi silmissäni. Hänellä ei ollut niin sanoakseni ruumista, ja suuri suhteeton päänsä näytti olevan suorastaan jalkain varassa niin kuin irvikuvissa, jotka yhteen aikaan olivat muodissa. Tämä pää ilmaisi syvää tuskaa ja sävyisyyttä, silmät puhuivat alistumista ja koko hänen yleinen rakenteensa epätoivoa. Tuollainen kun oli muodoltaan, niin ei hän voinut olla kaunis, mutta hän kuitenkin veti katseen puoleensa miellyttäväisyydellä ja jonkunlaisella viehätyksellä, mikä säteili hänen huuliltaan ja suurista kosteista silmistään, jotka olivat lempeät kuin koiralla.
”Tiedätkö varmaan, että hän tulee kahden tunnin perästä?” kysyi Vitalis.
”Varmaan hän tulee, signor. Silloin on päivällisen aika ja hän itse aina jakaa päivällisen.”
”No hyvä. Jos hän tulee varemmin, niin sano hänelle, että Vitalis tulee kahden tunnin perästä.”
”Kyllä sanon, signor.”
Minä olin valmiina seuraamaan isäntääni, vaan tämä minut pysäytti ja sanoi: ”Ole sinä täällä ja levähdä.” Kun minä tein liikkeen kauhistuksessani, lisäsi hän: ”Minä vakuutan, että tulen tänne.”
Olisin paljon mieluummin, niin väsynyt kuin olinkin, seurannut isäntääni, mutta kun hän käski jäädä, niin tottelin, johon olin tottunut, ja minä jäin. Kun ei enään kuulunut isäntäni raskaitten askelten kopsetta portaista, niin poika, joka oli kuunnellut pörhöllä korvin ovella, kääntyi minuun:
”Te olette maastamme?” sanoi hän minulle italiankielellä.
Vitalisin kanssa ollessani olin oppinut italiankieltä, niin että ymmärsin kaikki mitä puhuttiin, mutta en vielä osannut puheessa käyttää sitä kyllin sujuvasti, niin että en mielelläni sitä puhunut.
”En ole”, vastasin ranskankielellä.
”Ah!” sanoi hän surullisesti kiinnittäen minuun suuret silmänsä. ”Sepä paha. Olisi ollut mieluista, jos olisitte olleet maastamme.”
”Mistä maasta?”
”Luccasta. Te olisitte voinut ehkä kertoa jotakin kotipuolestani.”
”Minä olen ranskalainen.”
”Sitä parempi.”
”Pidättekö enemmän ranskalaisista kuin italialaisista?”
”En, mutta se on teille hyväksi, että olette ranskalainen. Sillä jos te olisitte italialainen, niin varmaan tulisitte tänne Garofolin palvelukseen, jota ei voi kehua.”
Nämät sanat eivät olleet omiaan minua lohduttamaan.
”Onko hän paha?”
Poika ei vastannut tähän kysymykseen, mutta katseensa puhui sitä enemmän. Hän ei halunnut jatkaa keskustelua tästä aineesta. Hän kääntyi minuun selin ja meni suuren kamiinin luo, joka oli huoneen toisessa päässä. Takassa paloi jättöpuita komealla tulella, jolla oli suuri kattila kiehumassa.
Minä lähestyin takkaa lämmitelläkseni tulen ääressä, ja näin että tässä kattilassa oli jotakin omituista, jota en ensin ollut huomannut. Kansi, josta kohosi kapea höyrytorvi, oli kiinni kattilassa, toisesta laidasta saranoilla toisesta lukolla.
Olin ymmärtänyt, ettei sovi minun tehdä varomattomia kysymyksiä Garofolista, mutta entäs kattilasta?
”Minkä vuoksi kattila on lukittu?”
”Että minä en saisi ottaa lientä. Minä olen kokkina, mutta isäntäni ei luota minuun.”
Minä en voinut olla naurahtamatta.
”Te nauratte”, jatkoi hän surullisesti, ”te ajattelette, että minä olen herkkusuu. Minun sijallani tekin olisitte samallainen. Minä en tosin ole herkkusuu, mutta nälkäinen, ja tuo höyry, joka pursuaa torvesta saa nälkäni kahta kauheammaksi.”
”Signor Garofoli siis tappaa teidät nälkään?”
”Jos tulette hänen palvelukseensa, niin saatte kokea, että täällä ei kuole nälkään, vaan saa kitua nälässä. Minä varsinkin, sillä se on minun rangaistukseni.”
”Nälkään kuoleminen?”
”Niin. Muuten voin teille sen kertoa. Jos Garofolista tulee isäntänne, niin voi kertomukseni olla teille hyödyksi. Signor Garofoli on enoni ja hän on ottanut minut mukaansa armeliaisuuden vuoksi. Äitini on leski, ja niin kuin voitte hyvin arvata, on hän köyhä. Kun Garofoli tuli seudullemme viime vuonna hankkimaan poikia, niin hän esitti ottavansa minutkin. Äitistä ei tuntunut hyvälle antaa minun mennä. Mutta te tiedätte, että kun on pakko... ja pakko oli, sillä meitä oli kuusi lasta kotona ja minä olin vanhin. Garofoli olisi mieluimmin ottanut Leonardon, joka on minua nuorempi ja kaunis, jota vastoin minä olen ruma. Ja rahaa saadakseen ei saa olla ruma. Rumat eivät saa kuin haukkumista ja selkään. Mutta äitini ei antanut Leonardoa: ”Mattia on vanhin”, sanoi hän, ”ja Mattian on lähdettävä, kun kerran on pakko jonkun lähteä, hyvä jumala on niin määrännyt, minä en uskalla muuttaa hyvän Jumalan järestystä.” Ja niin siis minä lähdin enoni kanssa. Te voitte kuvitella, että oli katkeraa jättää koti, äitini, joka itki, pieni sisareni Christina, joka minusta piti niin paljon, minä kun sitä kantelin sylissäni, ja sitten veljet, toverit ja kotiseutu.”
Minä hyvin ymmärsin, miten katkera on ollut tämä ero. Muistin selvään miten minun sydäntäni ahdisti ja miten olin tukehtua, kun viimeisen kerran näin Barberinin emännän valkoisen huivin.
Mattia jatkoi kertomustaan: ”Olin aivan yksikseni Garofolin kanssa meiltä lähtiessämme. Mutta viikon kuluttua meitä oli toistakymmentä poikaa, ja lähdimme vaeltamaan Ranskaan. Se oli pitkä matka, niin minulle kuin tovereillenikin, jotka myöskin olivat hyvin suruissaan. Vihdoin viimein saavuttiin Parisiin. Silloin meitä ei ollut kuin yksitoista, sillä yksi oli jäänyt Dijonin sairashuoneeseen. Parisissa sitten meidät lajiteltiin: vankat sijoitettiin nuohoja- tai soutajamestarien luo, ja ne taas jotka eivät olleet kyllin vankkoja työntekoon, pantiin laulamaan tai soittamaan Iyyryä kaduille. Minusta tietysti ei ollut työhön, mutta olin myöskin liian ruma soittamaan Iyyryä. Garofoli antoi minulle kaksi valkohiirtä, joita minun piti näytellä porttikäytävissä ja pihakaduilla ja hän arvioi päiväni puoleksitoista markaksi. Niin monta viittä penniä kuin sinulta puuttuu tästä summasta illalla, sanoi hän minulle, yhtä monta kepinlyöntiä saat. Puolitoista markkaa on kova summa, vaan kovempia vielä ovat kepinlyönnit, varsinkin kun niitä on antamassa signor Garofoli. Minä siis tein kaiken minkä voin saadakseni kokoon tämän summan, mutta useinkaan en onnistunut. Melkein aina toverillani oli määrätty summansa kotia palatessa, minulla taas ei paljoksi koskaan. Siitä Garofoli suuttui kahta kauheammin. ”Millä tavoin se menettelee tuo tyhmä Mattia?” sanoi hän. Oli toinen poika, joka näytteli kahta valkohiirtä niinkuin minäkin ja jonka oli saatava kaksi markkaa, jotka hän joka ilta toikin. Menin usean kerran hänen kanssaan saadakseni nähdä miten hän menetteli ja missä hän oli taitavampi minua. Silloin huomasin, miten hän sai helposti kaksi markkaansa ja minä vaikeasti puolitoista. Kun tuli joka herra ja nainen ja antoivat meille, niin nainen aina sanoi: ”Tuolle, joka on sievä, ei tuolle, joka on ruma.” Ruma olin minä. Minä en mennyt sitten enään toverini kanssa. Sillä surullista on saada selkäänsä, vaan surullisempaa vielä saada haukkumisia kuulla kadulla. Te ette sitä ymmärrä, kun teille ei koskaan ole sanottu, että te olette ruma, mutta minä sen ymmärrän... Garofoli kun näki, että selkäsauna ei auttanut, käytti toista keinoa. ”Niin monta viittä penniä kuin sinulta puuttua, niin monta perunaa otan pois velliosastasi”, sanoi hän. ”Kun nahkasi on paksu lyönneille, niin koetetaanpa onko vatsasi herkempi nälälle.” Mutta uhkaus ei saanut minua tekemään sen enempää, minä kun en voinut tehdä koetettuani kaikkeni sitä ennen, enkähän voinut sanoa rahaa pyytäessäni: ”Jollette anna minulle rahaa niin en saa yhtään perunaa tänä iltana.” Ihmiset, jotka antavat rahaa lapsille, eivät anna sitä tällaisista syistä.
»Millaisista syistä ne antavat?”
”Ah, te olette vielä nuori. Rahaa annetaan sen vuoksi, että siitä olisi huvia antajalle itselleen eikä meille. Sievälle pojalle annetaan rahaa, ja sievyys on parhaita etuja. Rahaa antavat sellaiset ihmiset, joilta on lapsi kuollut tai jotka toivovat lasta. Ja se antaa, jolla on hyvin lämmin lapsen viluissaan väristessä jossakin ajoportin suojassa. Minä tunnen kaikki nämät metkut. Minulla on ollut aikaa tarkastella. Eikö tänään ole kylmä ilma?”
”Hyvin kylmä.”
”No niin, menkäähän johonkin porttikäytävään ja ojentakaa kätenne herralle, jonka näette kulkevan kiireesti pienessä päällystakissa, niin ette saa mitään. Mutta ojentakaahan kätenne herralle, joka astelee hitaasti, paksuun päällysvaatteeseen puettuna, niin saatte ehkä kerrassaan kiiltävän hopean. — Niin. Tätä ruokajärjestystä kun oli kestänyt kuukausi tai puolitoista, niin minä tietystikään en ollut lihonnut, olin kalpea, niin kalpea, että kuulin ympärilläni sanottavan: ”Tuo poika kuolee nälkään.” Silloin kärsimykset tekivät, jota ei muotoni tehnyt: minä herätin huomiota ja käänsin puoleeni katseet. Ihmiset rupesivat säälimään, ja jos en saanutkaan rahoja, niin sain kuitenkin leipää, toisinaan keittoakin. Se oli mieluista aikaa, minua ei enään pieksetty, ja jos en saanutkaan perunoita, niin mitä siitä, kun olin kuitenkin jotakin saanut päivällisekseni. Mutta eräänä päivänä Garofoli tapasi minut muutaman hedelmäkauppiaan luona syömässä velliä ja silloin hänelle selvisi miten tulin toimeen vaikka en saanutkaan perunoita, ja hän päätti jättää minut kotia keittämään ja hoitamaan kotia. Mutta kun minä keittäessäni olisin voinut syödä, niin keksi hän tällaisen kattilan. Joka aamu ennen kuin hän lähtee kaupungille, panee hän kattilaan lihat ja kasvikset, lukitsee kannen, ja minun ei tarvitse muuta kuin pitää tulta padan alla. Minä saan haistella keiton hajua, mutta muuta en, sillä ymmärrättehän, että tuollaisesta kapeasta torvesta ei voi saada mitään. Siitä saakka, kun minä tulin keittäjäksi, olen käynyt näin kalpeaksi. Sillä keiton haju ei ravitse, se vain kiihoittaa nälkää. Olenko minä hyvin kalpea? Kun minä en käy kaupungilla, niin en ole kuullut itsestäni mitään, ja kun täällä ei ole kuvastinta, niin en voi itse nähdä muotoani.”
Vaikka en vielä isosti ymmärtänytkään, niin tiesin kuitenkin että sairaita ei saa pelottaa sanomalla heitä sairaiksi. ”Ette te näytä kovinkaan kalpealta”, vastasin sen vuoksi.
”Minä ymmärrän hyvin, että sanotte niin lohduttaaksenne minua. Mutta minä olisin hyvilläni, jos olisin kalpea, sillä se merkitsisi että minä olen sairas ja minä haluaisin olla hyvin sairas.”
Minä katsoin häntä ihmeissäni.
”Te ette ymmärrä”, sanoi hän hymyillen. ”Mutta asia on hyvin yksinkertainen. Kun olette kipeä, niin teitä joko hoidetaan tai annetaan teidän kuolla. Jos minun annettaisiin kuolla, niin tämä olisi kaikki, minulla ei olisi enään nälkä eikä minua enään lyötäisi. Ja ne, jotka ovat kuolleet, elävät taivaassa, ja taivaasta minä näkisin äidin, maanmiehiäni ja puhelemalla hyvälle Jumalalle minä ehkä voisin estää sisarestani Christinasta tulemasta onnetonta. Mutta jos minua hoidettaisiin, niin minut lähetettäisiin sairashuoneelle, ja siihen minä olisin varsin tyytyväinen.”
Minulla oli vaistomainen kauhu sairashuonetta vastaan ja usein teitä kulkiessani kun väsymyksestä tunsin itseni sairaaksi, minun ei tarvinnut kuin ajatella sairashuonetta, niin virkistyin heti taas astumaan. Olin sen vuoksi hyvin kummissani kun kuulin Mattian puhuvan tällä tavoin.
”Jospa tietäisitte”, sanoi hän, ”miten hyvä on olla sairashuoneella. Minä olin Sainte-Eugeniessä. Siellä on lääkäri, suuri valkoverinen mies, jolla on aina rintasokeria taskussaan, ja sisaret ovat siellä niin lempeitä, sanovat hellästi: ”Tee niin, lapseni.” Ja kun puhutaan lempeästi, niin minusta tuntuu niin hyvälle, tekee mieleni itkeä, ja silloin kun minua itkettää, tuntuu minusta niin hyvältä. Se on tyhmää, eikö niin? Mutta äitini puhui minulle aina lempeästi. Sisaret puhuvat aivan kuin äitinikin puhui, ja vaikka puhe onkin toista, niin on ääni kuitenkin sama. Ja hyvä ruoka ja hoito, miten virkistävälle se tuntuukaan. Kun tunnen voimaini täällä vähentyvän, kun en saa ruokaa, niin olen tyytyväinen; olen tuuminut itsekseni: Minä sairastun ja Garofoli lähettää minun sairashuoneesen. Niin, kipeä tosia olen, että siitä kärsin, mutta en niin kipeä, että siitä olisi haittaa Garofolille. Sen vuoksi hän minua vielä pitää luonaan. Onnettomilla on elämä ihmeen sitkeä. Onneksi Garofoli ei ole luopunut tavastaan kurittaa minua niin kuin muitakin. Viikko sitten löi hän minua kepillä päähän. Tällä kertaa luulen asian olevan hyvin. Minulla on pää ajetuksissa, te näette tämän suuren pahkan. Garofoli sanoi eilen, että se ehkä on paise, ja hänen puheestaan päätin, että se on arveluttava. Kipeä se on, päänahkan alla tuntuu samallaista pakotusta kuin hammaskivussa, pääni on raskas kuin painaisi se sata leiviskää, minua pyörryttää ja yöllä unissani en voi olla valittamatta ja huutamatta. Minä luulen, että kahden tai kolmen päivän perästä hän päättää minut lähettää sairashuoneeseen, sillä tietysti sellainen, joka yöt huutaa, häiritsee toisia, ja Garofoli ei pidä siitä, että hänen untaan häiritään. Mikä onni, että hän löi minua päähän! Sanokaa nyt suoraan, näytänkö hyvin kalpealta?”
Hän asettui eteeni ja katsoi minua silmästä silmään. Minulla ei ollut enään syytä vaieta, mutta sittenkään en uskaltanut sanoa suoraan miten pelottavalta hänen suuret hehkuvat silmänsä, kuoppaiset poskensa ja värittömät huulensa näyttivät. ”Luulen että olette niin sairas, että teidän pitäisi päästä sairashuoneeseen.”
”No niin!” Ja hän koetti tehdä kumarruksen ja lähti heti pöydän luo, jota alkoi pyyhkiä. ”Nyt on tarpeeksi puhuttu”, sanoi hän, ”Garofoli tulee pian eikä ole vielä mitään valmiina, ja kun teidän mielestänne minä olen jo saanut sellaisen kolauksen, että voin päästä sairashuoneeseen, niin turha on hankkia enään kolauksia. Siitä olisi vain tyhjää vaivaa. Nykyään minusta tuntuvat lyönnit kovemmilta kuin muutamia kuukausia sitten. Ne ovat hassuja, jotka sanovat että kaikkeen tottuu.”
Ja puhellessaan hän ontua kolkkasi pöydän ympärillä, asetellen lautasia. Minä laskin niitä olevan kaksikymmentä. Garofolilla siis oli kaksikymmentä poikaa palveluksessaan. Mutta vuoteita kun ei ollut kuin kaksitoista, niin nukkuivat pojat kaksittain. Ja niitä vuoteita! Ei lakanoita lainkaan. Ja peitteet sellaiset, että luuli ne ostetuksi jostakin tallista, josta ne oli myöty kun eivät enään olleet tarpeeksi lämpimiä hevosille.
”Onko kaikkialla tällaista?” kysyin.
”Missä kaikkialla?”
”Niiden luona, joilla on vuokralla lapsia.”
”En tiedä, sillä en koskaan ole muualla käynyt. Mutta koettakaa te päästä muualle.”
”Minne?”
”Sama se. Parempi teidän on kuitenkin missä hyvänsä kuin täällä.”
Missä tahansa, se oli kovin epämääräistä. Ja kaikessa tapauksessa, miten voisin saada Vitalisin muuttamaan mieltään?
Kun minä tätä mietiskelin ja tietysti löytämättä mitään keinoa, aukesi ovi ja muuan poika astui sisään. Hänellä oli viulu kädessä ja toisessa kainalossa puupölkky. Kun tämä puu oli samallaisia kuin nekin, joita olin nähnyt pantavan takkaan, niin arvasin mistä Garofoli saa puuvaransa ja paljoko hän niistä maksaa.
”Anna minulle se puusi”, sanoi Mattia käyden tulijaa vastaan. Mutta poika pisti puun selkänsä taakse.
”Enpä annakaan!”
”Anna vain, että keitto tulee parempaa.”
”En anna, sillä minulla ei ole kuin markka kahdeksankymmentä penniä, puuttuu kaksikymmentä penniä.”
”Garafoli ei kokoa puita. Sinä saat selkänahkallasi maksaa sen kaksikymmentä penniä. Kukin vuorostaan.”
Mattia sanoi tämän niin sillä äänellä kuin olisi ollut mielissään rangaistuksesta, joka hänen toverillaan oli odotettavana. Minä olin hyvin hämilläni nähdessäni tässä lempeässä olennossa sellaista kovuutta. Myöhemmin sitten huomasin miten ihmisestä tulee pahasisuinen eläessään pahasisuisten kanssa.
Garofolin kaikki oppilaat nyt palasivat. Niitä vähitellen tuli yksitoista. Jokainen sisään tultuaan ripusti soittokapineensa naulaan vuoteensa päälle, mikä viulun, mikä harpun, mikä huilun, mikä minkin, Ne, jotka eivät olleet soittajia, vaan ainoastaan eläinten näytteliöitä, panivat häkkiin apinansa tai valkohiirensä.
Portaissa kuului sitten raskaat askeleet, minä arvasin, että siellä tuli Garofoli. Ja minä näin astuvan sisään pienen, punottavan miehen, joka kulki horjuen. Hänellä ei ollut lainkaan italialaista pukua, vaan oli harmajassa takissa. Ensimmäisen silmäyksensä loi hän minuun ja minua ihan värisytti.
”Mikä se tämä poika on?”
Mattia vastasi hänelle hyvin vilkkaasti ja kohteliaasti ja selitti, mitä Vitalis oli sanonut.
”Vai niin, vai on Vitalis Parisissa. Mitä hänellä on minulle asiaa?”
”En tiedä”, vastasi Mattia.
”Minä en sinulle puhu”, sanoi hän, ”minä puhun pojalle.”
”Isäntäni tulee pian”, sanoin hänelle, uskaltamalta vastata suoraan. ”Hän teille itse selittää asiansa.”
”Siinä on poika, joka ei tuhlaa sanoja. Sinä et ole italialainen?”
”En, minä olen ranskalainen.”
Kaksi poikaa oli lähestynyt Garofolia heti kun tämä oli astunut sisään, ja kumpikin pysyi hänen lähellään odottaen milloin hän heittää puhumatta. Mitähän he tahtoivat? Sain pian vastauksen tähän kysymykseen, jota niin uteliaana mietiskelin. Toinen otti hänen hattunsa ja asetti sen sitten muutamalle vuoteelle, toinen toi heti tuolin. Tämän yksinkertaisen toimen suorittivat he niin juhlallisesti ja kunnioittavasti aivan kuin kaksi kuoripoikaa papin ympärillä. Siitä näin miten Garofolia pelättiin, sillä rakkaudesta he eivät näin toimineet.
Kun Garofoli oli istunut, niin muuan poika toi hänelle piipun, johon oli valmiiksi pantu tupakkaa, ja eräs toinen poika taas tarjosi tulta.
”Se haisee rikiltä, eläin!” tiuskasi hän pojalle ja viskasi hänen tulitikkunsa takkaan.
Syyllinen sytytti kiireellä toisen tikun ja antoi sen palaa hyvän aikaa ennen kuin tarjosi tulta isännälleen. Mutta isäntänsä ei huolinut. ”Ei sinulta, tyhmyri!” sanoi hän töykäten häntä syrjään, ja kääntyen muutaman toisen puoleen sanoi hän suosiollisesti hymyillen: ”Riccardo, anna minulle tulta, ystäväni.”
Ja ystäväisensä totteli jontuisasti.
”No nyt pienet enkelini, rupeemme tekemään tiliä”, sanoi Garofoli, kun hänen piippunsa oli syttynyt. ”Mattia, tänne kirja.”
Mutta siihen kun hän oli saanut käsketyksi, oli Mattialla jo kirja hänelle tarjottavana. Se oli pieni sarakkeinen kirja. Garofoli viittasi poikaa, joka hänelle oli viimeksi tulta antanut. »Sinä olet velkaa eilisesti viisi penniä. Sinä lupasit minulle tuoda sen tänään, kuinka paljon sinulla siis on?”
Poika epäröi kauan aikaa vastatakseen, ja oli tulipunanen: ”Minulta puuttuu viisi penniä.”
”Vai niin. Sinulta puuttuu viisi penniä, ja sen sinä sanot niin tyynesti.”
”Minulta puuttuu tämänkin päivän määrästä viisi penniä.”
”Siis kymmenen penniä. Enpä moista ole kuullut.”
”Mutta se ei ole minun syyni.”
”Ei lörpötyksiä, sinä tiedät lain: riisu takkisi, kaksi lyöntiä eilisestä ja kaksi tämän päiväisestä, ja rohkeutesi palkaksi saat olla potaateitta tänään. Riccardo, pieni ystäväni, sinä olet hyvin ansainnut tämän huvituksen. Tuo ruoska.”
Riccardo oli se poika, joka oli tuonut viimeksi tulta. Hän otti seinältä lyhytvartisen ruoskan, jossa oli kaksi solmukasta nahkakieltä. Tällä aikaa se poika, jolta puuttui kymmenen penniä määrästään, riisui takkinsa ja solahutti paidan vyötäisilleen.
”Odotahan vähän”, sanoi Garofoli ilkeästi hymyillen. ”Ehkäpä on muitakin. On aina hauska, kun on tovereita, eikä Riccardolla ole niin paljon vaivaa alkaa aina uudestaan.”
Pojat seisoivat liikkumatta isäntänsä ääressä, ja kun tämä laski julmaa leikkiään, niin he kaikki nauroivat pakollisesti.
”Minä olen varma siitä, että se on nauranut enin, jolta enin puuttuukin”, sanoi Garofoli. ”Kuka kovimmin nauroi?”
Kaikki osottivat sitä, joka oli tullut ensin ja tuonut puun tullessaan.
”Vai niin, vai sinä. No kuinka paljon sinulta puuttuu?” kysyi Garofoli.
”Se ei ole minun syyni.”
”Se, joka vielä sanoo, että se ei ole hänen syynsä, saa ruoskan lyönnin lisää. Kuinka paljon sinulta puuttuu?”
”Minä olen tuonut puuta, tämän.”
”No onhan se jotakin, mutta meneppäs leipuriin ja pyydä puullasi vaihtaa leipää, niin annetaankohan sinulle? Paljonko sinulta puuttuu rahaa. Puhu!”
”Minä olen saanut markka viisikymmentä penniä.”
”Sinulta siis puuttuu kaksikymmentä penniä. Kaksikymmentä penniä, kurja, ja kehtaat tullakin silmieni eteen. Sinä Riccardo veitikka saat kovasti huvitella nyt. Riisu sinä takkisi!”
”Mutta entäs tämä puu?”
”Sen saat ruuaksesi.”
Tälle tyhmälle sukkeluudelle nauroivat toiset, joita ei oltu tuomittu. Kyselyä sitten jatkettiin ja näiden kahden tuomitun lisäksi tuli vielä kolme, joilla ei ollut määränsä täyteen.
”Näitä siis on viisi veitikkaa, jotka minulta varastelevat huusi Garofoli valittavasti. ”Sellaista se on, kun on liian jalomielinen. Miten luulette minun voivani maksaa hyvän lihan ja potatit jos te ette tee työtä? Takit pois!
Riccardo seisoi ruoska kädessä, ja viisi tuomittua oli rivissä hänen vierellään.
”Sinä tiedät Riccardo, että minä en sinua katsele, kun tämä rankaiseminen tekee minulle pahaa, mutta minä kuulen lyönneistä, miten suoritat tehtäväsi. Toimeen pieni ystäväni, pane parastasi, sinä sillä ansaitset leipäsi.
Ja Garofoli kääntyi istumaan takkatuleen päin aivan kuin hän ei olisi voinut katsella tätä toimitusta. Minä loukostani katselin suuttumuksen ja pelon vallassa. Tämä mies oli oleva isäntäni. Ja jos minä en hänelle tuo sitä määrää, jonka hän näkee hyväksi taksoittaa, niin minun pitää paljastaa selkäni Riccardolle. Nyt ymmärsin, minkä vuoksi Mattia voi puhua niin tyyneesti kuolemasta ja toivoa sitä.
Kun ruoska paukahti ensi kerran iholle, niin minulle tulvahti vedet silmiin. Kun luulin, että minut oli unhotettu sinne, ettei minua muistettu ollenkaan täällä olevankaan, niin en hillinnytkään itseäni, mutta minä olin siinä erehtynyt. Garofoli katselikin minua salaa, josta sain pian todistuksen.
”Kas siinä on poika, jolla on hyvä sydän”, sanoi hän viitaten minua sormellaan. ”Hän ei ole sellainen kuin te, veitikat, jotka nauratte toverinne onnettomuudelle ja minun surulleni. Kunpa hän olisi teidän toverinne, niin hän olisi teille hyväksi esimerkiksi.
Koko ruumiini vapisi. Heidän toverinsa.
Toisella lyönnillä rangaistava päästi haikean valituksen, ja kolmannella sydäntä särkevän huudon. Garofoli kohotti kätensä ja Riccardo pysäytti ruoskansa. Minä luulin, että hän armahtaa, mutta ei tullut kysymystäkään armosta.
”Sinä tiedät, miten pahaa minulle huudot tekevät”, sanoi Garofoli uhrilleen, ”jos ruoska viiltää ihoasi, niin huutosi viiltävät minun sydäntäni. Minä senvuoksi sanon sinulle, että jokaisesta huudosta saat ruoskanlyönnin lisää. Elä siis pahoita mieltäni. Jos sinulla on vähänkään sydäntä, vähänkään kiitollisuutta minua kohtaan, niin pidä suusi kiinni. Jatka Riccardo!”
Riccardo kohotti kätensä ja ruoska paukahti onnettoman selkään.
”Äiti!” huusi tuo onneton.
Onneksi en nähnyt enempää, sillä ovi aukeni ja Vitalis astui sisään. Yhdellä silmäyksellä hän näki mitä merkitsivät huudot, joita hän portaita noustessaan oli kuullut. Hän syöksi Riccardon luo ja tempasi hänen kädestään ruoskan. Ja sitten hän kääntyi Garofoliin.
Tämä kaikki tapahtui niin pian, että Garofoli oli vähän aikaa hämillään, mutta pian hän siitä selvisi ja hymyillen sanoi:
”Eikö olekin kauheaa? Tuolla pojalla ei ole sydäntä.”
”Se on häpeällistä!” huusi Vitalis.
”Sitäpä minä juuri sanon”, keskeytti Garofoli.
”Elkää teeskennelkö”, sanoi minun isäntäni. Te ymmärrätte hyvin, että minä en puhu tästä pojasta vaan teistä. Se on häpeällistä, kauheaa ilkeyttä rääkätä tuolla tavoin lapsia, jotka eivät voi puolustautua.
”Mitä te, vanha hupsu, sekautte tähän?” sanoi Garofoli muuttaen ääntään.
”Minä ilmoitan polisille.”
”Polisille”, huudahti Garofoli nousten. ”Te uhkaatte minua polisilla, te?”
”Niin, minä,” vastasi Vitalis säikähtymättä Garofolin raivoa.
”Kuulkaahan Vitalis”, sanoi Garofoli, tyyntyen ja alkaen puhua ivallisesti. ”Elkää uhkailko, sillä minäkin puolestani voin tehdä jotakin. Ja kumpikohan meistä olisi tyytymättömämpi? Minä en menisi puhumaan polisille, sillä asianne ei koske polisia, vaan niitä on muita ihmisiä, jotka teistä välittävät, ja jos minä heille menen kertomaan, mitä tiedän, sanon ainoastaan yhden nimen, niin kukahan se on pakotettu peittämään häpeänsä?”
Isäntäni jäi hetkiseksi vastaamatta. Hänen häpeänsä! Minä olin ihmeissäni. Ennenkuin olin selvinnyt tästä hämmästyksestäni, jonka nämät omituiset sanat olivat synnyttäneet, oli hän ottanut minua kädestä.
”Seuraa minua.” Ja hän vei minut ovelle.
”No ukkoni”, sanoi Garofoli vihatta ja nauraen. ”Teillähän oli minulle asiaa?”
”Minulla ei ole enään mitään sanottavaa teille.” Ja sanaa enään sanomatta, silmäämättä taakseen hän laskeutui portaita pidellen minua kädestä. Ja miten huojistuneella mielellä seurasin häntä. Minä siis pääsin Garofolista. Jos olisin uskaltanut, niin olisin syleillyt Vitalista.
(jatkuu)
Uusi Suometar n:ot 177-179 ja 183- 184 4-6 ja 11-12.8.1898.
