XVIII
Herätessäni huomasin olevani vuoteessa, suuri tuli paloi kamarissa, jossa olin nukkunut. Huone oli minulle outo, ja ihmisetkin, jotka olivat ympärilläni: yksi mies, neljä lasta, joista muuan oli pieni viisi- tai kuusivuotias tyttö, joka katseli minua ihmeissään. Hänen silmänsä olivat kummalliset, ne puhuivat.
Minä nousin ja kaikki kokoontuivat ympärilleni.
”Missä Vitalis?” sanoin.
”Hän kysyi isäänsä”, sanoi muuan tyttö, joka näytti olevan vanhin lapsista.
”Ei hän ole isäni, vaan isäntäni. Missä hän on? Missä on Capi?”
Jos Vitalis olisi ollut isäni, niin varmaan olisi valikoitu sanoja hänestä puhuessa minulle, mutta kun hän ei ollut kuin isäntäni, niin päätettiin sanoa suora totuus, ja niin kerrottiin minulle koko asia.
Me olimme kyyristyneet muutaman puutarhurin portin pieleen. Noin kahden aikaan aamulla oli puutarhuri avannut portin lähteäkseen torille ja oli silloin tavannut meidät makaamasta olkikasasta. Ensin oli huudettu meille siirtymään hevosen tieltä, ja sitten kun ei kukaan muu meistä liikahtanut kuin Capi, joka muristen ja haukkuen oli puolustanut meitä, niin oli tultu meitä käsivarresta pudistamaan. Me emme olleet liikahtaneet sittenkään. Silloin oli alettu ajatella, että tässä on jotakin arveluttavaa. Oli haettu lyhty, ja kun sen valossa oli tarkasteltu, niin huomattiin, että Vitalis oli paleltunut kuoliaaksi ja ettei minunkaan tilani ollut paljoa parempi. Mutta kuitenkin kun Capi oli maannut päälläni, niin olin pysynyt siksi lämpimänä, että minä vielä hengitin. Minut oli kannettu puutarhurin taloon ja pantu maata sänkyyn. Siinä olin maannut kuusi tuntia melkein kuin kuollut, sitten veren kiertokulku oli päässyt uudelleen voimaansa, hengitys käynyt voimakkaammaksi ja minä heräsin.
Niin jähmettynyt kuin olinkin sekä sielultani että ruumiiltani, niin olin kuitenkin siksi selvillä, että ymmärsin täydellisesti niitten sanojen merkityksen, jotka olin kuullut. Vitalis kuollut!
Asian kertoi itse puutarhuri, ja sillä aikaa kun hän puheli, tuo pieni tyttö, jonka katse oli niin kummallinen, ei hetkeksikään luovuttanut minusta silmiään. Kun hänen isänsä oli sanonut että Vitalis on kuollut, niin tyttö varmaan ymmärsi tai yhtäkkiä huomasi, miten ankara isku se oli minulle, sillä hän meni kiireesti isänsä luo, asetti toisen kätensä hänen käsivarrelleen ja toisella viittasi minua, äännellen omituisesti, joka ei ollut lainkaan ihmisen ääntä, vaan aivan kuin hellä ja säälivä huokaus. Sitä paitsi hänen liikkeensä oli sellainen, että se ei tarvinnut sanoja selitykseksi. Minä tunsin tässä liikkeessä ja katseessa, joka sitä seurasi, vastustamatonta, luontaista mieltymystä, ja ensi kerran siitä saakka kun erosin Arthurista, minä tunsin selittämätöntä luottamuksen ja hellyyden tunnetta, aivan kuin silloinkin aina, kun Barberinin emäntä loi minuun katseen ennen kuin suuteli minua. Vitalis oli kuollut, minä olin jäänyt, mutta sittenkään minusta ei tuntunut että olen jäänyt yksin, vaan että oli aivan kuin hän olisi ollut vielä lähellä minua.
”Niinpä niin, pikku Liseni”, sanoi tytölle isänsä, ”se koskee häneen kovasti, mutta täytyy sanoa totuus, sillä jos emme sitä sano, niin sanoo sen poliisi.” Ja hän kertoi minulle, miten oli annettu tieto poliisille, miten miehet olivat kantaneet Vitalisin korjuuseensa, jota vastoin minä sijoitettiin hänen vanhemman poikansa Alexin vuoteeseen.
”Missä Capi?” kysyin kun hän oli lopettanut kertomuksensa.
”Capi!”
”Niin, koira?”
”En tiedä, se on kadonnut varmaan.”
”Se seurasi ruumissaattoa”, sanoi muuan lapsista.
”Näitkö sen, Benjamin?”
”Näin hyvinkin. Se seurasi kantajin kintereillä, allapäin, ja silloin tällöin hyppäsi paareille, ja kun hänet ajettiin alas, niin päästi sellaisen valittavan äänen, joka oli kuin ulvontaa.”
Capi raukka! Hän oli niin monta kertaa hyvänä näyttelijänä seurannut Zerbinon ruumissaattoa, huokaillen niin että lapset nauroivat katketakseen.
Puutarhuri ja hänen lapsensa jättivät minut yksin, ja tietämättä mitä tein ja erittäinkin mitä oli tehtävä, nousin vuoteeltani. Harppuni oli asetettu jalkapäähän. Otin sen olalleni ja aioin lähteä huoneeseen, johon puutarhuri oli mennyt lapsineen. Olihan lähdettävä, mutta minne? ... Siitä ei ollut tietoa, mutta sen vain tiesin, että lähdettävä oli. ...
Mutta siinä kun olin päässyt jaloilleni, tuntui minusta, että kaadun ja minun piti kiireimmittäin istahtaa tuolille. Jonkun aikaa siinä levättyäni avasin kamarin oven ja olin puutarhurin ja hänen lastensa luona. He istuivat pöydässä iloisen valkean äärellä, joka paloi kamiinissa, ja söivät lämmintä velliä.
Ruuan haju kiinnitti vatsaani muistuttamaan minulle, että en ollut syönyt eilen illalla. Minua alkoi pyörryttää ja minä horjuin.
”Voitko pahoin poikaseni?” kysyi puutarhuri lempeällä äänellä.
Minä vastasin niinkuin asia oli, että en voi hyvin, ja pyysin saada vähän aikaa levähtää tulen ääressä. Mutta minä en tarvinnut ainoastaan lämmintä, vaan ruokaakin. Nuotio ei antanut minulle ravintoa, ja ruuan haju, lusikkain kalina ja lasten kielenmaiskunta lisäsi vain minun heikkouttani. Jos olisin rohennut, niin olisin pyytänyt lautasellisen velliä! Mutta Vitalis ei ollut minua opettanut kättä ojentamaan eikä luonto ollut tehnyt minusta kerjäläistä. Olisin ennen vaikka nälkään kuollut kuin sanonut: ”Minun on nälkä.” Minkä vuoksi? En osaa sanoa, jos ei liene syynä ollut se, että en koskaan ole tahtonut pyytää muuta kuin sitä, minkä voin maksaa.
Tuo pieni tyttö, jonka katse oli omituinen, joka ei puhunut ja jota isänsä oli sanonut Liseksi, istui minua vastapäätä ja hän katseli kesken syöntinsä, kääntämättä muualle silmiään. Yhtäkkiä hän nousi pöydästä ja toi minulle vellilautasensa, joka oli täysinäinen ja asetti sen polvilleni. Minä tein liikkeen kiittääkseni häntä, sillä en jaksanut enää puhua, mutta hänen isänsä ehätti sanomaan:
”Ota poikaseni, mitä Lise tarjoaa. Jos se sinulle maistaa, niin saat toisenkin lautasellisen.”
Jos minulle maistaa! Muutamassa sekunnissa olin ahminut lautasen tyhjäksi. Kun panin lautaselle lusikkani, niin Lise, joka oli jäänyt viereeni ja katsellut minua, äännähti, mutta äännähdyksensä ei tällä kertaa ollut huokaus, vaan osotti tyytyväisyyttä. Hän otti minulta lautasen, ojensi sen isälleen täytettäväksi ja toi sen sitten minulle niin lempeästi ja rohkaisevasti hymyillen, että minä nälissänikin unehduin häntä katsomaan hetkiseksi aikaa huomaamatta ottaa lautasta. Niin kuin ensi kerrallakin, niin nytkin katosi velli hyvin äkkiä. Nyt tyttö ei hymyillyt enään, vaan oikea nauru loisti hänen suupielistään ja huuliltaan.
”Kas vain, poikaseni", sanoi puutarhuri, ”Sinähän olet kelpo lusikkamies.”
Minä tunsin punastuvani hiusmartoa myöten, mutta sitten minusta tuntui paremmalta sanoa totuus kuin antaa syyttää itseäni ahmaajaksi, ja minä selitin, että minä en ollut eilen syönyt.
”Et ole syönyt eilen? No entä isäntäsi?”
”Ei hänkään.”
”No sitten hän on kuollut nälkään ja kylmään.”
Velli oli minua vahvistanut ja minä nousin lähteäkseni.
”Mihin aiot mennä?” kysyi puutarhuri.
”En tiedä.”
”Onko sinulla tuttavia Parisissa?”
”Ei ole.”
”Mitä aiot tehdä?”
”Soittaa harppua.”
”Parasta taitaisi olla, kun palaisit kotipuoleesi, vanhempaisi luo.”
”Minulla ei ole enään vanhempia.”
”Eikö sinulla ole sukulaisia, enoa, tätiä, serkkuja?”
”Ei ainoatakaan. Isäntäni osti minut kasvatusäitini mieheltä ... Minä sydämestäni kiitän teitä kaikesta hyvyydestä, jota olette minulle osottaneet, ja jos niin haluatte, niin minä palaan sunnuntaina soittamaan harppua tanssiaksenne, jos se teitä huvittaa.”
Minä olin menossa ovea kohden, kun Lise otti minua kädestä ja osotti harppuani hymyillen.
”Haluatteko, että soittaisin?”
Hän nyökäytti päätään ja taputti iloisena käsiään.
”Niin, soitahan jotakin”, sanoi isänsä.
Minä tartuin harppuuni, ja vaikka mieleni ei ollutkaan iloinen, niin soitin valssia, pannen parastani. Olisipa minulla haluttanut osata soittaa yhtä hyvin kuin Vitalis ja huvittaa täta pientä tyttöä, joka silmillään teki niin suloisen vaikutuksen minuun.
Hän kuunteli katsoen kiinteästi minuun, sitten hän polki jalkaansa tahdin mukaan ja alkoi pyöriskellä, jolla aikaa hänen veljensä ja sisarensa pysyivät yhdessä kohdin istumassa. Hän ei tanssinut valssia eikä ottanut säännöllisiä askeleita, mutta hän pyöri niin viehättävän kauniisti, ilo silmistä loistaen.
Isänsä, joka istui kamiinin luona, katseli häntä kiinteästi, hän oli aivan ihastuksissaan ja taputti käsiään. Kun olin lopettanut soittamasta, niin asettui hän eteeni ja kiitti sievästi niijaten. Sitten hän heti näpähytti sormellaan harppuni kieltä merkiksi, että hän tahtoi ”vielä”.
Minä mielellänikin olisin soittanut hänelle vaikka koko päivän, mutta isänsä sanoi, että jo riitti, peläten tyttärensä väsyttävän itseänsä. Minä sen vuoksi tanssikappaleen sijasta soitin napolilaisen lauluni, jonka Vitalis oli minulle opettanut:
Fenesta vascia e patrona crudele
Quduta sospire m'aje atte jettare,
M'arde stocore comur'a na cannela
Bella cjuaduno te lento armo menarre.
Tämä laulu oli loistokappaleeni, jonka vaikutukseen olin tottunut luottamaan. Sen sävel on vieno ja surullinen, siinä oli jotakin hellää, joka liikuttaa mieltä.
Ensimmäiset säveleet kuultuaan asettui Lise katsomaan minua silmiin, liikuttaen huuliaan aivan kuin kertoen minun sanojani, sitten kun laulun sävel kävi surullisemmaksi, hän peräytyi muutamia askeleita, ja viimeisellä säkeellä hän itkien heittäysi isinsä syliin.
”Jo riittää!” sanoi isänsä.
”Se on tyhmä!” sanoi Benjamin veljensä. ”Ensin tanssii, sitten yhtäkkiä rupeaa itkemään.”
”Ei hän ole niinkään tyhmä kuin sinä. Hän ymmärtää soittoa”, sanoi vanhin sisar, kumartaen suutelemaan sisartaan.
Minä otin harppuni hartioilleni ja lähestyin ovea.
”Minne nyt?” kysyi puutarhuri.
”Lähden taipaleelle.”
”Sinä olet mielistynyt soittaja-ammattiisi.”
”Eipä minulla muutakaan ole.”
”Eikö sinua pelota kulkea teitä?”
”Mikäs auttaa kuin ei ole kotia.”
”Mutta eikö viime yö ole pannut sinua vähän arvelemaan?”
”Toki hyvinkin. Mieluisempaahan toki olisi hyvä vuode ja lämmin tuli.”
”Jos tahdot, niin saat ne, työlläsi tietysti. Jos haluat, niin voit jäädä meille, tehdä työtä ja elää kanssamme. Tietysti ymmärrät, että minulla ei ole sinulle hyvyyksiä eikä laiskan päiviä tarjota. Jos suostut meille jäämään, niin suostut näkemään vaivaa, pitää nousta varain aamulla, tehdä työtä kovasti koko päivä, otsasi hiessä syödä leipäsi, jonka ansaitset. Mutta sen sijaan sinun ei tarvitse maata taivasalla niinkuin viime yönä teit ja ehkä kuolla johonkin ojaan. Illalla on vuoteesi valmis, ja syötyäsi olet tyytyväinen ansioosi. Ja vielä, jos sinä olet kelpo poika, niinkuin minä luulen, löydät kodin luonamme.
Lise kyyneltensä läpi katseli minua hymyillen.
Hämilläni tästä ehdotuksesta seisoin jonkun aikaa epätietoisena, osaamatta ajatella ehdotuksen merkitystä.
Lise tuli luokseni, otti kädestäni ja talutti minut muutaman kuvan luo, joka riippui seinällä. Kuvassa oli pieni Johannes lampaannahkaisessa puvussaan. Lise teki merkin isälleen ja veljilleen kehottaen heitä katsomaan kuvaa ia osottaen samalla minua silittäen minun lammasnahkatakkiani, ja osottaen tukkaani, joka valui hartioilleni kähertyneenä. Minä ymmärsin, että hän huomasi jotakin yhtäläisyyttä kuvassa ja minussa, ja tietämättä syytä, tunsin tämän huvittavan ja liikuttavan mieltäni.
”Aivan totta”, sanoi isäntä, ”hän on Pyhän Johanneksen näköinen.” Lise taputti käsiään nauraen.
”No niin”, sanoi isänsä, palaten esitykseensä, ”mitä arvelet?”
Koti! Minullako olisi koti! Kuinka monta kertaa tämä niin suloinen uni oli haihtunutkaan: Barberinin emännän, rouva Milliganin, Vitalisin, kaikki nämät olin toisen toisensa jälkeen menettänyt.
Minä en enään olisi yksin.
Tilani oli kauhistuttava: olin nähnyt miehen kuolevan, jonka kanssa olin elänyt useampia vuosia ja joka minulle oli ollut melkein kuin isä, samalla olin menettänyt kumppanini, toverini, ystäväni, hyvän ja rakkaan kelpo Capin, josta niin pidin, ja joka myös piti minusta. Mutta samalla kun puutarhuri esitteli jäämistäni hänen luokseen, tunsin taas luottamusta. Ei siis vielä ollut kaikki lopussa minulta: elämä voi taas alkaa uudelleen.
Enemmän kuin varma toimeentulo, joka oli minulle vakuutettu, ilahutti mieltäni tämä perhe-elämä, jonka osallisuuteen minäkin pääsisin. Nämät pojat olisivat veljiäni. Tämä kaunis pieni Lise olisi sisareni. Lapsellisissa mielikuvituksissani olin monet monituiset kerrat kuvaillut löytäväni äitini ja isäni, mutta en koskaan ollut ajatellut veljiä ja sisaria. Ja tässä ne nyt olivat tarjolla. Tosi on, että he eivät olleet oikeita veljiäni ja sisariani lihan ja veren kautta, mutta heistä voi tulla veljiäni ja sisariani ystävyyden kautta: sitä vartenhan ei tarvinnut kuin rakastaa heitä (johon minä olin hyvin taipuisa) ja laittaa niin että he rakastavat minua, joka ei tuntunut vaikealta, kun kaikki näyttivät olevan niin hyvänluontoisia.
Minä kiireesti laskin harpun olaltani.
”Kas siinä vastaus”, sanoi puutarhuri. ”Pane harppusi tuohon naulaan, poikaseni, ja jos ei ole mieleistäsi luonamme olo, niin ota se sieltä milloin hyvänsä ja lennä pois. Sen vain huomautan, että tee niinkuin pääskyset ja satakielet: valitse sopiva aika lähteäksesi matkailemaan.”
Talon isännän nimi oli Acquin. Perheeseen kuului viisi henkeä: isäntä, jonka nimi oli isä Pierre, kaksi poikaa: Alexis ja Benjamin, kaksi tyttöä: Edennette ja nuorin kaikista lapsista Lise.
Lise oli mykkä, mutta ei syntymästään; mykkyys ei ollut seuraus kuuroudesta. Kaksi vuotta hän oli puhunut, mutta sitten yhtäkkiä vähää ennen kuin täytti neljä vuotta, oli hän menettänyt puhelahjansa. Tämä tapaus, joka oli seurannut kouristustautia, ei onneksi ollut ehkäissyt hänen sielunkykyjään kehittymästä, vaan nämät päinvastoin olivat kypsyneet hyvin joutuisasti. Hän ymmärsi kaikki, mutta hän myöskin lausui, selitti kaikki. Köyhissä, jopa rikkaissakin perheissä tapahtuu usein niin, että jollakin tavoin vajanainen lapsi joutuu syrjään. Mutta niin ei käynyt Lisen, vaan hän nerokkuudellaan ja vilkkaudellaan, lempeydellä ja hyvyydellään oli saanut kartetuksi tämän onnettomuuden. Kaikki häntä rakastivat, vanhempi sisarensa Edennette häntä jumaloi.
Ennen aikaan ylhäisessä perheessä oli vanhimman lapsen oikeuksista etuja, nykyaikaan köyhissä perheissä ensimäisenä syntynyt joskus perii raskaan kuorman vastuunalaisuutta. Rouva Acquin oli kuollut Lisen ollessa vuoden vanha, ja tästä päivästä alkain Edennette oli perheen äiti. Kouluijällään täytyi hänen olla kotona, valmistaa ruoka, korjata isänsä ja veljensä vaatteet ja kantaa Liseä käsivarrellaan. Unohdettiin että hän oli tytär, että hän oli sisar ja totuttiin pitämään palvelijana, josta ei suuriakaan välitetty, sillä tiedettiin, ettei hän lähde talosta eikä suutu koskaan. Kantaissaan Liseä käsivarrellaan, taluttaessaan Benjaminia, tehdessään työtä koko päivän, noustessaan varhain aamulla keittämään isälle ennen kuin tämä meni kaupalle, pannessaan myöhään maata, järjestettyään kaikki illallisen jälkeen, pestessään lasten vaatteita, kastellessaan ryytimaata kesällä, noustessaan talvella keskellä yötä sytyttämään tulta kun pakkanen kiihtyi kovaksi, alituiseen kovassa työssä ollessaan ei Etiennetellä ollut aikaa leikkimään lasten tavoin. Neljäntoistavuotiaana hänen muotonsa oli surullinen, vaikka siinä näkyikin lempeyden ja kieltäymyksen loiste.
Tuskin oli viittä minuuttia kulunut siitä kuin minä olin pannut harppuni naulaan, ja olin kertomana miten kylmä ja väsymys meidät oli yllättänyt palatessamme Gentilyyn, jossa olimme toivoneet saavamme yösijan louhoksessa, niin kuulin raaputettavan ovea ja samalla iloista haukuntaa.
”Se on Capi!” sanoin nousten kiivaasti. Mutta Lise ehti ennen minua avaamaan oven. Capi syöksyi yhdellä hyppäyksellä luokseni, ja kun minä otin sen syliini, niin se nuoleskeli kasvojani vinkuen iloisesti ja koko ruumiinsa vapisi.
”Entäs Capi?” kysyin.
”No Capi jää sinun luoksesi.”
Aivan kuin olisi ymmärtänyt hyppäsi se maahan, pani oikean käpälänsä rinnalle ja tervehti. Se nauratti lapsia, varsinkin Liseä, ja huvittaakseen heitä käskin Capin näyttelemään jotakin ohjelmistostaan. Mutta se ei totellut, vaan hyppäsi syliini ja alkoi taas nuolla kasvojani. Sitten hypättyään maahan veti se minua takkini hihasta.
”Se tahtoo minua ulos.”
”Viedäkseen sinut isäntäsi luo.”
Poliisipalvelijat, jotka olivat vieneet Vitalisin, olivat sanoneet tarvitsevansa puhutella minua ja tulevansa päivällä, kun minä olen saanut lämmitellä ja nukkua. Tuntui pitkältä odotella heitä. Minä olin levoton odottaessani tietoja Vitalisista. Ehkä hän ei olekaan kuollut, niin kuin oli luultu? Enpähän minäkään ollut kuollut. Hänkin on voinut virota niin kuin minäkin. Isäntä nähdessään minun levottomuuteni ja arvaten syyn siihen vei minut poliisivahtikonttoriin, jossa minulta kysyttiin kysymästä päästyäkin. Mutta minä en ruvennut vastaamaan ennen kuin minulle vakuutettiin, etta Vitalis oli kuollut. Minä kerroin sitten hyvin lyhyesti, mutta komisarius tahtoi aina vain enemmän tietää Vitalisista ja minusta.
Itsestäni kerroin, ettei minulla ole vanhempia ja että Vitalis oli minut vuokrannut ja maksanut vuokrasumman etukäteen kasvatusäitini miehelle.
”Entäs nyt?” kysyi komisarius.
Isäntä ehätti nyt vastaamaan:
”Me pidämme huolta hänestä, jos sen suvaitsette.”
Komisarius hyvin toki suvaitsi sen ja kiitteli puutarhuria hänen hyvyydestään. Nyt oli selitettävä Vitalisista ja se oli sangen vaikeaa, sillä minä en tiennyt hänestä isosti mitään. Oli kuitenkin muuan salaperäinen kohta, josta minä olisin voinut puhua, nimittäin siitä, mitä oli tapahtunut viimeisessä näytöksessämme, kun Vitalis lauloi sillä tavoin, että herätti ihailua ja ihmettä tuossa naisessa; sitten myöskin Garofolin uhkauksista, mutta minä tuumailin mielessäni, että tulisi pitää salassa nämät seikat. Pitikö tulla ilmi isäntäni kuoleman jälkeen se, mitä hän eläissään oli niin visusti salannut!
Lapsen on vaikea salata mitään poliisikomisariukselta, joka on tottunut ammattiinsa. Nämät miehet osaavat tiedustella teiltä sillä tavalla, että pian erehdytte salaamisessanne. Niin kävi minunkin. Viiden minuutin kuluttua tiesi polisikomisarius sen, minkä minä olin päättänyt salata ja minkä hän halusi saada tietää.
”Hänet on vietävä Garofolin luo”, sanoi hän muutamalle polisipalvelialle. ”Lourcinekadulle päästyään hän kyllä tuntee talon. Te menette hänen kanssaan ja kyselette Garofolilta.”
Me lähdimme kolmikannassa matkaan, polisipalvelia, isä Pierre ja minä. Ja niin kuin polisikomisarius oli sanonutkin, oli minun helppo tuta talo, ja me nousimme neljänteen kerrokseen. Mattia ei ollut siellä, hän varmaankin oli päässyt sairashuoneeseen. Nähdessään polisipalvelian ja tuntiessaan minut Garofoli kalpeni. Häntä varmaankin pelotti. Mutta hän pian sai rohkaistuksi mielensä kun hän polisipalvelian suusta sai kuulla, mitä varten olemme hänen luonaan.
”Vai niin, vai on se ukko Vitalis kuollut”, sanoi hän.
”Te tunsitte hänet?”
”Täydellisesti.”
”No niin, kertokaa minulle, mitä hänestä tiesitte.”
”No se on helppoa. Hänen nimensä ei ollut Vitalis, vaan Carlo Balzani, ja jos te olisitte eläneet kolmekymmentäviisi tai neljäkymmentä vuotta sitten Italiassa, niin tämä nimi riittäisi teille ilmoittamaan mikä mies hän oli. Carlo Balzani oli tähän aikaan kuuluisin laulaja Italiassa ja hänen esiintymisensä suurilla näyttämöillä olivat loistoisia: hän on laulanut kaikkialla, Napolissa, Roomassa, Milanossa, Venetsiassa, Florensissa, Lontoossa, Parisissa. Mutta sitten hän menetti äänensä, ja kun hän ei enään voinut olla taiteensa kuningas, niin hän ei tahtonut menettää kunniaansa esiintymällä pienemmillä näyttämöillä. Hän muutti nimensä Vitalisiksi salaten itsensä kaikilta, jotka olivat olleet hänen tuttujaan hänen kunniansa päivinä. Mutta hänen oli kuitenkin elettävä. Hän koetti useampia elinkeinoja onnistumatta, niin että hän viimein monien vararikkojen jälkeen rupesi koirain näytteliäksi. Mutta kurjuutensakin päivinä säilyi hänen ylpeytensä, niin että hän olisi häpeästä kuollut, jos yleisö olisi saanut tietää loistoisasta Carlo Balzanista tulleen koiranäytteliän. Kurja Vitalis. Sattumalta sain minä tämän salaisuuden tietooni.”
Tällainen selitys tuli sille salaperäisyydelle, joka minua oli niin mietityttänyt.
Carlo Balzani raukka, rakas Vitalis!
(jatkuu)
Uusi Suometar n:ot 189-191 ja 196 18-20 ja 26.8.1898.
