Koditon, XXI luku


XXI







Eteenpäin !

Maailma oli avoinna edessäni, minä voin kääntyä minnepäin hyvänsä, suunnata kulkuni pohjaiseen tai etelään, itään tai länteen, aivan haluni mukaan. Vaikka en ollut vielä kuin pahanen lapsi, olin kuitenkin oma herrani. Monet lapset sanovat itsekseen: ”kunpa saisin tehdä mitä haluaisin, kun olisin vapaa, kun olisin oma herrani!” ja ikävällä odottavat sitä päivää, jolloin saavuttavat tämän vapauden ... tehdäkseen tyhmyyksiä. Minä taas puolestani tuumiskelin: ”Kunpa minulla olisi joku, joka minua neuvoisi, joka minua ohjaisi!” — Näitten lasten ja minun välilläni oli ero... suuri ero. Kun tällaiset lapset tekevät tyhmyyksiä, niin heidän takanaan on, joka heille kätensä ojentaa kun he lankeavat tai nostaa kun he kaatuvat, jota vastoin minulla ei ollut ketään turvanani. Jos lankeaisin, niin saisin langeta maahan asti ja nostaa itse itseni, jollen olisi kerrassaan runneltu. Ja minulla oli sen verran kokemusta, että tiesin varsin hyvin voivani runnella itseni — joka minua pelotti, sen tunnustan. Mutta vaikka olinkin nuori, olin saanut siksi paljon kokea onnettomuutta, että olin varovampi ja huolekkaampi kuin tavallisesti ovat minun ikäiseni lapset. Mutta tämä etuisuus olikin tullut kalliiksi.

Ennen kuin lähdin tielle, joka eteeni avautui, tahdoin käydä hänen luonaan, joka viime vuosina oli ollut isänäni. Kun ei Catherine täti ottanut minua toisten kanssa jättämään hänelle hyvästiä, niin voinhan mennä yksin. Minä en tosin koskaan ollut käynyt velkavankilassa, mutta olin siitä viime aikoina kuullut niin paljon puhuttavan, että tiesin sinne varmaan osaavani. Ja kun Catherine täti ja lapset olivat päässeet sinne, niin totta kai minäkin pääsin. Olinhan minäkin tai ainakin olin ollut hänen lapsensa, hän oli minua lapsenaan rakastanut!

En uskaltanut kulkea koko Parisin läpi Capi kintereilläni irrallaan. Mitä olisin osannut vastata poliisipalvelialle, jos joku heistä olisi tullut minua siitä puhuttelemaan? Kaikista mitä kokemuksestani olin oppinut pelkäämään, pelkäsin enin poliisia: ei ollut Toulouse jäänyt mielestä. Sidoin sen vuoksi Capin kaulaan köyden, mikä näytti loukkaavan niin hyvin kasvatetun ja oppineen koiran itserakkautta. Ja niin lähdimme kulkemaan Clichyn vankilaan.

Tässä maailmassa on esineitä, joiden näkeminen synnyttää surullisia ajatuksia. Enkä minä tunne rumempaa ja sulullisempaa mitään kuin linnan portti: sen näkeminen hyytää sydämen pahemmin kuin haudan portti. Hautakiven alle kätketyt kuolleet eivät enään tunne mitään, mutta vankilan asukkaat ovat elävältä haudatut. Minä pysähdyin kotvaseksi aikaa ennen kuin uskalsin astua Clichyn vankilaan, aivan kuin pelosta että minut sinne pidätetään ja että tuo portti, kaunistuttava portti sulkeutuu minun jalostani enääu aukeamatta.

Minä kuvailin, että oli vaikea päästä vankilasta, mutta en tiennyt että sinne pääsykin oli työlästä. Sen sain nyt kokea. Mutta vihdoinkin kun en luopunut aiheestani millään, pääsin lopuksikin minne pyrin. Minut vietiin muutamaan vastaanottohuoneeseen, jossa ei ollut kaltereita akkunoissa eikä rautaovia, niin kuin olin uskonut, ja pian saapui sinne Acquin kahleitta.

”Minä olenkin sinua odottanut, Rémiseni”, sanoi hän minulle. ”Ja toruin Catherinea, kun hän ei tuonut sinua toisten lasten mukana.”

Minä olin aamusta alkaen ollut lannistuneella mielellä. Tämä puhe minua nyt taas virkisti.

”Rouva Catherine ei ottanut minua luokseen.”

”Se ei ollut mahdollista, poikaseni. Tässä maailmassa ei aina voi tehdä halunsa mukaan. Minä olen varma, että sinä olisit tehnyt ahkerasti työtä leipäsi edestä, mutta lankomieheni, Sariot, ei olisi voinut antaa sinulle työtä. Hän on sulunvartia Nivernaisin kanavalla ja sulunvartiat eivät ota palvelukseensa puutarhureita. Lapset sanoivat minulle, että sinä aiot ryhtyä entiseen toimeesi, ruveta kuleksimaan laulajana. Sinä siis olet unohtanut, että olit vähällä kuolla viluun ja nälkään portillemme?”

”Enpä ole sitä unohuttanutkaan.”

”Ja silloin sinä et ollut yksinäsi, sinulla oli isäntäsi oppaanasi. On varsin arveluttavaa lähteä sinun ikäisenäsi yksin maanteille.”

”Onhan minulla Capi toverina.”

Niin kuin aina kun Capi kuuli nimeään mainittavan, se nytkin vastasi haukkumalla aivan kuin olisi halunnut sanoa: ”Minä se olen! Jos tarvitsette minua, niin tässä olen.”

”Niinpä tosin on. Ja Capi on hyvä koira, mutta se ei kuitenkaan ole kuin koira. Miten luulet voivasi tulla toimeen?”

”Laulan ja näyttelen Capin kanssa.”

”Eihän Capi voi yksin näytellä.”

”Minä opetan sitä. Eikö niin Capi, että sinä haluat mielelläsi oppia kaikkia, mitä opetan.”

Capi pani käpälät rinnalleen.

”Mutta lapseni, jos olet viisas, niin sijoitat johonkin. Sinä olet jo hyvä työmies, ja työnteko on toki toista kuin kuleksia maanteitä, joka on laiskurin elinkeino.”

”Minä en ole mikään laiskuri, sen te tiedätte, ettekä koskaan ole kuullut minun valittavan työn paljoutta. Teidän luonanne olisin tehnyt työtä, minkä olisin suinkin jaksanut ja olisin jäänyt luoksenne ainaiseksi. Mutta kenenkään muun luo en rupea.”

Minä varmaankin sanoin rumat viimeiset sanat sille omituisesti, sillä isä Acquin katseli minua kotvan aikaa.

”Olet meille kertonut”, sanoi hän vihdoin, ”että Vitalis jo silloin kun sinä et vielä tiennytkään mikä hän oli, usein hämmästytti sinua tavallaan, jolla hän katseli ihmisiä ja herrasäänellään, joka näytti osottavan, että hän itsekin oli herra. Mutta sinussakin on samaa, joka osottaa että sinä et ole mikään kurja raukka. Sinä et tahdo palvella muitten luona. Olet ehkä oikeassa, poikaseni. Sillä mitä olen sanonut, olen vain tarkottanut hyvääsi enkä mitään muuta. Minusta tuntuu, että minun piti puhua sinulle niin kuin olen puhunnt. Mutta sinä olet oma herrasi, sinulla kun ei ole vanhempia ja kun minä en voi olla isänäsi enään. Sellaisella köyhällä onnettomalla kuin minä nyt olen, ei ole oikeutta puhumaan käskevästi.”

Acquinin puhe hämmensi mieltäni, sitä enemmän kun minä itsekin olin samaa ajatellut, jos en juuri samassa muodossa niin kuitenkin samaan suontaan. Arveluttavaahan oli kulkea yksin maanteitä, sen tiesin hyvin. Ja kun on elänyt sellaista kuleksivan elämää kuin minä, viettänyt sellaisia öitä kuin sekin, jolloin sudet ryöstivät koiramme tai se, jolloin eksyksissä kulettiin Gentillyn kaivostiellä, kun on kärsinyt kylmää ja nälkää niin kuin minä, kun on nähnyt hätyytettävän kylästä toiseen saamatta penniäkään ansaituksi, niin kuin minulle kävi silloin kun Vitalis oli vankeudessa, niin tietää tällaisen elämän vaarat ja kurjuudet, jolloin ei ole ainoastaan huomisen päivän vaan nykyisenkin toimentulo epätietoinen ja armon varassa.

Mutta jos luovuin tällaisesta elämästä, niin minulla ei ollut muuta kuin yksi neuvo ja sen isä Acquin oli juuri antanut — sijoittua jonkun luo. Mutta sitäpä minä en halunnut. Se oli ehkä tyhmää ylpeyttä minun asemassani, mutta minulla oli ollut isäntä, jolle minut oli myyty, ja vaikka hän oli ollut hyvä minulle, niin en kuitenkaan toista isäntää enää tahtonut. Sellaisen piston olin nyt saanut päähäni. Ja sitten vaikutti myöskin ratkaisevasti tähän päätökseeni, etten voi luopua vapaasta kulkian elämästä, se seikka, etta silloin en olisi voinut täyttää lupaustani Etiennettille, Alexille, Benjämille ja Liselle. Minun olisi pitänyt heidät silloin jättää. Muut heistä tosin olisivat voineet tulla toimeen kirjoittamalla toisilleen paitse Lise, joka ei osannut kirjoittaa. Lise olisi jäänyt aivan erilleen muista. Mitä hän ajattelisi minusta? Ei mitään muuta kuin että minä en enää välitä hänestä, hänestä, joka oli osottanut minulle niin suurta ystävyyttä ja joka oli minut saattanut niin onnelliseksi. Aivan mahdotonta!

”Eikö teistä ole se mitään, että minä teille aina tuon terveisiä lapsiltanne ja tietoja heistä?”

”He ovat siitä tuumastasi puhuneet, mutta minä en ajattele itseämme kehottaessani sinua luopumaan katusoittajan virasta. Ei koskaan saa ajatella itseään ajattelemalta ensin muita.”

”Aivan oikein, isä. Nyt huomaatte, että te osotalle minulle mitä minun pitää tehdä: jos minä luopuisin aiotusta toimestani peläten vaaroja, joista olette puhunut, niin ajattelisin itseäni enkä ajattelisi teitä, en ajattelisi Liseä.”

Hän katsoi vielä minuun, mutta yhä pitempää. Sitten hän äkkiä tarttui minua molempiin käsiin:

”Annahan minun syleillä sinua tuosta sanastasi. Sinulla on hellä sydän, ja se on totta, että ikä ei sitä tuo.”

Me olimme kahden huoneessa istuen vierekkäin penkillä. Minä heittäysin hänen syliinsä liikutetuin mielin ja ylpeänäkin kuultuani sanottavan, että minulla oli hellä sydän.

”Minulla ei ole lisättävänä muuta kuin: Jumalan haltuun, rakas poikani!”

Kotvasen aikaa istuimme siinä ääneti, mutta eron hetkikin oli jo tullut. Acquin pisti äkkiä kätensä liivintaskuun ja veti sieltä suuren hopeaisen taskukellon.

”Sinä et saa erota minusta saamatta muistolahjaa minulta. Tuossa on kelloni. Se ei ole paljon arvoinen, sillä sinä ymmärrät, että jos se olisi ollut arvokas, niin se olisi myyty. Eikä se käykään oikein tarkasti, tuon tuostakin pitää sitä sysätä peukalolla hyvän taipaleen. Mutta kuitenkin kaikitenkin, siinä on tätä nykyä kaikki omaisuutena, ja sen vuoksi sen sinulle annan.” Ja hän samassa sen pisti kouraani. Kun minä kieltäysin ottamasta niin arvokasta lahjaa, niin hän surullisesti lisäsi: ”Tiedäthän, ettei minun tarvitse täällä huolehtia ajan kulusta. Onhan aika muutenkin kyllin pitkä kuin lukemalla sitä kellosta. Siitä ihan kuolisin. Hyvästi rakas Rémi, syleile minua vielä kerran. Sinä olet hyvä poika. Muista aina hyvänä pysyä.”

Minä luulen, että hän kädestä talutti minut linnan portille, mutta mitä silloin tapahtui ja mitä silloin lausuttiin, sitä en muista, mieleni oli liian liikutettu. Kadulle tultuani olin kerrassaan kuin tuperruksissa. Luulen että seisoin pitkän aikaa linnan portin edustalla kykenemättömänä päättämään mihin päin oli lähdettävä, ja siinä olisin kuka tiesi seisonut yöhön asti, jollei käteeni taskusta olisi sattunut pyöreä ja kova esine. Koneellisesti ja tietämättäni oikeastaan mitä tein supatin itsekseni: minun kelloni! Suru, levottomuus, tuska, kaikki oli sillä hetkellä mennyttä, minä en enään muuta ajatellut kuin kelloani. Minulla oli kello, oma kello, taskussani oma kello, josta näin ajan kulun! Ja minä vedin sen taskustani nähdäkseni paljonko kello oli: kello oli kaksitoista. Minulle oli yhdentekevää oliko kaksitoista vai kymmenen, vai kaksi, mutta olin varsin mielissäni kuitenkin, kun kello oli kaksitoista. Minkä vuoksi? Sitäpä olisi ollut vaikea sanoa, mutta niin oli asia. Oho! kello on kaksitoista, jo kaksitoista! Minä tiesin, että kello oli kakdentoista aika, kelloni sen osotti. Sepä vasta hauska. Minusta tuntui, että kello oli kuin joku luotettu olento, jolta kysytään neuvoa ja jonka kanssa voi keskustella.

— Mikä aika päivää nyt on, hyvä ystäväni kello? — Kahdentoista aika, rakas Rémi. — Vai on jo kaksitoista, sitten minun pitää tehdä se ja sekin, eikö niin? —  Tietysti. — Olipa hyvä, että sanoit, olisin muuten unhottanut. — Minä olenkin sitä varten, ettet unuhottaisi.

Minulla nyt oli Capi ja kello, olipa se seuraa, jonka kanssa keskustella. Ja minun oli aina kovin tehnyt mieli kelloa, ja aina olin vakuuttanut itselleni, että en ikinäni voi sitä saada. Ja nyt taskussani oli tuollainen, joka pani tik tak. Acquin sanoi, että se ei käy oikein tarkasti. Mitä siitä! Kunhan se kävi, niin se ja riitti. Sitä tarvitsee aina vähän väliä peukalolla sysätä hyvän taipaleen. No sen voin tehdä ja niin että riittää, ja jos ei siitä ole apua, niin voihan itse korjata. Se olinkin hauskaa: näen silloin, mikä sen panee nakuttamaan ja käymään. Kellolla ei ole muuta neuvoa kuin käyttäytyä hyvin, sillä minä sitä pidän ankarassa kurissa!

Minä olin joutunut niin iloni valtaan, että en huomannut Capin olevan melkein yhtä iloinen kuin minäkin. Se kiskoi hampaillaan housuni lahkeita ja vähän väliä haukkui. Vihdoin sen haukunta, joka lopulta kävi kovin äänekkääksi, herätti huomioni.

”Mitä se Capi?”

Capi katsoi minua, ja kun minä en älynnyt, niin se muutaman sekunnin odotettuaan, asetti käpälänsä taskulleni, jossa oli kelloni. Se tahtoi tietää paljonko oli kello ”ilmoittaakseen sen kunnioitettavalle yleisölle”, niin kuin siihen aikaan, kun oli Vitalisin palveluksessa. Minä näytin sille kelloa ja se katseli sitä hyvän aikan aivan kuin olisi muistoaan virkistänyt, sitten se alkaen heiluttaa häntäänsä haukahti kaksitoista kertaa. Se ei ollut unhottanut oppiaan. No nythän meidän sopi ansaita rahaa kellollamme! Tämähän oli onni, jota en ollut ajatellutkaan.

Kun kaikki tämä tapahtui kadulla linnanportin luona, niin ohikulkevat ihmiset pysähtyivät uteliaina katsomaan meitä. Jos olisin uskaltanut, niin olisin voinut antaa näytöksen, mutta pelkäsin poliisipalvelioita. Sitä paitse oli jo puolenpäivän aika ja aika lähteä taipaleelle.

”Eteenpäin!”

Silmäsin vielä kerran linnaa, jonka muurien taakse isä Acquinin piti olla sulettuna, jota vastoin minä sain kulkea vapaasti minne vain halusin, ja me lähdimme liikkeelle.

Varsin tarpeellinen kapine matkoillani oli Ranskan kartta. Minä tiesin niitä myötävän rantakaduilla, ja olin päättänyt sen ostaa, jonka vuoksi kulin rantakatua kohden. Kulkiessani Carrouselin toria silmäni itsestään sattuivat Tuileriesin, linnan torninkelloon, ja juolahti mieleeni katsoa oliko minun kelloni yhdessä, niin kuin sen pitäisi olla. Minun kelloni oli puoli yksi, torninkello yksi. Minun halutti antaa kellolleni sysäys peukalolla, mutta sitten rupesinkin tuumailemaan: kuka sanoo, että minun kelloni on väärässä, kaunis rakas kelloni? Yhtä hyvinhän kuninkaitten linnan torninkello voi käydä päin mäntyjä. Pistin kellon taskuuni, arvellen, että siihen nähden, mitä minulla oli tehtävää, minun kelloni oli aivan oikeassa!

Paljon sain etsiskellä ennen kuin löysin sellaisen kartan, jota halusin, nimittäin vaatteelle kiinnitetyn ja laskuihin taitettavan kartan, joka ei maksaisi markkaa enemmän, mikä oli minulle suuri summa. Vihdoin löysin muutaman niin kellastuneen, että kauppias möi sen minulle seitsemälläkymmenelläviidellä pennillä.

Nyt minä voin lähteä Parisista — jonka päätinkin tehdä mitä pikimmin. Kaksi tietä oli ehdolla, toinen Fontainebleaun, toinen Orleansin, molemmat saman arvoisia minulle. Valitsin Fontainebleaun tien.

Kun kulin Mouffetardin katua, niin sen nimi, jonka luin sinisestä taulusta, johti mieleeni koko joukon muistoja: Garofolin, Mattian, Ricardon, lukollisella kannella varustetun keittokattilan, nahkaisen ruoskan, onnettoman isäntä raukkani, joka oli kuollut kun ei tahtonut jättää minua Lourcinekadun patronalle. Näissä muistoissa astuskellessani ja tullessani Saint-Medardin kirkon luo, satuin huomaaman pienen pojan seisomassa kirkon seinää vasten nojaten, ja tunnustelin Mattiaksi: samallainen suuri pää, samallaiset kosteat silmät, samat puhuvat huulet, samallainen lempeä ilme kasvoilla, samallainen hullunkurisen näköinen ruumis. Mutta jos se oli Mattia, niin eipä ollut kasvanut siitään. Minä lähestyin tarkastaakseni paremmin häntä. Ja Mattia se oli epäilemättä. Hänkin tunsi minut, sillä hänen kalpealle muodolleen ilmestyi hymy.

”Tehän tulitte Garofolin luo sen vanhan valkopartaisen herran kanssa ennen kuin minä jouduin sairashuoneeseen? Voi, miten pääni oli silloin kipeä!”

”Onko Garofoli vieläkin isäntänne?”

Hän katseli ympärilleen ennen kuin vastasi. Sitten hän hiljaisemmalla äänellä sanoi:

”Garofoli on viety linnaan. Hän on vangittu, kun hän Orlandon on pieksänyt kuoliaaksi.”

Olipa mieluista kuulla, että Garofoli oli linnassa. Ja ensi kerran nyt ajattelin, että linna, joka minua niin kauhistutti, voi olla hyödyllinenkin laitos.

”No entä hänen poikansa?” kysyin.

”Niistä en tiedä mitään, sillä en ollut siellä silloin kun Garofoli vangittiin. Kun minä pääsin sairaalasta, niin Garofoli, huomatessaan että minä tulin sairaaksi kun hän minua löi, vuokrasi minut kahdeksi vuodeksi Gassotin sirkkukseen. Tunnetteko Gassotin sirkkuksen? Ette? Ei se olemikään suuri sirkkus, mutta sirkkus se on. Siellä olin viime maanantaihin saakka. Gisorsista, jossa sirkkus oli, palasin Garofolin luo, mutta hänen asunnossaan ei ollutkaan ketään, se oli lukittu, ja muuan naapuri minulle kertoi, että Garofoli oli viety linnaan. Siinä minä olin tietämättä mitä tehdä ja minne mennä.”

”Minkä vuoksi ette ole palannut Gisorsiin?”

”Samana päivänä kun minä lähdin Parisiin, läksi sirkkus Roueniin, ja millä tavoin luulette minun voivan sinne päästä? Matka on liian pitkä eikä minulla ole rahaa penniäkään. Minä en ole syönytkään sitten kuin eilen puolenpäivän aikaan.”

Minä en suinkaan ollut rikas, mutta oli minulla kuitenkin sen verran, etten voinut antaa poikaparan kuolla nälkään. Minäkin olisin siunannut sitä ihmistä, joka minulle olisi ojentanut leipäpalan ollessani Toulousen seuduilla nälissäni niin kuin Mattia nyt oli!

”Odottakaahan siinä”, sanoin hänelle ja juoksin muutamaan leipuriin, joka oli kadun kulmassa. Sieltä ostin kimpaleen leipää, jonka tarjosin hänelle ja jonka hän ahnaasti nieli.

”Mitä nyt aiotte tehdä?” kysyin häneltä.

”Enpä tiedä.”

”Täytyy koettaa jotakin.”

”Minulla oli aikomus mennä kaupittelemaan viuluani juuri kun te tulitte tähän, ja olisinkin sen jo myynyt, jollei minulla olisi ollut niin vaikea siitä erota: viuluni on minun iloni ja lohdutukseni. Kun olen pahoilla mielin, niin menen johonkin yksinäiseen paikkaan ja soittelen itselleni. Silloin näen kaikellaista kaunista taivaassa, paljon kauniimpaa kuin unissa.”

”Minkä vuoksi ette soita viulua kaduilla?”

”Olen minä soittanut, mutta minulle ei ole annettu mitään!”

Minä tiesin, mitä oli soittaa, kun ei kukaan pistänyt kättään taskuunsa.

”Mitä te teette tätä nykyä?” kysyi Mattia.

Mikä lapsellinen kerskailnhalu lie vallannut minut, niin että vastasin:

”Minä olen seurueen johtaja.”

Tosihan se oli, kun minulla oli seurue, jona oli Capi, mutta tämä totuus oli niin vähäpätöinen.

”Voi jos te olisitte hyvä?”

”Mitä niin?”

”Että ottaisitte minutkin seurueeseenne.”

Nyt oli aika vakavasti puhua.

”Mutta tässä on koko seurueeni”, sanoin osottaen Capia.

”No niinpä niin. Mitä siitä, meitä olisi kaksi. Minä pyydän teitä, elkää jättäkö minua. Mihin minä joudan onneton? Minulla ei ole muuta neuvoa kuin kuolla nälkään.”

Kuolla nälkään! Eivät kaikki, jotka kuulevat tämän huudon, ymmärrä sitä samalla tavalla. Tämä huuto sattui sydämeeni: minä tiesin mitä oli kuolla nälkään.

”Minä osaan tehdä kaikellaista”, jatkoi Mattia. ”Minä soitan viulua, tanssin nuoralla, pujottelen vanteen läpi, laulan. Te saatte nähdä, että minä teen mitä vain tahdotte, minä olen palvelianne, minä tottelen teitä, minä en teiltä tahdo rahaa, en muuta kuin ruokaa. Jos en tee mieliksenne, niin saatte lyödä, sitä vain pyydän, että elkää lyökö päähän, sillä pää on minulla kovin arka, kun Garofoli on niin paljon siihen takonut.”

Kuullessani Mattian tuolla tavoin puhuvan, minulta oli tulla itku. Miten voin häaelle sanoa, etten voi ottaa häntä seurueeseni? Kuolla nälkään! Mutta eikö minun seurassani ollut yhtä mahdollista kuolla nälkään kuin yksin ollessaan? Minä koetin hänelle sitä selittää, mutta hän ei tahtonut sitä kuulla.

”Ei”, sanoi hän. ”Kahden ollessa ei kuolla nälkään, autetaan toisiaan, se jolla on, antaa sille, jolla ei ole.”

Tämä haihdutti epäilykseni. Kun minulla oli, niin minun piti auttaa häntä.

”No niin, se on päätetty”, sanoin hänelle.

Hän tarttui käteeni ja suuteli sitä. Se liikutti mieltäni niin, että kyyneleet nousivat silmiini.

”Tulkaa mukaani”, sanoin hänelle, ”mutta ei palvelianani, vaan toverinani.” Ja nostaen harpun harteilleni sanoin hänelle:

”Eteenpäin!”

Neljännestunnin kuluttua oli Parisi selkämme takana.

Maaliskuun paahteet olivat kuivanneet tien, ja kovettunutta maata oli helppo kävellä. Ilma oli lämpöinen, huhtikuun aurinko paistoi kirkkaasti selkeältä taivaaita. Miten olikaan aivan toisellaista kuin silloin lumituiskulla, jolloin tulin Parisiin, jota olin halunnut nähdä kuin mitähän luvattua maata! Ojauvierukset tien varrella vihertivät, siellä ja täällä pilkisti kaunokkien ja mansikkain kukkanen näkyviin auringon paisteessa. Puutarhoissa, pensastoissa ja suurissa puissa tien varrella linnut lauloivat iloisesti ja edessämme pääskyset lentää pyyhkivät maanpintaa ajaen näkymättömiä hyönteisiä.

Matkamme alkoi kauniisti ja hyvässä toivossa minä pitennin askeleita raikuvalla tiellä. Capi, joka oli päässyt kahleistaan, juoksenteli ympärillämme haukkuen hevosmiehiä, kiviroukkioita, kaikkia ja tyhjääkin, haukkui vain huvikseen. Vierelläni astui Mattia sanaa lausumalta, arvatenkin omissa mietteissään, enkä minäkään virkkanut mitään etten häiritsisi häntä, ja minullakin oli omat mietteeni.

Minne kulimme näin reippaasti?

Olin Liselle luvannut käydä Etiennetten ja veljiensä luona ennen kuin tulen hänen luokseen, mutta siitä en ollut vielä päättänyt kenen luona ensin käyn. Kun olin lähtenyt eteläistä tietä, niin en voinut käydä ensin Benjaminin luona, oli siis valittavana vain Alexisin ja Etiennetten välillä. Minulla oli ollut muuan syy, jonka vuoksi olin valinnut ensiksi eteläisen tien: minä halusin nähdä Barberinin emännän.

Kun pitkiin aikoihin en ole puhunut hänestä, niin ei saa siitä päättää, että olisin kiittämättömänä hänet unhottanut. Eikä saa myöskään päättää, että minä olisin ollut kiittämätön, kun en ole kirjoittanut hänelle koko aikana eromme jälkeen. Minua oli monta kertaa haluttanut hänelle kirjoittaa: ”Minä muistan sinua ja rakastan sinua aina.” Mutta minä pelkäsin kauheasti Barberinia. Jos hän löytäisi minut kirjeeni avulla ja ottaisi minut takaisin, jos uudestaan möisi minut toiselle Vitalisille, joka ei olisi Vitalis? Hänellä oli oikeus niin tehdä. Ja tätä ajatellessani mieluummin kärsin sen, että Barberinin emäntä syytti minua kiittämättömäksi kuin että joutuisin uudelleen Barberinin valtaan, olisipa hän sitten minut myynyt tai käyttänyt työhön. Ennemmin olisin kuollut nälkäänkin kuin heittäytynyt tällaiseen vaaraan, jonka ajatteleminen jo sai minut masennuksiin.

Mutta jos en ollutkaan uskaltanut kirjoittaa äitille, niin tuntui minusta, että kun olin vapaa ja vallassani oli kulkea minne hyvänsä, niin voin hyvinkäydä häntä tervehtimään. Ja siitä saakka kun olin ottanut Mattian ”seurueeseeni”, olin ajatellut että nyt olisi se varsin helppoa. Lähetän Mattian edeltäpäin ja itse odottelen. Mattia menee Barberinin talolle ja käy puhuttelemaan emäntää. Jos tämä on yksin, niin Mattia kertoo asian miten se on, ja tulee ilmoittamaan minulle. Minä menen taloon, jossa olen viettänyt lapsuuteni, ja heittäyn äitin syliin. Jos taas Barberin on kotona, niin Mattia pyytää äitiä tulemaan jononkin määrättyyn paikkaan, ja siellä minä saan häntä syleillä.

Tämä oli suunnitelmani, jota valmistelin kulkiessamme, ja jonka vuoksi kulin äänettömänä, sillä tällainen kysymys vaati kaiken huomioni.

Mutta sitä paitse minun ei ollut mietittävä, voinko mennä kasvatusäidin luo, vaan oli tarkastettava oliko matkamme varressa sellaisia paikkoja, kaupunkeja tai kyliä, joissa voimme jotakin ansaita. Tässä suhteessa oli parasta kääntyä kysymään neuvoa kartalta. Ja kun me tulimme oikein maaseudulle, niin pysähdyimme muutaman kiviröykkiön luo, jossa ei ollut pelkoa meitä häirittävän.

”Haluatteko, niin levähdämme vähän?” kysyin Mattialta.

”Panetteko pahaksenne, jos puhelemme vähän?”

”Teillä on jotakin sanottavaa minulle?”

”On, että sanotte minua sinuksi.”

”Varsin hauskaa, sinutelkaamme toi»iamme.”

”Te sinuttelette minua, mutta en minä teitä.”

”Sinä myöskin, minä määrään ja jos sinä et tottele, niin minä lyön.”

”Hyvä, lyö vain, kunhan et lyö päähän.” Ja Mattia rupesi nauramaan oikein avomielisesti ja helakasti, koko valkoinen hammasrivinsä välkkyi keskellä kalpeita kasvojaan.

Me istuimme ja minä otin laukustani karttani, jonka levitin kentälle ja hyvän aikaa sain sitä tutkiskella ennen kuin perehdyin siihen, mutta vihdoin löysin matkani suunnan: Corbeil, Fontainebleau, Montagris, Gien, Bourges, Saint-Amand, Montlucon. Oli siis mahdollista mennä Chavanoniin, ja jos meillä oli onnea, niin oli mahdollista ettemme kuole nälkään.

”Mikä laitos se on?” kysyi Mattia osottaen karttaani.

Minä selitin hänelle, että se oli kartta, ja mihin sitä käytettiin, selittäen melkein samoilla sanoilla kuin Vitalis, hän kun oli minulle antanut ensimmäisen opetuksen maantieteessä. Mattia kuunteli tarkkaavasti, katsoen minua silmästä silmään.

”Mutta siihen pitää osata lukea?”

”Tietysti. Etkö sinä osaa lukea?”

”En.”

”Haluatko sinä oppia?”

”Haluaisin toki hyvinkin.”

”No minä opetan sinua.”

”Voiko tuosta kartasta nähdä tien Gisorsista Parisiin?”

”Varsin helposti,” ja minä osotin sen hänelle.

Mutta hän ei tahtonut uskoa, kun minä liikuttamalla vähän sormea olin päässyt Gisorsista Parisiin.

”Minä olen kulkenut matkan jalkaisin”, sanoi Mattia, ”ja se oli toki paljon pitempi.”

Minä koetin hänelle selittää paraani mukaan, miten välimatkat saadaan kartalta, mutta ei hän näyttänyt oikein luottavan.

Kun olin avannut säkkini, niin joulahti mieleeni tarkastaa, mitä siellä oli, haluten näyttää Mattialle rikkauteni, ja minä levitin tavarani ruohikolle. Minulla oli kolme paitaa, kolme paria sukkia, viisi nenäliinaa, kaikki hyvässä kunnossa, ja pari kenkiä, jotka jo olivat vähän kuluneet. Mattia hämmästyi.

”Mitäs sinulla on?” kysyin häneltä.

”Niin minulla! Minulla on tämä viuluni, ei muuta.”

”No me jaamme tavaramme niinkuin pitääkin, kun kerran olemme tovereita: sinä saat kaksi paitaa, kaksi paria sukkia ja kolme nenäliinaa. Mutta kohtuus ja oikeus on, että sinä kannat laukkua tunnin ja minä toisen, ja niin jaamme vaivatkin tasan.”

Mattia tahtoi kieltäytyä ottamasta vastaan tavaroita, mutta minä olin jo tottunut käskemään, ja minusta tuntuikin varsin hauskalta, ja minä kielsin häntä väittämästä vastaan.

Tavaroitteni mukana olin pannut näkyville Etiennetten antaman vakkasenkin, ja pienen laatikon, jossa oli Lisen antama ruusu. Mattia halusi aukaista senkin, mutta minä kielsin, ja panin laatikon laukkuuni avaamatta.

”Jos tahdot tehdä minulle mieliksi, niin et koske milloinkaan tähän laatikkoon, siinä on munan lahja”, selitin hänelle.

”Hyvä, minä lupaan.”

Siitä saakka kun olin ottanut lammasnahkatakkini ja harppuni, oli minua vaivannut muuan seikka hyvin kovasti — nimittäin housuni. Minusta tuntui sopimattomalta, että taiteilialla oli pitkät housut. Esiintyessään yleisölle täytyi olla lyhyet housut ja pitkävartiset sukat pauloitettuina värillisillä nauhoilla. Pitkät housut olivat kylläkin hyvät puutarhurille, mutta nyt olin taas uudelleen taiteilia! ...

Kun on oma herransa ja juolahtaa mieleen joku asia, niin sen panee myöskin heti toimeen. Minäkin avasin Etiennetten vakan ja otin sieltä sakset.

”Sillä aikaa, kun minä laittelen housujani”, sanoin Mattialle, ”sopii sinun näyttää soittotaitoasi.”

”Se sopii.” Ja hän tarttui veti viuluunsa ja alkoi soittaa.

Minä työnsin rohkeasti saksenkäret housuinlahkeeseen vähän alapuolelle polvia ja aloin leikata. Housut olivat hyvää vaatetta, ja olin ollut niistä hyvin mielissäni, kun isä Acquin ne minulle antoi, mutta en luullut niitä nyt pilaavani tällä tavoin, päinvastoin isosti parantavani. Siinä puuhatessani olin samalla kuunnellut Mattian soittoa, mutta sitten pysähtyivät sakseni ja minä olin paljaana korvana. Mattia soitti melkein yhtä hyvin kun Vitalis.

”Kuka sinua on opettanut soittamaan viulua?”

”Ei kukaan, vähän koko maailma, mutta enin itse.”

”Mutta kuka sinulle on opettanut nuotit?”

”Minä soitan sen mukaan kuin olen kuullut.”

”No minä opetan sinulle nuotit.”

”Sinähän osaat kaikkea.”

”Tokihan minun pitää osata, kun olen seurueen johtaja!”

Ei sa ole mikään taiteilia, joka ei ole itserakas. Minäkin halusin Mattialle näyttää, että on minussakin kykyä. Tartuin harppuuni ja heti tehdäkseni suuremmoisen vaikutuksen lauloin kuuluisan lauluni:


Fenesta vascia e padrona crudele …


Niin kuin tuleekin taiteiliain kesken, Mattia maksoi minulle kiitokseni takaisin, joita olin hänelle lausunut. Hän oli suuri taiteilijakyky, minä olin suuri taiteiliakyky, me olimme toistemme arvoiset. Mutta emmehän voineet tuolla tavoin jäädä siihen ylistämään toisiamme. Kun olimme soittaneet ja laulaneet omaksi tarpeeksemme, omaksi huviksemme, niin piti soittaa ja laulaa saadaksemme ruokaa ja vuoteen. Minä sen vuoksi panin laukkuni kiinni, ja Mattia nyt vuorostaan otti sen harteilleen. Ja eteenpäin pölyisellä tiellä.

Nyt oli pysähdyttävä ensimmäiseen kylään tiemme varressa ja annettava näytös: ”Rémin seurueen koenäytös.”

”Opeta minulle tuo laulusi”, sanoi Mattia, ”me laulamme sen yhdessä, ja minä luulen että minä voin sen pian säestää viululla. Se kuulustaa kauniilta.”

Varmaankin, ja ”kunnioitettavalla yleisöllä” pitää nyt olla sydän kivestä, jollei se anna meille lantteja. Tämä onnettomuus ei meitä toki kohdannutkaan. Saavuttuamme muutamaan kylään, heti Villejuifin lähellä, valmistausimme etsimään sopivaa paikkaa esiintyäksemme ja kulimme muutaman talon ohi, jonka piha oli täynnä juhlapukuista ja kukilla koristettua väkeä. Heti voi arvata, että oli häät. Minulle juolahti mieleen, että nämät ihmiset ehkä tarvitsevat soittajia saadakseen tanssia ja astuin pihaan Mattian ja Capin seuraamana, ja sitten hattu kädessä tervehdin (ylevästi kuin Vitalis aikoinaan) ja tein esitykseni ensimäiselle miehelle, joka sattui lähelle. Hän oli paksu poika, jonka punaista, tiilikiven punaista muotoa reunusti korkea, korvia sahaava kaulus. Hän oli kiltin ja leppeän näköinen. Vastaamatta mitään kysymykseeni hän kääntyi jäykästi hääväen puoleen, pisti kaksi sormea suuhunsa ja tällaisella soittimella lasketti niin kauhistavan vihellyksen, että Capi ihan kauhistui.

”Hohoi, kuulkaa!” sanoi hän, ”Mitä arvelette, jos niin kuin vähän soitettaisiin? Tuossa tulee soittajia.”

”Soittoa, soittoa!” huusivat miehet ja naiset. ”Katrillia!”

Ja pian tanssijat asettuivat paikoilleen keskelle pihaa.

”Oletko sinä soittanut katrillia?” kysyin italian kielellä ja matalalla äänellä, sillä olin hyvin levoton.

”Olenpa hyvinkin.” Ja hän soitti minulle muaatta säveltä viulullaan. Minä onneksi satuin sen osaamaankin. Ja me olimme pelastetut!

Meidät sijoitettiin muutamiin vaunuihin, jotka oli vedetty vaunuliiteristä pihalle. Yhteissoittomme Mattian kanssa kävi kutakuinkin. Tosihan on, että soitimme sellaisille korville, jotka eivät olleet onneksi ylen hienostuneet eivätkä vaateliaat.

”Osaako teistä kumpanenkaan soittaa torvea?” kysyi paksu punanen poika.

”Minä osaan”, vastasi Mattia, ”mutta ei ole torvea.”

”Minä käyn hakemassa, kun viulunsoitto, vaikka tosin kaunista, on heikkoa.”

”Osaatko sinä soittaa torveakin?” kysyin Mattialta yhä italiankielellä.

”Minä soitan trumpettia ja huilua ja kaikkia mikä vain soipi vähänkään.”

Olipa se aika mestali, se Mattia.

Pian saapuikin torvi, ja me aloimme taas soittaa katrillia, polkkaa, valssia ja erittäinkin katrillia. Me soitimme yöhön saakka, niin että tanssiat eivät antaneet meidän levähtää. Minulle se ei ollut niinkään ankara, mutta Mattialle, jolla oli vaikein osa suoritettavana ja oli väsynyt matkasta ja entisistä kärsimyksistään. Minä näin hänen silloin tällöin kalpenevan aivan kuin sairaaksi tulemassa, mutta hän vain soitti puhaltaen minkä jaksoi. Onneksi sen huomasi morsiankin.

”Jo riittää”, sanoi hän. ”Poika raukka näyttää uupuvan. Nyt vain käsi taskuun jokaisella ja rahaa soittajille.”

”Suvaitkaa minun länettää kassanhoitajamme kantamaan rahaa”, sanoin hypäten vaunuista. Ja minä heitin hattuni Capille, joka otti sen hampaisiinsa.

Taputettiin kovasti käsiä Capille, joka teki komean kumarruksen aina kun sille raha annettiin, ja sille annettiin paljon, joka meille oli parempi kuin käsien taputukset. Seuratessani Capia, näin hattuun lentelevän kirkkaita hopearahoja. Sulhanen pani viimeiseksi ja viiden markan rahan.

Mikä onni! Mutta siinä ei ollut vielä kaikki. Meidät käskettiin syömään ja laitettiin meille vuoteet. Seuraavana päivänä kun lähdimme tästä vierasvaraisesta talosta, oli meillä kahdenkymmenenyhdeksän markan pääoma.

”Tämä on sinun ansiotasi, Mattia”, sanoin toverilleni. ”Yksinäni minä en olisi voinut muodostaa orkesteria.”

Kaksikymmentäyhdeksän markkaa taskussamme kun oli, niin olimme suuria herroja. Ja kun tulimme Corbeiliin, niin voin tehdä, kovin varomaton olematta, muutamia ostoksia, joita pidin tarpeellisina: ensinnäkin ostin torven, jonka sain kolmella markalla muutamalta romukauppiaalta — torvi ei tietysti ollut uusi eikä kauniskaan, mutta puhdistettuna ja laitettuna se ajoi asiansa hyvin; sitten punaiset nauhat sukkiimme ja lopuksi vanhan sotamieslaukun Mattialle, sillä ei ollut niin väsyttävää kantaa yhtämittaa kevyttä laukkua kuin aina vähän ajan kuluttua raskasta. Me jaoimme kuormamme ja olimme hyvin reippaita.

Corbeilista lähtiessämme olimme varsin hyvässä kunnossa. Kaikki ostoksemme maksettua meillä oli vielä kolmekymmentä markkaa taskussa, sillä Corbeilissakin olimme hyvin ansainneet. Ohjelmistomme oli niin järjestetty, että voimme viipyä kotvan aikaa samalla paikalla tarvitsematta kovin paljon kertoa samaa. Ja Mattian kanssa sovimme niin hyvin, että olimme jo aivan kuin veljekset.

”Kuulehan”, sanoi hän kerran nauraen, ”sellainen seurueen johtaja kuin sinä, joka et koskaan lyö, on liian hyvä.”

”Sinä siis olet tyytyväinen?”

”Jo toki hyvinkin tyytyväinen. Ensi kerran elämässäni on minulle nyt tapantunut, että olen lähtenyt paikkakunnalta kaipaamatta sairaalaan.”

Cordeilista lähdettyämme olimme suunnanneet kulkumme Montargisia kohden mennäksemme Barberinin emännän luo. Minä halusin käydä häntä tervehtimässä ja kuitata sillä kiitollisuusvelkani. Mutta tällainen kuittaaminen oli kovin helppoa ja vähäpätöistä. Jospa veisin hänelle jotakin! Nyt kun olin rikas, pitäisi minun viedä hänelle joku lahja. Ja muuan lahja saattaisi hänet ylen onnelliseksi koko elinajakseen — lehmä, jolla Kullanomena tulisi korvatuksi. Miten iloinen olisikaan Barberinin emäntä, jos voisin hänelle viedä lehmän, ja miten iloinen olisin itsekin!

Ennen Chavanoniin tultuamme ostaisin lehmän ja Mattia taluttaisi sen köydessä äitin pihalle. Tietysti Barberin ei olisi kotona silloin. — Rouva Barberin — sanoisi Mattia — tässä tuon teille lehmän. — Lehmän! Te olette erehtynyt, poikaseni — ja hän huokaisisi. — Enpä olekaan, olettehan rouva Barberin Chavannonista? No niin! Rouva Barberinille prinssi (aivan kuin sadussa) käski minun tuolla tämän lehmän, jonka hän teille antaa. — Kuka prinssi? — Silloin minä tulisin näkyviin ja heittäytyisin hänen kaulaansa, ja syleiltyämme tarpeeksi, tekisimme pannukakkuja, joita sitten söisimmekolmen hengen, ei Barberin, joka silloin laskiaistiistaina tuli meitä häiritsemään ja kaatoi pannumme ja ryösti voin sipulivelliinsä.

Kaunis tuuma! Mutta sen toteuttamiseksi piti ostaa lehmä. Paljonko lehmä maksaa? Minä en tiennyt suuntiakaan. Se arvatenkin on kallis, hyvin kallis, mutta mitä siitä. En osta kovin suurta ja lihavaa lehmää. Sillä kuta suurempi lehmä, sen kalliimpi ja sitä enemmän pitää ruokkia, jolloin lahjani tuottaisi hankaluutta.

Tärkein asia nyt oli kuitenkin saada tietää lehmän hinta tai oikeammin sellaisen lehmän kuin minä halusin. Onneksi se ei ollut mikään vaikea asia minulle, sillä kulkiessamme maanteitä ja iltasin majapaikoissa tapaamme karjankulettajia ja kauppiaita: heiltähän sopi kysyä lehmäin hintoja. Mutta heti ensi kerran kun käännyin muutaman karjanajajan puoleen, niin hän nauroi vasten silmiä. Hän pyörähti tuolillaan löi nyrkillä pöytään ja käski majatalon isännän luokseen.

”Arvaatteko, mitä tämä pieni soittoniekka minulta tiedustelee. Paljonko maksaa lehmä, joka ei ole kovin suuri eikä kovin lihava, mutta kuitenkin hyvä lehmä. Onko poika järkevä?”

Syntyi taas naurunhähätys, minä en siitä, muusta hämilleni paneutunut.

”Ja sen pitäisi lypsää hyvästi eikä saa olla kovin syömäri.”

”Ja se taitaa pitää olla sellainen, että sitä voi taluttaa köydessä pitkin maanteitä niinkuin koiraannekin?”

”Tyhjennettyään kaiken sukkeluusvarastonsa ja kynittyään koko neronsa, hän tahtoi vastata minulle vakavasti ja itse tuli keskustelemaan minun kanssani. Hänellä oli juuri sellainen lehmä, jota minä halusin, joka ei syönyt melkein mitään, joka lypsi hyvin ja sellaista maitoa, että oli kuin kermaa. Jos panen sataviisikymmentä markkaa pöytään, niin lehmä on minun.

Niin paljon koin minulla oli ollut vaivaa saadakseni hänet ensin puhumaan, yhtä paljon oli vaivaa saada hänet vaikenemaan, kun hän kerran oli päässyt alkuun. Vihdoin kuitenkin pääsimme maata ja minä mietiskelin, mitä tästä keskustelusta olin saanut tietää. Sataviisikymmentä markkaa! Eihän minulla ollut sellaista summaa lähimainkaan. Oliko mahdotonta sellaista ansaita? Minusta tuntui että ei ole, ja että jos ensimmäisen päivän onni meitä seuraa, niin minä voisin penni penniltä koota nämä sataviisikymmentämarkkaa. Siihen tarvitsi vain aikaa.

Uusi tuuma syntyi päässäni. Jos emme ensin menisikään Chavanoniin, vaan Varsesiin, niin meille jäisi tämä aika, joka siihen tarvittiin.

Siis piti ensin mennä Varsesiin ja vasta palatessa Barberinin äitin luo. Silloin varmaankin minulla olisi koossa nuo sataviisikymmentä markkaa ja minä voisin olla niin kuin prinssi sadussa: ”Prinssin lehmä.”

Aamulla ilmoitin aikeeni Mattialle, joka ei sitä mitenkään vastustanut.

”Mennään Varsesiin”, sanoi hän. ”Vuorikaivokset siellä ovat ehkä hauskat nähdä. Minä haluaisin nähdä niitä.”

(jatkuu)





Uusi Suometar n:ot 208-209, 211-212 ja 214-215 9-10, 13-14 ja 16-17.9.1898.