Koditon, XXII luku


XXII







Montargisiata on pitkä matka Varsesiin, joka on keskellä Cevenneitä, Välimeren puoleisella rinteellä. Tämä taival on viisi tai kuusisataa kilometriä suoraa linjaa. Mutta sitä oli enemmän kuin tuhatkin kilometriä meille, joitten elinkeinomme vuoksi täytyi tehdä mutkia, piti hakea kaupungeita ja kyliä, joissa voimme esiintyä ja saada runsaita tuloja. Kului aikaa melkein kolme kuukautta tähän tuhanteen kilometriin, mutta kun viimein saavuimme Varsesin seuduille, niin ilokseni huomasin rahojani laskiessa, että aikamme ei ollut turhaan mennyt: nahkakukkarossani oli satakaksikymmentäkahdeksan markkaa. Ei puuttunut kuin kaksikymmentäkaksi markkaa ostaakseni lehmän Barberinin emännälle.

Mattia oli melkein yhtä tyytyväinen koin minäkin ja oli varsin mielissään siitä, että oli ollut osakas sellaisen summan kokoamiseen. Totta on, että hänen osanottonsa oli varsin merkitsevä, ja että ilman häntä ja varsinkin ilman hänen torveaan emme koskaan olisi saaneet kokoon 128 markkaa Capin kanssa.

Puuttuvat 22 markkaa voinemme saada Varsesista Chavannoniin palatessamme.

Varses, joka ennen oli mitätön kaupunki, on nyt kuuluisa kaivoksistaan. Päältäpäin se on köyhän ja surullisen näköinen, ei puita, ei viljelystä seutuvilla, kaikkialla vain harmaata tai valkeaa louhikkoa. Ja tästä alastomuudesta on seurauksena kauheat tulvat, sillä kun sade tulee, niin vesi alastomia rinteitä juoksee kuin katukivityksellä ja purot, jotka tavallisesti ovat aivan kuivilla, kuohahtavat täyteen ja paisuttavat laaksoissa juoksevat joet, kohottaen ne yli äyräittensä. Muutamissa minuteissa näkee veden niissä nousevan kolme, neljä jopa viisikin metriä. Itse kaupunki on rakennettu erään tällaisen joen Divonnen kummallekin rannalle, ja keskellä kaupunkia yhtyy vielä Divonneen kaksi pientä puroa Saint-Andéol ja Truyere. Kaupunki ei ole suinkaan kaunis, eikä puhdas eikä säännöllinenkään. Rautamalmilla tai kivihiilillä lastatut vaunut, joita aamusta iltaan kulkee raiteita myöten katuja pitkin, kylvävät lakkaamatta punasta ja mustaa tomua, mikä sateisina päivinä muodostaa kaduille paksun lokakerroksen, joka on aivan kuin suomutaa, ja päiväpaisteisina ja tuulisina päivinä taas tämä tomu kiertää ilmassa tuulispäissä sokaisten silmät. Rakennukset ovat harjalta maahan asti mustat loasta ja tomusta, joka nousee katolle asti, mustat savusta, joka laskee savutorneista maahan. Kaikki on mustaa, taivas, maa ja vesi, joka virtaa Divonnessa. Ja ihmiset, jotka kulkevat kaduilla, ovat vielä mustempia kuin ympäristönsä: mustat hevoset, mustat ajokalut, mustat puiden lehdet. On aivan kuin nokipilvi olisi väikkynyt kaupungin päällä monta vuorokautta tai kuin maapihkatulva olisi sen pitänyt peitossa rakennusten harjaa myöten. Kadut eivät ole lainkaan hevosilla kulkua ja ihmisliikettä, vaan rantateitä ja kaivosvaunuja varten: kaikkialla kiskoja, kääntösiltoja, hihnoja, kaäntökankia, jotka pitävät korvia särkevää ryskettä. Avarat rakennukset, joiden läheltä kuletaan, tutisevat perustuksiaan myöten, ja jos katsoo jostakin portista tai akkunasta, niin näkee suunnattomat joukot malmiharkkoja, jotka kulkevat kuin meteorit, väkivasaria, jotka syytävät ympärilleen kipunasateen, ja kaikkialla höyrykoneen mäntiä, jotka nousevat ja laskevat säännöllisesti. Ei muistopatsaita, ei puistoja. Kaikki näyttää rakennetun samaan kaavaan: kuution muotoon.

Me saavuimme Varsesin seutuville noin kolmen tai neljän aikaan päivällä ja aurinko paistoi kirkkaasti puhtaalta taivaalta. Mutta sikäli kuin lähestyimme kaupunkia, pimeni päivä. Taivaan ja maan välillä väikkyi paksu savupilvi, joka hitaasti kulkea laahusti repeytyen korkeihin savutorneihin. Jo tuntikautta ennen kuulimme kovaa jyrinää, joka oli kuin meren pauhu, mihin yhtyi komea jyske. Jyrinän synnytti ilmatuhottimet ja jyskeen väkivasarat.

Alexisin sedän tiesin olevan kaivostyömiehenä Varsesissa Truyèren kaivoksessa, mutta en tiennyt asuuko hän kaupungissa vai lähiseuduilla. Varsesiin tullessa kysyin, missä Truyèren kaivos on, ja neuvottiin Divonnen vasemmalle puolen, muutamaan pieneen laaksoon, jonka läpi juoksi pieni Truyèren puro, josta laaksokin on saanut nimensä.

Jos ei kaupunki ole viehättävä, niin vielä vähemmin tämä laakso, joka näyttää kerrassaan surkealta. Ympärillä alastomia kallioita, ei puuta, ei ruohoa. Laakson suulla olevat rakennukset ovat kaikki kaivosviljelystä varten: liitereitä, talleja, varastohuoneita, konttorihuoneita, joiden yli kohoaa höyrykoneitten tornia. Ja kaikkein näiden ympärillä kivihiili- ja kiviröykkiöitä.

Lähestyessämme rakennuksia tuli vastaamme nuori vaimo, hiukset hajallaan hartioilla, taluttaen pientä lasta. Hän pysähdytti minut.

”Olkaa hyvä ja neuvokaa minulle se vilpoisa tie”, sanoi hän.

Minä katsoin häntä tyhmistyneenä.

”Tie, jonka varrella on puita ja siimestä, sitten vierellä pieni puro, joka kivikossa panee lirilori, ja puissa lintuja, jotka laulavat.”

Hän alkoi samassa vihellellä iloista säveltä.

”Ettekö ole sattunut näkemään tällaista tietä?” jatkoi hän. ”Sepä vahinko”, sanoi hän kun näki etten vastannut, vaan ei näyttänyt huomaavan hämillä oloani. ”Se on siis vielä kaukana. Onkohan se vasemmalla vai oikealla? Sano minulle poikaseni. Minä sitä etsin, enkä löydä.”

Hän puhui tavattoman nopeasti, tehden liikkeitä toisella kädellä ja toisella hellästi silitellen lapsensa päätä.

”Minä kysyn sinulta tätä tietä, sillä varmasti tiedän siellä tapaavani Mariuksen. Tunsitko Mariuksen? Etkö? Hän on tämän lapsen isä. Kun hänet kaivoksessa kaasu poltti, niin hän pakeni sille tielle, vilpoiselle tielle. Hän ei enää kule muita koin vilpoisia teitä palohaavojensa tähden. Hän osaa näille teille, mutta minä en osaa. Sen vuoksi en ole tavannutkaan häntä kuuteen kuukauteen. Kuusi kuukautta on pitkä aika niille, jotka toisiaan rakastavat. Kuusi kuukautta, kuusi kuukautta! ...”

Hän kääntyi rakennuksiin päin ja hurjannäköisenä osotti höyrykoneitten torneja, jotka syöstivät ilmaan savua:

”Maanalainen työ pirun työtä!” huusi hän. ”Helvetti, anna pois minun isäni, minun veljeni Jean, minun Mariukseni. Kirous, kirous.”

Sitten hän kääntyi minuun:

”Sinä et ole täältä, eikö niin? Lammasnahkatakistasi ja hatustasi näen, että tulet kaukaa. Mene hautuumaalle ja lue yksi, kaksi, kolme, yksi, kaksi, kolme, kaikki kuolleet kaivoksessa.”

Hän tarttui lapseensa ja puristaen rintaansa sanoi:

”Sinä et saa pientä Pierreäni, et milloinkaan! ... Vesi on niin suloista, vesi on niin raikasta. Missä on se tie? Kun et tiedä, niin olet yhtä tyhmä kuin nuo toisetkin, jotka nauravat minulle vasten silmiä. Minkä vuoksi sitten viivytät minua? Marius odottaa minua.” Hän kääntyi selin ja lähti astumaan pitkin askelin viheltäen iloista säveltään.

Hän oli mielipuoli, joka nähtävästi oli menettänyt järkensä miehensä saatua surmansa kaasuräjähdyksessä, mikä on kauhistuttava vaara kaivostöissä. Ja juuri kaivokselle tullessamme, tässä surkeassa seudussa, tämän mustan taivaan alla tuon onnettoman, tuskasta mielipuoleksi tulleen naisen kohtaaminen saattoi meidät kerrassaan surulliselle mielelle.

Gaspard setä asui vähän matkan päässä kaivoksesta, muutaman mutkaisen ja jyrkän kadun varrella, joka laskeutui vuorelta joen rannalle. Muuan vaimo seisoi portilla ja puheli naapurin vaimon kanssa, joka niinikään seisoi nojaten toista porttia vasten. Vaimo kysyttyäni vastasi minulle, että Gaspard tulee kotia kuuden aikana illalla, työn loputtua.

”Mitä teillä on hänelle asiaa?” kysyi hän.

”Haluaisin tavata Alexista.”

Vaimo katseli minua päästä jalkoihin ja sitten Capia: ”Te olette Rémi? Alexis on meille teistä puhunut, hän on teitä odottanut. Mikä tämä on?” kysyi hän Mattiaan viitaten.

”Hän on minun toverini.”

Vaimo oli Alexisin täti. Minä luulin, että hän käskee meitä huoneeseen levähtämään, sillä tomuisista jaloistamme ja auripgon punottamista kasvoistamme piti hänen selvästi nähdä että olimme väsyneitä. Mutta hän ei virkkanut siitä mitään, ilmoitti vain minulle toistamiseen, että Alexis oli kaivoksessa työssä, tulee kotia kuuden aikana, jos tahdon silloin tulla tapaamaan. Minä en ilennyt häneltä pyytää mitä hän ei tarjonnut, kiitin vain hänen vastauksestaan, ja lähdimme kaupunkiin etsimään leipuria, sillä meillä oli kova nälkä, sillä emme olleet syöneet kuin varhain aamulla ja silloinkin vain pienen palan, joka meille oli säästynyt eilisestä. Minua hävetti tällainen kohtelu, sillä arvelin Mattian tuumailevan mielessään, että mitä tällainen merkitsi. Mitä merkitsi tehdä tällaisia taipaleita?

Minusta näytti että Mattia sai huonon käsityksen ystävistäni ja tuntui, että jos vasta hänelle puhuisin Lisestä, niin hän ei kuuntelisi yhtä hartaasti eikä välittäisi enään Lisestä.

Kun meitä oli näin huonosti vastaanotettu, niin en lähtenytkään enään asunnolle, vaan vähän ennen kuutta menimme kaivokselle odottamaan Alexisin tuloa.

Truyerin kaivoksella oli kolme kaivoa, joiden niminä oli Saint-Julien, Saint-Alphonsine ja Saint-Pancrace, sillä hiilikaivoksissa on tapana antaa jonkun pyhimyksen nimi nostokaivolle. Nimet ovat otetut kalenterista siltä päivältä, jolloin kaivaminen on alettu, joten kaivon nimi on muistuttamassa päivää milloin siinä on työ alkanut. Näistä kaivoista ei laskenta kaivokseen eikä nousta sieltä, vaan tapahtuu se käytävää, joka alkaa varastohuoneen vierestä ja päättyy kaivoksen ensimmäiseen kerrokseen ja on täältä jatkuvien käytävien kautta yhteydessä koko kaivoksen kanssa. Tällä tavoin on tahdottu karttaa onnettomuuksia, joita tapahtuu sangen paljon kaivoissa, kun köysi katkeaa tai kun tynnyri tarttuu johonkin esteeseen, jolloin miehet putoavat kahden- tai kolmensadan metrin syvyiseen onkaloon. Samalla myöskin on tahdottu välttää äkillisiä muutoksia, joiden alaiseksi työmiehet joutuvat äkisti nostettuina kahdensadan metrin syvyydestä, missä lämpö on tasainen ja korkea, kylmempään ilmaan, saaden siitä pistoksia ja keuhkotulehduksen.

Otaksuen että työmiehet nousevat tästä käytävästä asetuin Mattian ja Capin kanssa sen suulle, ja heti kuuden jälkeen huomasin käytävän mustassa syvyydessä alkavan vilkkua pieniä valoisia pisteitä, jotka suurenivat nopeasti. Sieltä tvömiehet lamppu käsissään nousivat maan päälle, työnsä lopetettuaan. He lähestyivät hitaasti raskain askelin, aivan kuin polvet olisivat olleet kipeät, johon kulkutapaan sittemmin sain syyn selville, kulkiessani itse näitä portaita ja tikapuita. Miehet olivat mustia kuin nuohojat, pukunsa oli kivihiilipölyn peitossa. Kulkiessaan varastohuoneen ohitse, jokainen asetti lamppunsa sinne naulaan.

Niin tarkkaavainen kuin olinkin, en olisi tuntenut Alexista, jollei hän yhtäkkiä olisi syössyt kaulaani. Mustana kiireestä kantapäähän ei ollut lainkaan entisen näköinen, kun hän juoksenteli puutarhamme hiekkakäytäviä yllään puhdas paita, jonka hihat olivat käärityt kyynärpäihin ja kaulusta auki niin että paljas valkoinen rinta paistoi.

”Tässä on Rémi”, sanoi hän kääntyessään muutaman miehen puoleen, joka astui hänen vierellään ja joka oli hyvin isä Acquinin näköinen, joka ei ollut ihmekään, kun olivat veljeksiä.

Minä arvasin että se oli Gaspard setä.

”Me olemme odottaneet jo kauvan aikaa”, sanoi hän hyväntahtoisesti.

”Parisista on tänne Varsesiin pitkä matka.”

”Ja jalat ovat lyhyet”, sanoi hän nauraen.

Capi iloissaan kiskoi Alexista takinhihasta kaikin voiminsa.

Tällä aikaa minä selitin Gaspard sedälle että Mattia oli minun toverini ja osakemieheni, kelpo poika, joka soitti torvea niin ettei kukaan.

”Ja tuossa herra Capi”, sanoi setä Gaspard. ”Huomenna on sunnuntai, silloin, saatuanne levätä, te meille näyttelette vähän. Alexis on kertonut, että Capi on viisaampi kuin moni koulunopettaja.”

Gaspard setä tuntui minusta yhtä mukavalta kuin hänen vaimonsa oli tuntunut ikävältä. Hän näytti olevan veljensä, isä Acquinin veroinen.

”Puhelkaahan nyt pojat, teillä varmaan on paljon pakinoimista. Minä lavertelen tämän nuoren miehen kanssa, joka kuuluu olevan niin mainio torvensoittaja.”

Meillä tuntui olevan puhelemista viikoksi ja enemmäksikin. Alexis kysyi minkälainen oli matkani ollut, ja
minä taas ehätin tietämään, mitä hän piti uudesta elämästään, niin että kumpanenkin kyseli välittämättä vastaamisesta.

Me kulimme hitaasti, ja työmiehet, jotka menivät kotiaan, sivuuttivat meidät. Niitä oli pitkä rivi, kadun pituudelta, kaikki mustia samasta pölystä, joka peitti maankin.

Kun lähestyimme asuntoa, niin Gaspard setä sanoi: ”Te, pojat, tulette illalliselle meille.”

Tämä kutsuhan oli vasta mieluinen, sillä koko ajan kulkiessamme olin pahoitellut mielessäni, että meidän pitää kohta erota, sillä tätin kohtelu ei ollut minussa herättänyt suuria toiveita.

”Kas tässä on se Rémi”, sanoi setä taloon tultuamme, ”ja tuo toinen on hänen toverinsa.”

”Minä olen heidät jo nähnyt aikoja sitten”, sanoi täti.

”Sitä parempi, tuttavuus on siis tehty. He tulevat meille illalliselle.”

Olin varsin mielissäni kun sain olla illallisella Alexisin kanssa tai toisin sanoen viettää ilta hänen luonaan, mutta totta puhuen olin hyvilläni siitäkin kun sain ruokaa. Parisista lähdettyämme olimme syöneet miten sattui, palan siellä toisen täällä, ja varsin harvoin oikeaa ateriaa istuen tuolilla lautanen edessämme. Olimmehan tosin ansainneet niin runsaasti, että olisi ollut varoja syödä joku ateria kelpo ravintolassa, mutta piti säästää rahaa lehmän ostoa varten, ja Mattia oli niin kelpo poika, että hän oli melkein yhtä iloinen tästä lehmän ostotuumasta kuin minäkin.

Mutta eipä tänä iltanakaan meillä ollut onni saada juhlia. Istuimme tosin pöydän ääressä tuolissa, mutta emme saaneet keittoa. Kaivosyhtiöillä on ruokatavarakauppoja, joista heidän työmiehensä saavat ostohinnalla kaikki tarpeensa. Tällaiset kaupat olivat varsin edullisia: työmiehet saivat niistä hyvää tavaraa helpolla. Mutta kaikilla asioilla on huonot puolensa. Varsesissa työmiesten vaimot eivät tee työtä sillä aikaa, kun heidän miehensä ovat kaivoksissa, kuleksivat vain toistensa luona, juovat kahvia tai suklaata, jota saavat ruokatavarakaupasta, lekottelevat, lavertelevat, ja kun ilta tulee ja miehet saapuvat kotia työstä illalliselle, niin vaimoilla ei ole ollut aikaa valmistaa illallista. Silloin juostaan ruokatavarakauppaan ja tuodaan makkaraa. Tämä ei tietysti ole aivan yleistä, mutta niin tapahtuu useimmiten, siitäpä syystä meilläkään ei ollut keittoa: Gaspard täti oli laverrellut koko pitkän päivän. Se oli hänelle tavallista, ja minä sitten myöhemmin olen nähnyt hänen laskussaan varsinaisesti kaksi ottoa: ensiksi kahvia ja suklaata, ja toiseksi makkaraa. Setä Gaspard oli vaatimaton mies, joka rakasti rauhaa. Hän pureskeli makkaraansa eikä nurissut, tai jos tekikin jonkun huomautuksen, niin teki sen hyvin lievästi:

”Jos ei minusta tule juomari, niin on siihen syynä se, että minussa on kuntoa. Koetahan toki huomenillaksi laittaa meille jotakin keittoa.”

”Millä ajalla?” kysyy vaimo.

”No se taitaa aika olla lyhempi täällä maan päällä kuin siellä maan alla?”

”Kukas teille paikkaa ja laittaa, kun te revitte kaikki?”

Setä katseli tomun peittämää, repaleista pukuaan: ”Mehän tosiaan olemme puetut kuin prinssit.”

Illallisemme ei kestänyt kauan.

”Poika”, sanoi setä minulle, ”sinä nukut Alexisin kanssa.” Ja sitten hän Mattialle sanoi: ”Ja sinä, tule kanssani leipomatupaan, niin katsotaan eikö voitaisi sinne saada hyvä vuode olista ja heinistä.”

Me Alexisin kanssa valvoimme koko illan ja hyvän osan yötäkin.

Garpard setä oli tikkamies, joka louhi kivihiiltä kaivoksessa. Alexis oli hänen kärrymiehensä, joka kaivoksessa louhintapaikalta kuletti kivihiilellä lastatut kärryt raiteita myöten kaivon suulle, missä kärryjen koppa kiinnitettiin köyteen koneen nostettavaksi ylös. Vaikka Alexis oli ollut vasta vähän aikaa kaivostyössä, oli hän kuitenkin jo ylen mielistynyt siihen ja kehui kaivostaan: se oli kaunein ja somin paikka maailmassa. Hän kertoi innolla kuin matkustaja, joka on käynyt tuntemattomalla seudulla ja tapaa halukkaita kuuntelijoita, selitti tarkkaan pienimmätkin seikat.

Ensiksi kulettiin kallioon hakattua käytävää. Kun kymmenisen minuuttia on kulettu sitä, niin tulee jyrkät portaat, sitten puiset tikapuut, sitten taas portaat, sitten taas toiset tikapuut, ja saavutaan ensimmäiseen kerrokseen viidenkymmenen metrin syvyyteen. Toiseen kerrokseen, yhdeksänkymmenen metrin syvyyteen, ja kolmanteen kerrokseen, kahdensadan metrin syvyyteen, oli samassa järjestyksessä portaita ja tikapuita. Alexis oli työssä kolmannessa kerroksessa ja laskeutuessaan sinne työpaikalleen hänen piti kulkea kolme vertaa pitempi matka kuin niiden, jotka nousevat Notre-Damen kirkon torniin Parisissa.

Mutta Notre-Damen kirkon torneihin nouseminen ja sieltä laskeutuminen on helppoa, kun portaat ovat säännölliset ja valaistut, vaan kaivoksessa ovat portaat säännöttömät, milloin on astin korkea, milloin matala, milloin leveä, milloin kapea, eikä ole muuta valaistusta kuin lamppu kädessä, ja maa on liukas loasta, jota kastelee vesi, mitä alituiseen tihkuu ja väliin tipahtelee kylmänä vasten kasvoja.

Kahden sadan metrin syvyyteen laskeutuessa sai tehdä pitkän taipaleen, suoraa tietä olisi jo pitkä taival, mutta käytävissä oli käännöskohtia, jotka jatkoivat taivalta ja sitten oli vielä matkaa itse työpaikalle. Truyèrin kaivoksessa oli käytävien pituus kaikkiaan 35—40 kilometriä. Tietysti ei tarvinnut kulkea kaikkia 40 kilometriä, mutta sittenkin matka oli väsyttävä, sillä piti kahlata vedessäkin, joka tunkeutui kallion aukoista yhdistyen puroiksi keskelle tietä ja juoksi siten aina johtokaivoon, josta se nostokoneilla tyhjennettiin Divonneen.

Käytävät lujissa kallioissa olivat kallioholveja, mutta lohkeilevassa ja liikkuvassa maaperässä oli katto ja molemmat seinät vuoratut petäjäpalkeilla, jotka olivat veistetyt, sahan jälki kun pian lahoo. Maan paino oli usein niin kova että palkit taipuivat ja käytävät siten mataloittuivat tai kapenivat niin että piti kulkea matelemalla. Palkeissa oli joukottain valkeita villavia sieniä, jotka lumivalkoisina räikeästi erosivat mustasta maasta. Lahoavat puut levittivät omituista tuoksua, ja sienissä, omituisissa kasveissa ja sammalissa näki sellaisia hyönteisiä, hämähäkkiä ja perhosia, jotka olivat aivan erilaisia kuin maan päällä. Siellä oli myös rottia, jotka juoksentelivat kaikkialla, ja yölepakoita, jotka riippuivat pää alaspäin.

Käytäviä kulki ristiin rastiin, niin että oli aivan kuin Parisissa toreja ja kadunkulmauksia, kauniita ja leveitä katuja aivan kuin bulevardit ja kapeita aivan kuin Saint-Marcelin korttelissa. Ne olivat vain huonommin valaistut kuin kaupungin kadut öisin, sillä ei ollut lyhtyjä tai kaasuja, ei muuta kuin työmiesten lamppuja. Mutta jos olikin pimeä, niin jyry ja jyske ilmoitti, ettei oltu kuolleitten maassa. Louhoksista kuului dynamiitin pauketta, jonka hajun tuulenhenki kuletti pitkin käytäviä. Käytävistä kuului vaunujen jyrinä, kaivoissa nostokoppien kitinä köysissään ja ylhäältä höyrykoneitten puhina. Mutta hauskin näky oli kuitenkin louhoksissa, se on: suonten rinteisiin puhkaistuissa käytävissä, jossa tikkamiehet puoleksi alastomina louhivat kivihiiltä maaten kylellään tai polvilleen kyykistyneinä. Näistä louhoksista kivihiili laskeusi siihen kerrokseen, josta se kärryillä kuleteltiin nostokaivon luo.

Sellaista oli kaivoksissa työn aikana, mutta siellä oli toisellaisiakin päiviä: kun tapaturma sattui. Kaksi viikkoa sen jälkeen kuin Alexis oli tullut Varsesiin oli hän nähnyt muutaman tällaisen tapaturman, kaasun räjähdyksen ja oli vähällä ollut joutua sen uhriksikin. Kivihiilikaivoksissa syntyy muutaman lajinen kaasu, joka räjähtyy joutuessaan tulen kanssa kosketukseen. Tällainen räjähdys on kauhea, sillä se polttaa ja myllertää kaikki mitä tielle sattuu. Se on yhtä voimakas kuin ruudilla täytetyn ruutikellarin räjähdys. Heti kun lampun tai tulitikun liekki on koskettanut kaasua, leimahtaa ilmi liekki kaikissa käytävissä, se hävittää kaikki kaivoksessa, nostokaivoissakin repii näiden kattolaitokset. Niinpä oli muuan kaasuräjähdys kuusi viikkoa ennen tappanut toistakymmentä työmiestä ja muutaman työmiehen vaimo oli tullut hulluksi. Se arvatenkin oli sama vaimo, jonka me olimme tavanneet tänne tullessamme, joka lapsineen haki vilpoista tietä.

Tällaisia räjähdyksiä vastaan käytettiin kaikellaisia varokeinoja: tupakanpoltto on kielletty, ja usein insinöörit, käydessään tarkastusretkillä, pakottivat työmiehiä hengittämään heidän nenäänsä, tutakseen olivatko nämä rikkoneet kieltoa vastaan. Tapaturman karttamiseksi käytettiin myöskin Davyn lamppua, joka oli saanut nimensä keksiänsä, erään nerokkaan englantilaisen mukaan: nämä lamput ovat verhotut metalliharsolla, joka on niin tiheä, että liekki ei pääse sen läpi, niin että tässä lampussa, kun se on räjähtävässä ilmakerroksessa, palaa kaasu lampun sisällä, mutta räjähdys ei leviä ulkopuolelle.

Kaikki tämä mitä Alexis minulle kertoi, kiihotti suuresti jo ennestäänkin suurta haluani laskeutumaan kaivokseen, mutta kun minä seuraavana päivänä puhuin siitä Gaspard setälle, niin hän sanoi, että se oli mahdotonta, sillä kaivokseen ei ollut lupa muiden tulla kuin niiden, jotka olivat siellä työssä.

”Jos tahdot ruveta kaivostyömieheksi, niin silloin pääset, ja silloin saat tyydytetyksi halusi”, lisäsi hän nauraen. ”Eikä tämä työ ole huonompaa kuin muukaan, ja jos sinä pelkäät sadetta ja ukkosenilmaa, niin tämä työ sopii sinulle erinomaisesti. Kaikessa tapauksessa se on parempaa kuin maanteitä kuleksivan laulajan elinkeino. Jää Alexisin luo. Päätetäänkö niin, poika? Mattia myös saa sopivaa työtä, joka on toista kuin torven soittaminen!”

Enhän minä ollut tullut Varsesiin jäädykseni sinne, minullahan oli toiset aikeet, toinen tehtävä kuin puskea kivihiilikärryjä Truyèrin toisessa tai kolmannessa kerroksessa. Piti siis luopua halustani nähdä itse kaivos, ja minä luulin, että lähden täältä saamatta kaivoksesta tietää sen enempää kuin Alexis oli siitä minulle kertonut tai kuin olin saanut tietää Gaspard sedän vastauksista kysymyksiini, joita tein hänelle. Mutta asiat juoksivatkin sitä latua, että minä itse pääsin näkemään kaivoksen kaikkine kauhuineen ja tuntemaan kaikki pelottavat vaarat, joiden alaisina työmiehet kaivoksissa ovat.

(jatkuu)





Uusi Suometar n:ot 218-219, 221 ja 224B 21-22, 24 ja 28.9.1898.