XXIII
Kaivostyömiehen työ ei ole niinkään epäterveellistä, ja lukuun ottamatta muutamia tautia, joihin vaikuttaa ilman ja valon puute, mikä ajan pitkään vähentää verta, tulee työmies kaivoksessa yhtä hyvin toimeen kuin maaviljeliä maatilallaan. Vielä on sekin etu, että kaivoksessa on suojassa pahoilta säiltä, sateilta, kylmillä ja liialliselta kuumuudelta.
Kaivoksissa uhkaavia vaaroja ovat maanlohkeaminen, räjähdykset ja tulvat, ja lisäksi sellaiset vaarat, jotka ovat seurauksia työn laadusta, työmiehen varomattomuudesta ja taitamattomuudesta.
Iltaa ennen kuin minun oli lähettävä Varsesista, tuli Alexis kotia oikea käsi loukkautuneena. Suuri kivihiililohkare oli vierähtänyt käden päälle. Yksi sormi oli puoleksi poikki ja koko käsi oli musertunut. Yhtiön lääkäri tuli häntä katsomaan ja sitomaan kättä. Hän sanoi, että tila ei ollut mitenkään arveluttava, käsi paranee, sormi myöskin, tarvitsisi vain levätä työstä.
Gaspard setä luonteensa mukaan antoi tavallisesti asiain mennä menojaan, surematta ja suuttumatta, mutta se kuitenkin sai hänen sävyisyytensä horjumaan, kun hän oli estetty työstään. Kun hän kuuli, että Alexis oli määrätty työttömäksi moniksi päiviksi, niin huusi hän kovasti: ”Kuka minulle kärryjä kulettaa tällä aikaa? Ei ole ketään Alexisin sijaan. Kyllähän saisi poikia pitemmäksi aikaa, mutta muutamiksi päiviksi oli aivan mahdotonta saada ketään.”
Hän kuitenkin lähti hakemaan kärrymiestä, mutta palasi saamatta mitään toimeen. Silloin hän taas alkoi valitella. Hän todellakin oli huolissaan, hän kun oli pakotettu keskeyttämään työnsä, eikä hänen varansa sellaista olisi suvainneet.
Kun minä tämän huomasin ja ymmärsin syyt hänen haikeuteensa ja toisekseen pitäen velvollisuutenani tällaisessa tapauksessa maksaa vierasvaraisella tavallani sen, mitä meille oli annettu, kysyin häneltä, oliko kärrymiehen tehtävä vaikea.
”No mikään ei ole sen helpompaa; ei ole muuta kuin työntää kärryjä kiskoja myöten.”
”Ovatko kärryt raskaat?”
”Eivätpä ole kovinkaan raskaat, kun Alexis jaksaa työntää hyvin.”
”No kun kerran Alexis jaksaa, niin totta kai minäkin.”
”Niin sinä, poika.” Ja hän rupesi nauramaan ääneen, mutta pian hän taas vakavasti sanoi: ”Kyllä sinä tosiaan jaksat tehdä sitä työtä, jos vain haluat.”
”Minä haluan, kun siten saan olla teille hyödyksi.”
”Sinä olet kelpo poika, ja se on päätetty: huomenna sinä tulet kaivokseen. Sinusta on minulle suuri hyöty, mutta siitä on hyötyä sinulle itsellesikin. Jos sinä mielistyt työhön, niin on se sinulle paljoa edullisempaa kuin kuleksia maanteitä. Kaivoksessa ei tarvitse susia pelätä.”
”Mitä Mattia tekee sillä aikaa kun minä olen kaivoksessa? Sitä en voinut jättää Gaspard sedän huoleksi. Kysyin Mattialta eikö hän haluaisi mennä Capin kanssa lähiseuduille näyttelemään, ja hän suostuikin siihen heti.
”Olen varsin hyvilläni, kun saan yksikseni ansaita lehmänrahat”, sanoi hän nauraen.
Kolmen kuukauden ajalla, jonka me olimme olleet yksissä, Mattia oli muuttunut aivan toiseksi, hän ei ollut enään tuo surullinen kurja poika raukka, jonka olin tavannut Saint-Medardin kirkon seinämällä nälkään kuolemassa, vielä vähemmän tuollainen epäsikiö, jonka olin nähnyt Garofolin vinttikamarissa hoitamassa tulta padan alla, vähän väliä puristaen päätään käsiensä välissä. Päänsä ei ollut enään kipeä. Tuo Loursinekadun majapaikka hänet oli tehnyt surulliseksi, mutta nyt aurinko ja raitis ilma olivat antaneet hänelle terveyttä ja iloa. Koko matkamme ajan hän oli ollut hyvällä ja nauravalla tuulella, ottaen kaikki asiat parhaimmalta puoleltaan, nauraen kaikelle, iloinen tyhjästäkin, kääntäen pahan hyväksi. Mihin olisin joutunut ilman häntä? Kuinka monta kertaa väsymys ja surumielisyys olisikaan masentanut minut?
Tämä ero meidän kahden välillä riippui epäilemättä luonteestamme, mutta myöskin syntyperästämme ja suvustamme. Hän oli italialainen, luonteeltaan huoleton, rakastettava ja kevyt, joka suoriutui vaikeuksista narisematta, jota vastoin minun maamieheni ovat taipuisia napisemaan.
”Mistä maasta sinä siis olet?” kysytte minulta.
Siihen tulee vastaus myöhemmin. Nyt vain halusin sanoa, että Mattia ja minä olimme aivan erillaisia, jonka vuoksi sovimmekin niin hyvin, silloinkin kun minä häntä opetin lukemaan ja nuotteja tuntemaan. Soittotunti, se on totta, kävi aina helposti, mutta lukemiseen hän ei niin ollut taipuisa, ja meidän välillämme olisi voinut syntyä helposti riita, sillä minulla ei ollut sitä kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä, jota on opettamiseen tottuneilla henkilöillä. Riitaa ei kuitenkaan syntynyt. Eipä silloinkaan kun minä tein väärin, joka tapahtui usein. Mattia ei suuttunut.
Päätettiin siis niin, että huomenna minä lähden kaivokseen, ja Mattia dramatilliselle ja musikaliselle retkelle kartuttaakseen pääomaamme. Ja Capi, jolle minä selitin asian, näytti hyvin sen ymmärtävän. Ja seuraavana aamuna annettiin minulle Alexin työvaatteet. Varoitettuani vielä viimeisen kerran Mattiaa ja Capia olemaan varovaisia retkellään, lähdin Gaspard sedän kera.
”Ole nyt tarkkaavainen”, sanoi hän antaessaan lampun käteeni. ”Kule minun jälessäni ja astuessani portaita, elä nosta koskaan jalkaasi toiselta pykälältä ennen kuin varmasti olet saanut jalkasi toiselle.”
Me laskeusimme käytävään, hän edellä minä jä1essä.
”Jos portaissa liukastaa, niin pidätä kaikin voimin, ettet lähde liukumaan, pohja on syvällä ja se on kova”.
Tämä huomautus oli liikaa lisäämään jännitystäni, sillä laskeutuen päivän valosta yön pimeyteen ei voi olla tuntematta jonkunlaista kammoa. Minä aivan vaistomaisesti peräysin, mutta olimme jo siksi syvällä käytävässä ja päivän valo pitkän mustan torven suulla ei ollut kuin valkoinen kehrä, aivan kuin kun mustalla tähdettömällä taivaalla. Minua hävetti tämä vaistomainen liikkeeni, mutta se tapahtui silmänräpäyksessä, ja minä kiiruhdin taas seuraamaan.
”Portaat”, sanoi hän pian.
Me olimme mustan reijän suulla, ja sen syvyydessä näin väikkyvän suuria lamppuja, jotka lähempänä olivat suuria ja syvemmällä näyttivät pienen pieneltä pisteiltä. Ne olivat ennen meitä tulleitten työmiesten lamppuja. Heidän keskustelunsa kuului kumakkana murinana, joka kantautui kuuluviimme kostean ilman mukana, mikä puhalsi kasvoihimme. Ensi kerran hengitin tämän hajuista ilmaa.
Portaitten jälestä oli tikapuita ja tikapuitten jälestä portaita.
”Nyt olemme ensimäisessä kerroksessa”, sanoi setä.
Me olimme käytävässä, jonka katto oli täydellinen holvi ja seinät suorat. Katto oli vähän korkeammalla miehen päätä, mutta oli sellaisiakin paikkoja, joissa piti kumartua, joko kattokupa oli sitten laskeutunut tai lattia noussut.
”Sen vaikuttaa maan paino”, selitti hän. ”Kun vuori on kaivettu joka paikasta, niin että siinä on aukkoja, niin maa laskeutuu, ja kun maa painaa paljon, niin se särkee heikkoja käytäviä.
Maassa oli rautatien raiteita ja käytävän vierellä juoksi pieni puro.
”Tämä puro yhtyy toisiin, jotka niin kuin tämäkin syntyy maasta tunkeuvasta vedestä. Ne kaikki juoksevat muutamaan johtokaivoon. Tuhat tai tuhatkaksisataa kuutiometriä vettä saa kone joka päivä nostaa täältä Divonneen. Jos kone pysähtyisi, niin täällä syntyisi pian tulva. Muuten olemme parasta aikaa Divonnen alla.
Kun minä vasten tahtoani säpsähdin, niin hän rupesi nauramaan.
”Viisikymmentä metriä maata on välisämme, ei olu pelkoa, että Divonne syöksyisi päällesi.
”Mutta jos se puhkaisisi reijän?”
”No mitä sitten. Käytäviä kulkee ristiin rastiin joen alati. On sellaisia kaivoksia, joissa on tulvan vaarakin, mutta siitä ei ole pelkoa täällä.”
Tultuamme työpaikallemme, hän näytti minulle mitä minun piti tehdä, ja kun kärrymme oli täynnä kivihiiliä, niin hän työnsi ne minun kanssani opastaakseen kaivon luo ja opettaakseen vaihtamaan radoille, kun toisia kärryjä sattui tulemaan vastaan.
Ei tämä ollut mitään vaikeaa työtä, niin kuin hän oli sanonutkin. Pian olin siihen perehtynyt niin että tulin hyvin toimeen. Taitavuutta ja tottumustahan minulta puuttui, joita ilman ei mikään koskaan onnistu, josta oli seurauksena, että tein turhaa työtä, joten sain ponnistella enemmän ja uuvuin pahemmin.
Onneksi olin karaistunut väsymystä vastaan näiden viime vuosien aikana. En siis valitellut nytkään ja Gaspard setä sanoi, että olin kelpo poika, josta vielä tulee hyvä tikkamies.
Niin kuin minua olikin haluttanut päästä kaivokseen, en kuitenkaan halunnut siellä viipyä. Minussa oli uteliaisuutta vaan ei taipumusta. Maanalaiseen elämään tarvitaan muutamia ominaisuuksia, joita minulla ei ollut. Pitää rakastaa hiljaisuutta, yksinäisyyttä, mietiskelyä. Täytyy pitkät tunnit, päivät päästään olla omissa ajatuksissaan vaihtamatta sanaakaan ja saamatta mitään mielen virkistystä. Minä olin tässä suhteessa hyvin huonolahjainen vietettyäni kuleksian elämää, aina laulaen ja marssien. Aika tuntui surulliselta ja synkältä työnnellessäni kärryjä pimeissä käytävissä, joissa ei ollut muuta valoa kuin lamppuni kajastus, kuulematta muuta kuin kärryjen jyryn kaukana, veden lorinan puroissa ja sieltä täältä jyskettä, joka tässä kuolon hiljaisuudessa kuulosti vielä raskaammalta ja surullisemmalta.
Kun kaivokseen laskeutuminen ja sieltä nouseminen on raskasta, niin viivytään siellä koko päivä käymättä kotona aterioilla. Syödään siellä työpaikalla.
Setä Gaspardin työpaikan vieressä oli naapurinani kärrymies, joka ei ollut poikanen niin kuin minä ja muut kärrymiehet, vaan vanha valkopartainen ukko. Kun sanon että hän oli valkopartainen, niin se merkitsee että partansa oli valkoinen sunnuntaisin, jolloin oli suuri pesu, mutta viikon ajalla se alkoi harmaantua harmaantumistaan ja lauantaina oli nokimusta. Mies oli kuudenkymmenen vuoden ijässä. Nuoruutensa aikoina hän oli ollut timperi, salvumies, jolla oli toimenaan asettaa ja kunnossa pitää käytävien puutukoot. Mutta maanlohkeamisessa oli häneltä musertunut kolme sormea, jonka vuoksi hänen oli pitänyt luopua salvumiestoimestaan. Yhtiö, jonka palveluksessa hän oli, oli antanut hänelle pienen eläkkeen, sillä hän oli pelastanut kolme toveriaan. Tätä eläkettä hän oli saanut muutamia vuosia, mutta sitten oli yhtiö tehnyt vararikon, jolloin hän oli ilman tuloja ja silloin hän tuli Truyérin kaivokseen kärrymieheksi. Häntä sanottiin maisteriksi, hän kun tiesi kaikellaista enemmän kuin kaivosmiehet jopa enemmän kuin itse mestaritkin, ja hän puhui mielellään ja oli ylpeä tiedoistaan.
Ruoka-aikoina tein hänen kanssaan tuttavuutta ja varsin pian hän alkoi suosia minua. Minä olin hurja kyseliä, hän taas puhelias, meistä tuli eroamattomat ystävät. Kaivoksessa, jossa tavallisesti puhutaan vähän, sanottiin meitä lavertelioiksi.
Alexisin kertomuksesta en ollut saanut tietää kaikkea, mitä halusin eikä minua ollut tyydyttänyt setä Gaspardinkaan vastaukset kysymyksiini. Sillä kun kysyin häneltä: ”Mitä kivihiili on?” niin hän vastasi: ”Se on hiiltä, joka on kuin kivi.” Vitalis ei ollut opettanut minua tyytymään sellaisiin vastauksiin. Ja kun minä saman kysymyksen tein maisterille, niin vastasi aivan toisella tavalla.
”Kivihiili on puunhiiltä. Sen sijaan kuin panisimme pesäämme palamaan nykyajan puuta, panemmekin menneiden aikojen puita, jotka ovat kasvaneet muinaisaikaisissa metsissä ja jotka ovat muuttuneet hiiliksi luonnon voimien, niin kuin tulipalojen, tulivuoripurkauksien, maanjäristysten ja muiden sellaisten vaikutuksesta.”
Kun minä katsoin hämmästyneenä, niinhän sanoi:
”Meillä ei ole nyt aikaa puhella siitä enemmän, sillä pitää työntää kärryjämme, mutta tule huomenna, kun on sunnuntai, minun luo. Minä selitän sen sinulle kotonani. Minulla on siellä hiilikappaleita ja lohkareita, jotka olen koonnut jo kolmekymmentä vuotta sitten, omin silmisi niitä katselemalla voit ymmärtää sen, mitä et ymmärrä korvin kuulemalla. Ivalla sanotaan minua maisteriksi, mutta maisteri, sen saat nähdä, tietääkin jotakin: ihmisellä ei ole koko elämänsä käsissään, sitä on hänellä myöskin päässään. Sinun ikäisenäsi olin utelias ja tiedonhaluinen. Minä elin kaivoksessa ja halusin saada tietoja kaikesta, mitä näin joka päivä. Minä kyselin insinöreiltä, jotka mielellään selittivätkin, ja minä luin. Tapaturman kohdattua minun, oli minulla hyvää aikaa, jota käytin opiskelemiseen. Kun on silmät päässä katsella ja kun asettaa silmilleen silmälasit, jotka saamme kirjoista, niin alkaa lopulta nähdä sangen paljon. Nykyään minulla ei ole paljon aikaa lukeakseni eikä minulla ole rahaakaan kirjojen ostamiseen, mutta minulla on silmät ja minä pidän ne auki. Tule luokseni huomenna, minä olen hyvin mielissäni, kun saan opettaa sinua näkemään ympärillesi. Sitä ei tiedä minkä hedelmän voi tehdä sana, joka lankee hyvään korvaan. Opastellessani Beasègesen kaivoksessa erästä tiedemiestä Brogniartia kuulin hänen selittelevän tehdessään tutkimuksiaan ja siitä syntyi minulle ajatus ruveta opiskelemaan, ja nyt on minulla hyvä joukko tietoja enemmän kuin tovereillani.”
Seuraavana päivänä ilmoitin Gaspard sedälle, että menen käymään maisterin luona.
”Aha! jopahan maisteri tapasi sellaisen, jolle saa puhella”, sanoi setä nauraen. ”Mene vain, poikaseni, kun haluttaa. Usko mitä haluat. Mutta jos opitkin jotakin häneltä, elä siitä silti ylpeäksi käy. Jos ei maisteri olisi ylpeä, niin hän olisi kerrassaan kelpo mies.”
Maisteri ei asunut niin kuin suurin osa kaivostyömiehistä keskellä kaupunkia, vaan vähän matkan päässä syrjässä, muutamassa köyhässä ja surullisen näköisessä seudussa, jossa oli paljon luonnon kaivamia luolia vuoren rinteissä. Hän asui muutaman vanhan naisen luona, joka oli kaivoksessa maanlohkeamiseen kuolleen työmiehen leski. Tämä oli maisterille vuokrannut muutaman laatuisen kellarin, johon maisteri oli sijoittanut sänkynsä kuivimmalle kohtaa, joka ei suinkaan sitä merkitse, että se kuiva oli, sillä sängyn jalkapäässä kasvoi sieniä. Mutta kaivosmiehestä, joka on tottunut elämään jalat märkänä ja päivät päästään saamaan vesitippoja ruumiilleen, oli tällainen seikka varsin vähäpätöinen. Tärkeintä hänestä oli saada vuokratuksi asunto näin läheltä vuoren onkaloita, joissa hän voi käydä tutkimassa, ja erittäinkin sellainen asunto, jossa voi mielensä mukaan järjestää kivihiili- ja kivikokoelmansa.
Maisteri tuli minua vastaan, kun astuin sisään, ja iloisella äänellä sanoi:
”Minä olen antanut sinulle valmistaa suuhun pantavaakin, sillä jos nuorella on korvatkin, niin on hänellä kurkkukin, niin että paras keino ystäviksi tullaksemme, on tyydyttää molemmat samalla kertaa.”
”Syötyämme kakkua viinin kanssa puhelemme ja puhellessamme katselemme minun kokoelmaani.”
”Minun kokoelmaani” lausui hän sellaisella äänellä, että se osotti todeksi sen, mitä toverinsa hänestä sanoivat, ja varmaankaan ei koskaan mikään museon johtaja sano sitä ylpeämmin. Muuten tämä kokoelma näytti sangen rikkaalta, ainakin mikäli minä voin päättää. Esineitä oli rivissään hyllyillä pitkin seiniä ja pöydillä, sekä vielä lattiallakin suurimpia. Parinkymmenen vuoden aikana hän oli koonnut kaikki, mikä oli huomiota herättävämpää, ja kun Cèren ja Divonnen kaivokset ovat rikkaita kasvikivettymistä, niin hänellä oli varsin harvinaisiakin näytteitä, jotka olisivat tuottaneet arvoa minkä geologin ja luonnontutkian kokoelmille hyvänsä.
Hänellä oli ainakin yhtä kiire puhumaan kuin minulla kuuntelemaan ja sen vuoksi ateria oli pian syöty.
”Koska sinä olet halunnut tietää”, sanoi hän, ”mitä kivihiili on niin kuuntele, minä selitän sinulle sen sinulle ja muutamin sanoin, kun sinä olet tilaisuudessa katselemaan minun kokoelmaani, joka sinulle selittää paremmin kuin minä. Sillä vaikka minua sanotaankin maisteriksi, en ole kuitenkaan oppinut mies. Siihen puuttuu paljon. Maa, jossa nyt asumme ei aina ole ollut sellainen kuin se nyt on, se on muuttanut laatuaan monet kerrat, johon on vaikuttanut mullistukset maanpallolla. On ollut aikoja, jolloin meidän maamme on ollut peitettynä sellaisilla kasveilla, joita ei enään kasva kuin kuumissa maissa: niin kuin puumaiset sanajalat. Sitten on tullut mullistus, ja tämän kasvikunnan sijaan on tullut toinen, aivan erilainen kuin entinen, ja sen sijaan taas uusi, ja niin edelleen vuosituhansien ehkä miljoonain vuosien kuluessa. Tästä kasvien ja puiden kerrostumisesta on syntynyt kivihiili kerrokset. Sen voi huoleti uskoa, sillä minä kohta näytän sinulle kivihiilipalasia ja varsinkin suuren joukon kivilohkareita, jotka ovat otetut kerroksista, joita me sanomme seiniksi ja katoksi, ja niissä on näistä kasveista täydelliset jäljet. Ne ovat niin niihin säilyneet aivan kuin kasvit säilyvät paperilehtien välissä. Kivihiili on siis muodostunut, kuten sinulle sanoin kasvien ja puiden kerrostumisesta. Se ei ole siis muuta kuin hiiltynyttä, puristettua puuta. Miten tämä kerrostuminen on tapahtunut, kysyt? Sitä on vaikea selittää, ja minä uskon että tiedemiehetkään eivät vielä ole onnistuneet selittämään sitä tyydyttävästi, koska näyttää olevan eri mieliä heidän kesken. Toiset uskovat, että kaikki nämä vesien ajamat puut ovat muodostaneet merille äärettömät jonot, jotka ovat siellä täällä joutuneet rannoille virtain ajamina. Toiset arvelevat, että kivihiilikerrokset ovat syntyneet rauhallisen kerrostumisen kautta, niin että eri kasvikuntia toisensa jälkeen on hautautunut samalle paikalle, jossa ovat syntyneetkin. Ja tämän perustuksella tiedemiehet ovat tehneet laskuja, jotka pyörtävät päätä. He ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että hehtaarin ala metsää silputtuna ja levitettynä ei tekisi kuin kahdeksan millimetrin paksuisen kerroksen, hiileksi muutettuna tämä kerros olisi ainoastaan 2 millimetriä. Nyt on maan sisässä sellaisia kivihiilikerroksia, jotka ovat 20 ja 30 metrin vahvuisia. Kuinka pitkä aika on tarvittu näiden kerrosten syntymiseen? Sinä ymmärrät että hongikko ei kasva yhdessä päivässä, se vaatii satasen vuotta kehittymiseensä. Kolmenkymmenen metrin vahvuiseen kivihiilikerrokseen tarvitaan 5,000 hongikkoa jälekkäin, se on 500,000 vuotta. Se jo on hämmästyttävä aikamäärä, eikä niin? Mutta se ei kuitenkaan riitä, sillä metsät eivät kasva näin säännöllisesti, ne tarvitsevat enemmän kuin sata vuotta syntyäkseen ja kuollakseen, ja kun toinen laji seuraa toista, niin vaaditaan aikaa siihen, että kaatuneen kasvikunnan muodostama kerros voi antaa ravintoa toiselle. Sinä huomaat että 500,000 vuoden lisäksi tarvitaan paljon enemmän. Kuinka paljon? Minä en tiedä, eikä minunlaisesta miehestä ole sen tutkiaksi. Minä en ole tahtonutkaan muuta kuin antaa sinulle vähän käsitystä siitä, mitä kivihiili on, jotta voisit katsella kokoelmaani. No nyt menemme sitä tarkastamaan.”
Vierailuni maisterin luona kesti yöhön saakka, sillä joka kivenpalalle joka kasvinkivettymälle maisteri piti selityksensä, jotta lopultakin minä aloin ymmärtää suunnilleen sen, mikä minua alussa oli hämmästyttänyt.
(jatkuu)
Uusi Suometar n:ot 224B-225 ja 227 28-29.9. ja 1.10.1898.
