Koditon, XXIX luku


XXIX







Yömme vankilan vuoteella ei ollut niinkään huono, pahempiakin olimme viettäneet paljaan taivaan alla.

”Minä olen uneksinut lehmämme tulosta Barberinin mökille”, sanoi Mattia.

”Niin minäkin.”

Kahdeksan aikana aamulla aukeni ovi ja sisään astui tuomari ja eläinlääkäri, joka oli tahtonut persoonallisesti tulla todistamaan ja laskemaan meidät vapaiksi.

Tuomarin huolenpito viattomista vangeista ei rajoittunut illalliseen, jonka eilen oli meille toimittanut, vaan hän vielä pisti kouraani karttamerkillä varustetun paperin:

”Te olette olleet ajattelemattomia”, sanoi hän, ”lähtiessänne tielle. Tuossa on teille passi, jotta ette vasta joudu tällaiseen. Onnellista matkaa, lapset.” Ja hän puristi ystävällisesti kättämme. Mutta eläinlääkäri syleili meitä.

Onnettomina, kuljina olimme tähän kylään tulleet, mutta lähdimme sieltä riemulla taluttaen lehmäämme pystypäin ja olkaimme yli katsellen ihmisiä, jotka seisoivat porteilla.

”Se vain oli ikävä seikka”, sanoi Mattia, ”ettei santarmi, joka näki hyväksi meidät vangita, ollut meitä nyt näkemässä.”

”Santarmi oli väärässä, mutta mekin olimme väärässä, kun uskoimme että onnettomilla ei ole mitään hyvää odotettavana.”

”Mutta me emme olleetkaan aivan onnettomia, sillä meillä oli vielä jotakin hyvää: kun on viisikin markkaa taskussa, niin silloin ei ole aivan onneton.”

”Sen olisit voinut sanoa eilen, mutta nyt ei sinun sitä sovi sanoa. Sinä näet että maailmassa on hyviäkin ihmisiä.”

Olimme saaneet tarpeeksi opetusta ettemme enään heittäneet lehmäämme itsekseen. Lehmämme kyllä oli sävyisä, mutta se oli myöskin arka.

Pian saavumme kylään, jossa olin Vitalisin kanssa nukkunut ensimmäisen yöni, ja sieltä meillä ei ollut kuin suuri lakeus kulettavana vuoren rinteelle, josta laskeuttiin Chavanoniin. Kulkiessamme tämän kylän katua ja sen talon ovi, josta Zerbino oli varastanut leivän, joutui mieleeni tuuma, jonka heti ilmaisiin Mattialle:

”Minä olen sinulle luvannut kakkua, kun päästään Barberinin emännän luo. Mutta sitä varten tarvitaan voita ja jauhoja ja munia. Mutta hänellä varmaankaan ei ole voita eikä jauhoja, sillä hän ei ole rikas. Mitähän jos viemme mukanamme?”

”Se on oiva tuuma.”

”No pidä sinä lehmää, minä menen ostamaan voita ja jauhoja. Munia emme voi särkymättä kulettaa, niitä saa äiti käydä ostamassa naapurista.”

Ja kun minä olin saanut ostetuksi nämät tarpeet, niin jatkoimme matkaamme. En olisi tahtonut rasittaa lehmäämme, mutta minulla oli sellainen kiire päästä perille, että tietämättäni astuin kiireesti.

Vielä kymmenen kilometriä, vielä kahdeksan, vielä kuusi. Matka minusta nyt tuntui pitemmältä lähestyessäni vanhaa kotia kuin poistuessani sieltä. Silloin oli kylmä, nyt olin aivan kuin kuumeessa ja myötään katsoin kelloani.

”Eikö olekin tämä kaunista seutua?” kysyin Mattialta.

”No ei täällä ole puita näköalaa estämässä”, sanoi Mattia.

”Kun lähdemme laskeutumaan Chavanoniin, niin saat nähdä suuriakin puita, tammia ja kastanjoita.”

”Onko siinä hedelmiä?”

”Voi veikkonen, paljonkin. Ja sitten kartanolla on suuri päärynäpuu, jossa on noin suuria päärynöitä ja hyviä: saat nähdä.”

Ja jo selittäissäni sanoin aina lopuksi hänelle: saat nähdä! Minä todella luulin vieväni Mattian oikein ihmeiden maahan. Ja minusta tämä seutu olikin paras kaikista. Täällähän minä olin kasvannut, ja täällä olin ollut niin onnellinen, täällähän minua oli rakastettu. Ja ensimmäisen ilon kuohun tunteet, jotka saivat viritystä seikkailuelämäni muistoista, kuohuivat nyt rinnassani sitä valtavampina kuta lähemmäksi kotikylääni tulimme. Minusta tuntui kuin ilmassa olisi ollut huumaava tuoksu: kaikki näytti niin kauniilta.

Mattiakin joutui huumauksen valtaan, mutta hän kuvaili omaa kotiseutuaan.

”Jos sinä tulisit Luccaan”, sanoi hän minulle, ”niin minäkin näyttäisin sinulle siellä kaikellaista kauniita: saisit nähdä!”

”Me menemme Luccaan, kun olemme käyneet Etiennetten, Lisen ja Benjaminin luona.”

”Lähdetkö tosiaankin Luccaan?”

”Sinä olet tullut minun kanssani kasvatusäitini luo, minä tulen sinun kanssasi sinun äitisi ja sisaresi Cristinan luo, jota kantelen sylissäni, jos hän ei ole kovin suuri. Hän on oleva sisareni.”

”Oh! Rémi!”

Hän ei voinut sen enempää sanoa, niin liikutettu hän oli.

Puhellessamme näin ja astuskellessamme pitkin askelin olimme saapuneet vuoren harjalle, josta rinne alkoi laskeutua jaksottain Chavanoniin. Vielä muutamia askeleita, niin olimme paikalla, jossa olin Vitalisilta pyytänyt saada istahtaa tienvierustalle katsellakseni kotitaloa, jota en luullut enään ikinäni näkeväni.

”Pidä lehmää!” sanoin Mattialle ja hyppäsin rinteelle. Kaikki oli ennallaan laaksossamme, se näytti aivan samallaiselta kuin ennen, puitten välistä näin kotitalon katon.

”Tuolla, tuolla!” huusin.

Mattia ihmetellen intoani kiiruhti vierelleni katselemaan.

”Katso tuonne käteni suuntaan. Siellä on kotitalo, tuolla päärynäpuu, tuolla oli ennen puutarhani.”

Mattia, jolla ei ollut niitä muistoja kuin minulla, ei nähnyt mitään ihmeellistä, vaan ei virkkanut siitä mitään.

Talosta nousi pieni keltainen savupylväs pitkin vuoren rinnettä ylös. Tuulenhenki leuhautti savua kasvoillemme: se haisi tammen lehdiltä. Kyyneleet täyttivät yhtäkkiä silmäni, ja minä hyppäsin Mattian kaulaan. Samassa Capi heittäysi minua vasten, ja minä otin sen syliini ja suutelin sitäkin.

”Laskeutaan pian”, sanoin.

”Jos Barberinin emäntä on kotona, niin miten järestämme tämän lehmän viennin, niin että se tapahtuu äkkiarvaamatta?” kysyi Mattia.

”Sinä viet sen yksinäsi ja sanot että tämä on prinssiltä, ja kun hän kysyy keitä prinssiltä, niin silloin minä astun esiin?”

”Onpa vahinko, ettemme voi mennä soittaen. Se olisi mainiota!”

”Mattia, ei nyt enään tyhmyyksiä!”

”Ole huoleti, minua ei haluta uudistaa sitä tapausta, mutta jos tämä elukkamme olisi rakastanut musiikkia, niin silloin olisi vähän soitettu, ja se olisi ollut polskaa.”

Kun tulimme muutamalle penkereelle, joka oli juuri talon päällä, niin näimme valkoisen päähineen ilmestyvän talon pihalle. Barberinin emäntä kulki siellä, hän kulki veräjälle, avasi sen ja lähti kylälle päin. Minun teki kovin mieli huutaa, mutta kun olin monta kuukautta ajatellut hämmästyttää hänet, niin en voinut näin yhtäkkiä luopua aikeestani. Me olimme pian veräjällä ja astuimme sisään niin kuin olin siitä monesti ennenkin astunut. Minä tiesin hyvin äidin tavat, että ovi ei ole lukossa, joten pääsemme helposti sisään huoneeseen. Mutta ensi töiksemme meidän piti toimittaa lehmä navettaan, joka oli sekin aivan ennallaan. Talutimme lehmän navettaan, jonne sen kytkimme parteen.

”Nyt menemme huoneeseen, minä asetun takan ääreen, niin että äiti näkee minut heti kun tulee sisään, ja kun kuulemme veräjän käyvän niin sinä Capin kanssa piiloudut vuoteen taa, ettei hän näe kuin minut yksin. Uskotko että hän hämmästyy?”

Me astuimme huoneeseen ja minä istuin takan ääreen, jossa olin viettänyt niin monta talvista iltapuhdetta. Pitkät hiukseni panin takinkaulustan alle ja koetin kyyristyä niin pieneksi kuin suinkin, että olisin mikäli mahdollista pikku Rémin näköinen. Siitä paikaltani näin veräjälle, niin ettei ollut pelkoa, että äiti tulisi tietämättämme. Ja odotellessani katselin ympärilleni. Minusta tuntui kuin olisin lähtenyt kotoa eilen: ei ollut tapahtunut mitään muutosta, kaikki oli samalla paikalla kuin ennenkin, paikoillaan oli vielä paperikin, jolla oli paikattu minun särkemäni akkunan lasi, paperi oli vain kellastuneempi ja savustunut. Jos olisin uskaltanut lähteä paikoiltani niin olisin voinut katsella kaikkea läheltä huvikseni, mutta kun äiti voi tulla millä hetkellä hyvänsä, niin piti minun istua siinä paikoillaan pitämässä vahtia. Sitten yhtäkkiä näinkin valkoisen päähineen, ja veräjä vinkui saranoissaan.

”Mene joutuin piiloon”, sanoin Mattialle ja itse kyyristyin pieneksi.

Ovi aukesi ja äiti huomasi minut.

”Kuka se on?” sanoi hän.

Minä katselin häntä vastaamatta ja hän katseli minua. Yhtäkkiä hänen kätensä alkavat vapista: ”Hyvä Jumala”, sanoo hän. ”Hyvä Jumala, onko se mahdollista, Rémi!”

Minä nousin ja sulin hänet syliini.

”Äiti!”

”Poikani, minun poikani!”

Kului pitkä aika ennen kuin tunteemme vähän asettuivat ja saimme silmämme kuiviksi.

”Jollen minä olisi sinua niin usein ajatellut, niin en varmaan olisi sinua tuntenut, sinä olet niin muuttunut, kasvanut ja voimistunut!”

Vuoteen takaa kuului hiljainen nyyhkytys, josta muistin käskin hänen tulla piilopaikastaan.

”Tämä on Mattia, minun veljeni.”

”Vai niin, sinä siis olet löytänyt vanhempasi”, huudahti äiti.

”En ole, minä vain tahdoin sanoa, että Mattia on minun toverini, ystäväni, ja tässä on Capi, myöskin toverini ja ystäväni. Tervehdi Capi isäntäsi äitiä!”

Capi nousi kaudelle jalalle ja käpälät rinnallaan kumarsi arvokkaasti, joka sai Barberinin emännän nauramaan niin että kyyneleet silmistään kuivuivat.

Mattia, jolla ei ollut niin paljon syytä kuin minulla unhottamaan itsensä, antoi minulle merkin muistuttaen lehmästämme.

”Lähdemme äiti pihalle katsomaan päärynäpuuta, josta olen paljon puhunut”, sanoin.

”Ja käymme katsomassa myöskin sinun puutarhaasi, jonka olen säilyttänyt sellaisenaan kuin se sinulta jäi, jotta sinä sen tapaat samallaisena kun tulet, sillä olen aina uskonut että sinä vielä tulet.”

”Vieläkö siinä kasvaa juurikkaatkin, joita olin istuttanut?”

”Sinäkö ne istutit? Minä sitä arvelinkin, että sinä sinä olet ne istuttanut, sinä kun aina tahdoit hämmästyttää minua.”

Nyt oli sovelias ketki.

”Onko navetta muuttunut sen jälkeen, kun Kullanomena lähti, joka oli samallainen kuin minäkin, ettei tahtonut millään lähteä talosta.”

”Eipä ole sekään muuttunut”, sanoi äiti.

Ja kun me olimme juuri navetan edessä, niin hän työnsi oven auki, ja samassa lehmämme, jolla oli nälkä ja varmaan luuli, että tultiin antamaan ruokaa, rupesi ammumaan.

”Navetassa lehmä, lehmä navetassa!” huusi äiti.

Mattia ja minä emme voineet enää pidättää itseämme, vaan rupesimme nauramaan. Äiti katsoi meihin hyvin hämmästyneenä, mutta tämän lehmän ilmestyminen navettaan oli hänestä niin outoa, ettei hän voinut sitä ymmärtää.

”Me olemme teitä sillä hämmästyttäneet, ja eikö tämä ole yhtä arvokas uutuus kuin juurikkaat?”

”Tekö tuoneet minulle lehmän, minulle lehmän, te?” hoki hän.

”Minä en ole tahtonut tulla tyhjin käsin äidin luo, joka on ollut niin hyvä pienelle Rémille, hylätylle lapselle. Ja tuumaillessani mikä olisi hyödyllisintä, ajattelin, että lehmä Kullanomenan sijaan olisi paras kaikista, ja niin Usselin markkinoilta ostimme tämän lehmän rahoilla, jotka olimme ansainneet Mattian kanssa.”

”Sinä hyvä poika, rakas lapseni!” ja äiti suuteli minua.

Ja menimme navettaan, että äiti sai tutkia lehmää, joka nyt oli hänen. Ja joka seikalle, minkä lehmässä huomasi, hän lausui tyytyväisyytensä ja ihmettelynsä.

”Niin hyvä lehmä!”

Yhtäkkiä hän päättyi katsomaan minua: ”Sinusta siis on tullut rikas?”

”Rikas, rikas”, sanoi Mattia nauraen, ”hänellä on rahaa vielä jälellä lopulle kolme markkaa.”

”Olette kelpo poikia!”

Minusta tuntui hyvälle, kun äiti ajatteli Mattiaakin.

Lehmämme ammui yhä, ja Mattia huomautti, että se huutaa lypsämään. juoksin hakemaan rainnan, joka oli tavallisella paikallaan, puhtaana ja kirkkaana. Ja nytkös vasta äiti oli iloissaan, kun sai vaahtoavaa maitoa rainnan melkein täyteen.

”Tämä lypsää enemmän kuin Kullanomena”, sanoi hän.

”Ja sellaista maitoa, että se tuoksuu appelsinilta,” sanoi Mattia.

Lehmä laskettiin pihalle jyrsimään ruohoa, ja menimme huoneeseen, jonne minä raintaa hakiessani olin pöydälle asettanut voimme ja jauhomme. Kun äiti huomasi nämät, niin hän taas ihmettelemään.

”Nämä ovat yhtä paljon meitä itseämme varten kuin sinuakin, sillä meillä on kova nälkä, ja me haluamme saada kakkua. Sinä muistat miten tulimme häirityksi, kun viime laskiaista täällä ollessamme valmistimme laskiaiskakkua, ja jonka sitä varten olit lainannut, joutuikin sipulivelliin. Tällä kertaa meitä ei häiritä.”

”Sinä siis tiedät eitä Barberin on Parisissa?” sanoi äiti.

”Tiedän.”

”Tiedätkö myöskin, mitä varten hän on siellä?”

”En.”

”Se koskee sinua.”

”Minua?” sanoin pelästyen.

Äiti katsoi Mattiaan aivan kuin ei olisi uskaltanut puhua asiasta hänen kuullensa.

”Kyllä sinä voit Mattian kuullen puhua”, sanoin hänelle ja selitin miten hän oli toverini ja veljeni ja miten kaikki, mikä minua koski, koski häntäkin.

”Se on pitkä juttu”, sanoi äiti.

Minä huomasin kuitenkin, että hän ei halunnut pahua Mattian kuullen enkä sen vuoksi tahtonut häntä pakottaakaan siihen vastoin mieltään, päätin sen vuoksi odottaa sopivaa hetkeä.

”Palaako Barberin pian Parisista?”

”Ei varmaankaan.”

”No sitten ei mitään hätää, ryhtykäämme laittamaan kakkua, ja sitten myöhemmin kerrot miten Barberinin Parisin matka koskee minua. Kun ei ole pelkoa, että hän saapuu paistamaan sipuleitaan meidän voissamme, niin meillä on aikaa. Onko sinulla munia?”

”Ei ole, minulla kun ei ole enään kanoja.”

”Emme voineet tuoda munia tullessamme, kun olisivat särkyneet. Voit käydä lainaamassa naapurista.”

Hän näytti olevan hämillään, josta päätin että hänellä oli jo velkaa niin että oli paha mennä enään lainaamaan.

”Taitaa olla parempi kuin minä menen ostamaan”, sanoin, ”ja sillä aikaa sinä laitat taikinan ja Mattia särkee puita.”

Pidettyämme sitten kakkujuhlaa ja syötyämme tarpeeksemme Mattia jätti meidät äidin kanssa kahden kesken, jotta tämä saisi rauhassa selittää asian, josta Mattia eli huomannut minun olevan levottoman. Ja levoton olin ollut, miettien koko ajan kun kakkuja valmistimme, miten Barberinin matka Parisiin mahtoi koskea minua.

Minusta näytti että Barberin oli Parisissa tavottamassa Vitalista, saadakseen tältä minusta maksua kuluneilta vuosilta. Mutta tässähän ei ollut mitään, mikä minua koski: Vitalis oli kuollut, eikä hän maksua voinut minulta periä. Mutta jos ei Barberin vaatinutkaan minulta rahaa, niin voi hän vaatia minut itseni, ja saatuaan kerran minut käsiini, hän voisi minut myydä kenelle hyvänsä ja mihin hyvänsä, kunhan vain saisi minusta määrätyn summan. Sillä tavoin hänen matkansa minua koski ja koski kovastikin, sillä olin päättänyt että ennen teen vaikka mitä kun rupean hänen vallanalaiseksi, ennen vaikka katoan koko Ranskasta, menen Italiaan Mattian kanssa, tai Amerikaan ja vaikka maailman loppuun.

Tällä tavoin tuumaillen mielessäni, päätin olla varuillani äidin kanssa puhellessa, ei sen vuoksi että hän olisi pahaani tarkoittanut, sillä rakastihan hän minua, mutta hän pelkäsi miestään, sen olin nähnyt ja sen vuoksi hän, jos liikoja puhuisin, voisi kertoa miehelleen ja tämä pääsisi minun perilleni, mentyä sanoin äidille: ”No nyt kun olemme kahdenkesken, niin sano miten Barberinin matka koskee minua?”

”No sanon, sanon mielellänikin, lapseni.”

Mielelläänkin? Minä hämmästyin.

Ennenkuin äiti alkoi kertomuksensa katsoi hän oveen ja sitten lähestyi minua ja kuiskaten sanoi ja hymyillen sanoi:

”Sinun vanhempasi hakevat.”

”Vanhempani!”

”Niin vanhempasi, Rémi poikani.”

”Onko minulla vanhempia? Onko minulla vanhempia, minulla hyljätyllä lapsella?”

”Sinua ei varmaankaan ole ehdoin tahdoin hylätty, koska sinua nyt tiedustellaan.”

”Kuka minua tiedustelee, kerro, kerro joutuin äiti, minä pyydän.” Sitten yhtäkkiä huudahdin: ”Minä olen hullu, eihän minua tiedustele kukaan muu kuin Barberin.”

”Hän sinua tiedustelee, mutta vanhemmillesi, vanhemmillesi.”

”Ei, hän tiedustelee vain itselleen, myydäkseen minut uudelleen, mutta hän ei myy, ei saa minua käsiinsä.”

”Oh Rémi, miten voit ajatella, että minä antaisin käyttää itseäni sellaiseen?”

”Hän tahtoo sinut pettää, äiti.”

”Mutta lapsi, ole järkevä ja kuuntele, kun sinulle kerron, eläkä ole noin peloissasi.”

”Minä vielä muistan hänet.”

”Mutta kuuntele, mitä sanon, minä olen itse kuullut. Etkö usko sitä? Tulevana maanantaina on siitä kuukausi, kun olin työssä leipomahuoneessa, niin tuli meille muuan mies tai paremminkin herra ja kävi puhuttelemassa Barberinia, joka oli silloin sisällä. Oletteko te Barberin, kysyi vieras, joka puhui vähän omituisesti ranskankieltä. — Minä se olen, vastasi Jerome. — Tekö olette löytänyt muutaman lapsen Parisista, Breteniin kadulta, ja kasvattanut sen? — Niin olen. — Missä tämä lapsi nyt on? — Mitä se teihin kuuluu? kysyi Jerome.

Jos olisin epäillyt äidin kertomusta, niin olisin tästä Barberinin jyrkästä vastauksesta tullut siihen vakaumukseen, että äiti kertoi totta.

”Sinä tiedät”, jatkoi äitini, ”että leipomahuoneeseen kuuluu puhe täältä, ja minussa syntyi halu kuunnella, kun oli kysymys sinusta. Minä kävin lähemmäksi kuullakseni paremmin, mutta samassa muuan risu taittui jalkani alla ja rasahti. — Me emme olekaan yksiksemme, sanoi herra. — Tuolla on vain vaimoni, vastasi Barberin. — Täällä on hyvin kuuma, sanoi herra, tulkaahan ulos, niin puhelemme siellä. Ja he menivät ulos ja vasta parin kolmen tunnin perästä palasi Jerome yksin. Sinä arvaat, että olin hyvin utelias tietämään mitä tämä herra oli sanonut, joka ehkä oli sinun isäsi, mutta Jerome ei vastannut kysymyksiini. Hän sanoi vain, että tämä herra ei ollut sinun isäsi, mutta hän etsi sinua vanhemmillesi.”

”Missä vanhempani ovat? Ketä he ovat? Minullako on isä ja äiti, molemmat?”

”No sitähän minäkin tiedustelin Jeromelta. Mutta hän sanoi, ettei hän tiedä. Ja sitten hän lisäsi, että hän lähtee Pariisiin tavatakseen tuon soittoniekan, jolle hän oli sinut vuokrannut, ja joka oli osotteekseen ilmoittanut erään toisen soittoniekan Garofolin Parisissa Lourcinekadun varrella. Minä olen muistissani pitänyt kaikki nimet tarkoin, pidä sinäkin ne hyvin.”

”Ole huoleti, minä tunnen no kaikki. Mutta Barberin ei ole sitten lähdettyään antanut sinulle mitään tietoa?”

”Ei, hän varmaan hakee sinua yhä. Tuo herra, joka kävi meillä, oli antanut hänelle sadan markan ja viisi kahdenkymmenenneljän markan kultarahaa ja oli luvannut sittemmin lisää. Tämä kaikki ja komeat vaatteet, joihin olit puettu, kun sinut löydettiin, todistaa että sinun vanhempasi ovat rikkaita. Kun minä sinut näin ensin tuossa takan luona, niin luulin, että sinä olet jo vanhempasi tavannut ja sen vuoksi luulin, että sinun toverisi oli sinun veljesi.”

Samassa Mattia kulki akkunan ohi, ja minä kutsuin hänet sisään.

”Mattia, vanhempani tiedustelevat minua, minulla on oikeat vanhemmat, oikea koti.”

Mutta Mattia ei näyttänyt ollenkaan iloiselta, jota vastoin minä olin ihan haltioissani. Minä kerroin hänelle koko seikan niinkuin Barberinin emäntä oli minulle sen kertonut.

(jatkuu)





Uusi Suometar n:ot 261, 263 ja 266-267 10, 12, 16-17.11.1898.