XXVII
Minä olin saanut ystäviä kaivoksessa: tuollaiset yhdessä kärsityt tuskat yhdistävät sydämet, toivotaan, kärsitään yhdessä. Gaspard setä mutta varsinkin maisteri olivat minuun kiintyneet kovasti, ja vaikka insinööri ei ollutkaan vankeudessa kanssamme, niin hänkin oli minuun kiintynyt kuin lapseen, joka on saatu pelastetuksi kuoleman kynsistä. Hän oli kutsunut minut luokseen, ja minä olin saanut kertoa hänen tyttärelleen kaikki, mitä meille oli tapahtunut ollessamme sulettuina louhokseen. Ja kaikki ihmiset tahtoivat minut pidättää Varsesiin.
”Minä sinusta laitan tikkamiehen”, sanoi setä, ”emmekä eroa koskaan.”
”Jos sinä haluat jonkun toimen konttorissa”, sanoi insinööri, ”niin minä sinulle annan.”
Oli aivan luonnollista, että Gaspard setä luuli, että minä tulisin kaivokseen, jonne hän itse oli valmis taas menemään yhtä huolettomana kuin ne, jotka ovat tottuneet pelkäämättä taistelemaan vaaroja vastaan joka päivä. Mutta minä, jolla ei ollut hänen rohkeuttaan, en ollut ollenkaan halukas ryhtymään enään kärrymiehen toimeen. Kaivos minusta oli hyvin kaunis ja omituinen paikka, ja olin mielissäni että olin sen nähnyt, mutta olin nähnyt kyllikseni, eikä minulla ollut vähintäkään halua laskeutumaan enään sinne. Jo ajatuskin minua tukehdutti. Minä en ollut luotu tekemään työtä maan alla, paremmalta minusta tuntui elämä taivasalla, mieluisemmalta luminenkin taivas pääni päällä. Näin selitin Gaspard sedälle, joka oli kovin hämmästyksissään, ja maisterille, joka oli huolestuneena minun taipumattomuudestani kaivostyöhön, ja Carrory sanoi minua raukaksi.
Insinöörille en tietysti voinut sanoa, että minä en halunnut tehdä työtä maan alla, kun hän oli tarjonnut minulle paikan konttorissa ja luvannut minua opettaa. Minä hänelle selitin asian suoraan niin kuin oli.
”No kun sinä rakastat elämää taivasalla, seikkailuja ja vapautta, niin minulla ei ole oikeutta vastustaa, poikaseni, tee tahtosi.”
Ei koskaan elämäni paljaan taivaan alla ollut minusta tuntunut niin rakkaalta kuin vankeuteni aikana louhoksessa: rangaistuksetta ei pääse siitä, että on tottunut kulkemaan mielensä mukaan ja tekemään mitä milloinkin haluttaa.
Kun minua koetettiin saada jäämään Varsesiin, Mattia näytti hyvin synkältä ja miettivältä. Minä häneltä usein kysyin syytä, mutta hän vain vastasi, että hän oli niin kuin tavallisestikin. Ja vasta kun minä hänelle ilmoitin, että lähdemme matkalle kolmen päivän kuluessa, hän tunnusti minulle surunsa syyn hypätessä kaulaani.
”Sinä et siis jätä minua!” huudahti hän.
Minä tämän johdosta nuhtelin häntä, että hän oli epäillyt minua, mutta samalla senkin vuoksi, että tahdoin salata mielenliikutustani, joka minut valtasi kuullesani tämän ystävyyden huudahduksen.
Sillä ystävyydestä se tuli eikä minkään oman edun takia. Mattia ei minua tarvinnut elättääkseen henkensä, hän oli täysin kykenevä tulemaan toimeen omin neuvoinsa. Siihen hänellä oli luontaisia taipumuksia, joita minulla ei ollut samassa suhteessa kuin hänellä vaan päinvastoin puuttui minulla paljonkin. Ensinnäkin hän oli taitava soutamaan kaikellaisia soittokaluja, osasi laulaa, tanssia, ja sopi kaikellaisiin tehtäviin. Ja sitten hän vielä osasi paremmin kuin minä saada ”kunnioitettavan yleisön pistämään käden taskuunsa” niin kuin Vitalis sanoi: Hymyllään, lempeillä silmillään, valkoisilla hampaillaan, avomielisellä äänellään hän vaikutti kovimpiinkin sydämiin, ja pyytävää sanaa lausumatta hän sai ihmisissä herätetyksi halun antamaan rahaa. Jokainen oli mielissään siitä, että sai tehdä hänelle mieliksi. Sillä aikaa kun minä olin kaivoksessa, hän kiertomatkallaan Capin kanssa oli koonnut kahdeksantoista markkaa, joka oli suuri summa.
Satakaksikymmentäkahdeksan markkaa, joka meillä oli kassassa ja kahdeksantoista markkaa, jotka Mattia oli koonnut, teki yhteensä sataneljäkymmentäkuusi markkaa. Ei siis puuttunut enään kuin neljä markkaa lehmän hinnasta.
Vaikka minä en halunnutkaan työhön kaivokseen, niin minusta kuitenkin oli ikävää jättää Varses, sillä minun piti erota Alexista ja Gaspard sedästä ja maisterista. Mutta sehän oli minun kohtalokseni säädettykin: erota niistä, joita rakastin ja jotka osottivat minulle rakkauttaan.
Eteenpäin!
Harppu olallani ja laukku selässä taas maantiellä Capin kanssa, joka iloisena pyöriskeli pölyssä.
Minun täytyy tunnustaa, että tyytyväisenä minä Varsesista lähdettyämme poleskelin maantietä, joka raikui jalkani alla toisella tavoin kuin kaivoksen pölyinen maankuori, ja sitten kirkas aurinko päällämme ja sivuillamme kauniit puut.
Ennen kuin lähdimme Varsesista olimme Mattian kanssa pitkään tuumiskelleet matkasuunnitelmastamme, sillä hän oli oppinut jo tuntemaan kartan ja arvioimaan välimatkoja. Punnittuamme tarkoin päätimme että emme menekään, niin kuin ensin oli ollut aikomuksemme, Usseliin ja sieltä Chavanoniin, vaan sen sijaan kulemme Clermonton kautta, joka ei olisi suuri mutka, mutta olisimme tilaisuudessa käymään Saint-Nectairen, Mont-Doren, Royatin, Bourboulen kylpypaikoissa, jotka tähän aikaan olivat täynnä kylpyvieraita. Minun kärrymiehenä ollessani oli Mattia kiertomatkallaan tavannut muutaman karhujen näytteliän, joka oli mennyt näihin paikkoihin ja sanonut, että siellä voi ansaita rahaa. Ja Mattia tahtoi ansaita rahaa, sillä hän ei pitänyt riittävänä sataaviittäkymmentä markkaa lehmän ostoon. Kuta enemmän meillä olisi rahaa, sitä kauniimman lehmän saisimme ja sitä tyytyväisempi olisi Barberinin äiti, ja kuta tyytyväisempi hän olisi, sitä iloisempia mekin olisimme.
Meidän siis piti lähteä Clermontonia kohden.
Parisista Varsesiin matkatessamme olin alkanut Mattiaa opettaa lukemaan ja tuntemaan myöskin ensimmäisiä alkeita musiikissa. Varsesista Clermontiin kulkiessamme jatkoin opetustani.
Joko sitten en ollut hyvä opettaja — mikä on hyvin mahdollista — tai Mattia ei ollut hyvä oppilas — mikä niinikään on mahdollista — mutta hyvin hitaasti ja vaivoin hän oppi lukemaan, niin kuin jo olen maininnutkin. Ahkerasti hän opetteli. Silmänsä olivat kirjassa kuin naulitut, mutta hän löysi kirjasta kaikkea sellaista, joka osotti, että hänellä oli runsaasti mielikuvitusta vaan vähän tarkkaavaisuutta. Minä silloin joskus kiivastuin, ja lyöden kirjaan tiuskasin vihoissani, että hänellä oli kova pää.
Mattia suuttumatta ja hymyillen katsoi minuun suurilla lempeillä silmillään:
”Se on tosi”, sanoi hän. ”Se on kova paitse kun lyödään siihen. Garofoli, joka ei ollut mikään tyhmä mies, huomasi sen heti.”
Enhän minä voinut olla vihoissani tällaisen vastauksen saatuani. Minä purskahdin nauramaan ja taas jatkettiin lukemista.
Mutta musiikkia opettaissa ei ollutkaan näitä vaikeuksia. Heti alusta pitäen Mattia oli alkanut edistyä huomattavasti, ja hän usein hämmästytti minua kysymyksillään. Sittemmin hän kysymyksillään saattoi minut pulaan, ja lopuksi hän kysyi niin että minä jäin tuppisuuksi.
Minun täytyy tunnustaa, että tämä minua rasitti ja lannisti. Minä otin vakavasti opettajatoimeni, ja minusta tuntui nöyryyttävältä, kun oppilaani teki kysymyksiä, joihin minä en osannut vastata. Tuntuipa se vähän niinkuin jossakin suhteessa vääryyden teoltakin.
Eikä hän säästänyt kysymyksiään, se minun oppilaani:
Minkä vuoksi nuotit ei kirjoiteta kaikki samalle avaimelle?
Minkä vuoksi käytetään b laskiessa ja risti noustessa?
Minkä vuoksi viulu viritetään määrätylle äänelle eikä muille?
Tähän viimeiseen kysymykseen vastasin suosiollisesti, että viulu ei ollut minun soittimeni enkä sen vuoksi koskaan ollut ottanut ajatellakseni miten se oli viritettävä tai miten ei, eikä Mattialla ollut siihen mitään sanottavana. Mutta tällä tavalla en voinut suoriutua muista hänen kysymyksistään, ne kuuluivat suorastaan musiikkiin, musiikin teoriaan. Minä olin musiikin opettaja, minun piti vastata tai muuten, sen tunsin, menettäisin koko arvoni, ja minä pidin paljon arvostani kun en tiennyt mitä piti vastata, niin pelastin itseni pulasta samalla tavalla kuin Gaspard setä, kun häneltä kysyin, mitä kivihiili on, ja hän minulle vastasi, että se on hiiltä, joka on niin kuin kivi. Yhtä varmasti vastasin siis Mattialle, kun en tiennyt muuta:
”Se on niin sen vuoksi, kun sen niin pitää olla, sääntö on sellainen.”
Mattia ei ollut sellainen luonne, että olisi noussut kapinaan sääntöä vastaan, hän vain katseli minua omituisella tavalla: suu auki ja silmät renkaina, mikä ei suinkaan herättänyt minussa luottamusta itseeni.
Kolme päivää sitten olimme lähteneet Varsesista, kun hän teki minulle juuri tämänlaatuisen kysymyksen. Selittämättä hänelle minkä vuoksi, vastasin hyvin ylevästi: ”Sen vuoksi, kun se niin on.”
Hän näytti rupeavan miettimään, enkä koko päivänä saanut häneltä sanaakaan, mikä oli hyvin omituista, sillä muuten hän oli aina valmis puhelemaan ja nauramaan. Minä ahdistin häntä niin kauan, että hän vihdoinkin rupesi puhumaan.
”Sinä kyllä olet hyvä opettaja”, sanoi hän, ”ja minä uskon, ettei kukaan minua olisi opettanut niin kuin sinä, mutta kuitenkin ...”
Hän keskeytti.
”Mitä kuitenkin?”
”Kuitenkin on seikkoja, joita sinä et ehkä tiedä. Tapahtuuhan sellaista hyvinkin oppineille, eikö niin. Niinpä kun sinä vastaat: ”Se on niin sen vuoksi, että se on niin”, voisi olla ehkä toisia syitä selitettävissä, joita sinä et selitä, kun niitä ei ole sinulle itsellesikään selitetty. Tällä tavoin tuumailtuani, olen arvellut, että jos sinä suostuisit, niin voisimme ostaa — ei kalliin — mutta hyvin helpon kirjan, jossa olisi selitetty musiikin pääasiat.”
”Niinpä vain.”
”Niinkö sinustakin? Minä ajattelinkin, että sinustakin tämä on oikein ajateltu, sillä ethän sinä voi tietää kaikkea, mitä on kirjoissa, koska sinä et ole kirjoista oppinut.”
”Hyvä opettaja on parempi kuin paras kirja.”
”Tuo sanasi johtaa minua tekemään sinulle toisen esityksen. Jos ei sinulla olisi mitään sitä vastaan, niin minä menisin pyytämään joltakin oikealta opettajalta, että hän antaisi minulle yhden, yhden ainoan oppitunnin, jolloin hän voisi minulle sanoa kaikki, mitä minä en tiedä.”
”Minkä vuoksi et ole ottanut tätä oppituntia oikean opettajan luona sillä aikaa, kun olit yksiksesi?”
”Sen vuoksi, että oikeat opettajat ottavat hyvän maksun, enkä ole tahtonut ottaa tätä maksua sinun rahoistasi.”
Minä olin hyvin loukkaantunut, kun Mattia puhui minulle tuolla tavoin oikeasta opettajasta, mutta tyhmä ylpeyteni haihtui näiden viimeisten sanain jälkeen.
”Sinä olet kelpo poika”, sanoin hänelle, ”minun rahani ovat sinun rahojasi, sinä kun olet niitä ansainnut niin kuin minäkin, paremminkin kuin minä. Ota opetusta niin paljon kuin haluat, ja minä tulen sinun kanssasi, että minäkin opin tietämään sen, mitä en tiedä”, lisäsin tunnustaen tietämättömyyteni.
Opettaja, oikea opettaja, jonka me tarvitsimme, ei voinut olla mikään kylänpelimanni, vaan taiteilia, suuri taiteilia, joita on ainoastaan mahtavimmissa kaupungeissa. Kartasta näimme, että ennen Clermontia mahtavin kaupunki tiemme varressa oli Mende. Mutta oliko tämä niin mahtava kaupunki kuin piti olla? Sitä en tiennyt, mutta kun se nimi kartalleni oli kirjoitettu sellaisilla kirjaimilla, että se oli mahtava kaupunki, niin minun täytyi karttaani uskoa. Päätettiin siis, että Mendessä me panemme rahoja likoon musiikin oppituntia varten, sillä vaikka tässä surullisessa Lozeren vuorimaassa, jossa kyliä on vähän ja nekin köyhiä, saimme rahaa ainoastaan hyvin kohtulaisesti, niin en kuitenkaan tahtonut viivyttää tätä iloa Mattialta.
Kulettuamme tämän laajan, aution maan läpi, joka oli mitä autioimpia ja kurjimpia, metsätöntä, vedetöntä, viljelemätöntä, kylätöntä seutua, jossa ei näe ihmisiä eikä kerrassaan mitään, joka muistuttaa elämää, mutta äärettömän synkkää ja yksinäistä, joka ei voi viehättää muita kuin niitä, jotka kulkevat kiireesti sen läpi ajaen, me saavuimme vihdoinkin Mendeen. Kun oli jo myöhäinen yö, niin emme voineet mennä suoraa päätä ottamaan oppituntiamme, varsinkin kun olimme kuolla väsymyksestä.
Mattialla kuitenkin oli kiire saada tietää, oliko Mendessä, joka ei lainkaan näyttänyt niin mahtavalta kaupungilta kuin minä olin hänelle selittänyt. Illallista syödessä hän kysyi majatalon isännältä, oliko kaupungissa hyvää soittajaa, joka antoi opetusta.
Majatalon isäntää hyvin hämmästytti tämä kysymys: ”Ettekö tunne hra Espinassousia?”
”Me olemme kaukaa”, sanoin.
”Siis hyvin kaukaa?”
”Italiasta”, vastasi Mattia.
Silloin majatalon isännän hämmästys hävisi, ja hän näytti tässä tapauksessa, kun me tulimme niin kaukaa, antavan meille sen anteeksi ettemme tunteneet hra Espinassousia. Mutta varmaankaan, jos olisimme tulleet ainoastaan Lyonista tai Marseillesta, hän ei olisi vastannut niin huonosti kasvatettujen ihmisten kysymyksiin, jotka eivät ole kuulleet puhuttavan hra Espinassoussista.
”Toivon, että olemme sattuneet oikeaan paikkaan”, sanoin Mattialle italiankielellä.
Ja kumppanini silmät loistivat. Herra Espinassous varmaankin vastaa kuin vettä valaen kaikkiin hänen kysymyksiinsä. Hän ei joutuisi pulaan selittäessään syitä siihen, minkä vuoksi käytetään b laskiessa ja risti nostaissa.
Minua vain pelotti muuan seikka: rupeaakohan niin kuuluisa taiteilia antamaan opetusta sellaisille kurjille kuin me raukat olimme?
”Onko hra Espinassousilla paljon työtä?” kysyin.
”Voi veikkoset, hänellä on paljon työtä. Minkä vuoksi hänellä ei olisi?”
”Luuletteko, että hän ottaa meitä vastaan huomenaamulla?”
”Varmaan. Hän ottaa vastaan kaikki, kun on nimittäin rahaa taskussa, se on ymmärrettävä asia.”
Niinhän mekin ymmärsimme, ja me olimme vakuutettuja, ja ennen kuin nukuimme keskustelimme pitkän aikaa kaikista, mitä meidän piti kysyä huomenna tältä kuuluisalta opettajalta.
Somistauttuamme huolellisesti, se on: puhdistauttuamme, sillä muuta emme voineet tehdä kun meillä ei ollut muita vaatteita kuin ne, mitkä oli yllämme, me otimme soittimemme, Mattia viulunsa ja minä harppuni, ja lähdimme hra Espinassousin luo. Capi, niinkuin ainakin, olisi tahtonut tulla mukaan, mutta me olimme sen kytkeneet majatalon talliin, sillä eihän ollut soveliasta esiintyä koiran kera Merden kuuluisan soittotaiteilian luona.
Tultuamme talon eteen, jossa meille oli neuvottu opettajan asuvan, luulimme että olemme erehtyneet, sillä tämän talon edustalla riippui kaksi pientä partalevyä, jotka eivät ikipäivinä ole olleet musiikinopettajan tuntomerkkejä.
Kun me seisomme katselemassa tätä ovea partoineen, joka kaikesta päättäen näytti olevan käytävä parturin luo, kulki muuan henkilö ohi, ja me häneltä kysyimme missä asuu hra Espinassous.
”Tuossa”, sanoi hän viitaten parturin puotia.
Minkä vuoksi ei musikin opettaja voisi asua parturin luona?
Me astuimme sisään. Puoti oli jaettu kahteen yhtä suureen osaan, oikeanpuoleisessa oli hyllyillä harjoja, kampoja, pumatapurkkiloita, saippuoita, ja vasemmanpuoleisessa osassa oli erityisillä laitoksilla ja seinillä kaikellaisia soittokaluja, viuluja, torvia, trumpeteita ja muita.
”Asuuko hra Espinassous täällä?” kysyi Mattia.
Pieni, vilkas mies, joka hääri vikkelästi kuin lintu ja oli ajamassa muutaman miehen partaa, joka istui nojatuolissa kuvastimen edessä, vastasi pienen miehen äänellä:
”Minä se olen.”
Minä silmäsin Mattiaseen ilmaistakseni hänelle, että parturisoittaja ei suinkaan ollut sellainen mies, jota me opettajaksemme halusimme, ja että on sama kuin viskaisimme rahamme akkunasta kadulle kun käännymme hänen puoleensa. Mattia ei minua ymmärtänyt tai ei totellut, vaan kävi istumaan tuolille ja reippaalla äänellä sanoi:
”Olisitteko hyvä ja leikkaisitte minulta tukan sitten kun olette ajanut herran parran?”
”Tietysti, nuori mies, ja minä ajan partannekin, jos niin haluatte.”
”Kiitoksia vain”, sanoi Mattia, ”mutta ei partaa tänään, toiste kun palaan.”
Minä olin ällistyksissäni Mattian varmuudesta. Hän silmäsi minuun salavihkaa merkiksi, että odottaisin vähän aikaa suuttumatta.
”Kuulkaahan, hyvä herra”, sanoi Mattia kun toinen sitoi liinaisen vaipan hänen kaulansa ympärille. ”Toverillani ja minulla on ollut väitöstä, ja kun me tiedämme että te olette kuuluisa soittoniekka, niin arvelimme, että kyllä te selitätte meille seikan, jota emme tiedä.”
”No sanokaahan, mitä ette tiedä.”
Minä ymmärsin minne Mattia pyrki: hän ensin halusi tietää oliko parturisoittoniekka kykenevä vastaamaan hänen kysymyksiinsä, ja sitten jos vastauksensa tyydyttävät, hän nauttii soitto-opetusta samalla kun leikataan hänen tukkansa ja samalla maksulla. Aika veitikka se Mattia!
”Minkä vuoksi”, kysyi Mattia, ”viulu viritetään määrätylle äänelle?”
Minä luulin, että parturi, joka juuri tällä hetkellä oli pistämässä kamman Mattian pitkään tukkaan, antaa samallaisen vastauksen kuin minäkin, ja minä mielessäni naureskelin, kun hän alkoi puhua:
”Toinen kieli vasemmalta viulun kaulasta katsottuna antaa äänen a normaali sävelalassa, toiset kielet pitää olla viritettyinä niin, että antavat äänet kvintittäin, se on: neljäs kieli äänen g, kolmas d, toinen a ja ensimmäinen kieli tai kvintti äänen e.
Minä se en ollut joka nauroin, mutta Mattia. Nauroiko hän minun ällistymiselleni? Vai oliko hän iloissaan vain siitä, että oli saanut tietää mitä oli halunnut? Oli miten oli, hän nauroi ääneen.
Minä seisoin suu auki katsellen tätä parturia, joka hyörien aina vain Mattian ympärillä napsutteli saksiaan, ja piti pieniä esitelmiään, jotka minusta tuntuivat ihmeellisiltä.
”No niin”, sanoi hän kääntyen minuun pysäyttäen työnsä äkkiä ja kääntyen minuun, ”minä uskon, että tämä minun pieni klientin on ollut oikeassa.”
Niin kauan kuin Mattian hivuksia leikattiin ei häneltä ehtyneet kysymykset, ja kaikkeen mitä hän kysyi, parturi vastasi yhtä helposti ja varmasti kuin viulun virittämisestäkin. Mutta vastattuaan näin, hänkin alkoi kysellä ja pian sai tietää, mitä varten me olimme tulleet hänen luokseen. Silloin hän rupesi nauramaan ääneen.
”Kas vain niitä pojanveitikoita”, sanoi hän. ”Aika veitikoita.”
Sitten hän tahtoi, että Mattia, joka nähtävästi hänestä oli suorempi veitikka kuin minä, soittaisi jotain. Mattia tarttui rohkeasti viuluunsa ja soitti muutaman valssin.
”Ja sinäkö et tunne nuottiakaan!” huudahti parturi sinutellen Mattiaa aivan kuin olisi tuntenut hänet jo pitkät ajat.
”Minä soitan myöskin klarinettia”, sanoi Mattia ottaen parturin soitinvarastosta klarinetin. ”Ja soitan minä torveakin.”
”No soita koetteeksi”, sanoi Espinassous innoissaan.
Ja Mattia soitti kappaleen kummallakin.
”Tämä poikahan on ihmeellinen”, sanoi Espinassous. ”Jos haluat jäädä minun luo, niin minä sinusta teen taitavan soittoniekan, huomaa suuren soittotaiteilian. Aamusin sinä minun kanssani ajat partoja ja leikkaat hivuksia, ja muun osan päivää minä sitten opetan sinua soittamaan. Elä luulekaan, etten minä olisi kykenevä mestari sinua opettamaan, kun olen parturi. Täytyy elää, syödä, juoda ja nukkua, ja partaveitsi on hyvä tätä varten. Jasmin, joka ajoi ihmisten partoja ei ollut suinkaan sen vuoksi vähempi arvonen Ranskan suurimpien runoilijain joukossa. Agenilla on Jasmin, Mendellä on Espinassous.”
Odottaen tämän esitelmän loppua, katsoin Mattiaa. Mitä hän vastaa? Menetänköhän ystäväni, toverini, veljeni, niin kuin olin menettänyt kaikki, joita rakastin? Sydäntäni ahdisti. Minä en kuitenkaan antautunut tämän tunteen valtaan. Tapaus oli muutamassa suhteessa samallainen kuin silloin, kun rouva Milligan oli tahtonut pidättää minut luokseen: minä en tahtonut tuottaa itselleni samoja katumuksia kuin Vitalis.
”Ajattele vain itseäsi, Mattia”, sanoin hänelle liikutetulla äänellä.
Mutta hän tuli minun luo kiireesti ja tarttui käteeni:
”Minäkö jättäisin ystäväni! Sitä en voisi tehdä milloinkaan. Kiitoksia vain hyvä herra.”
Espinassous koetti yhä saada Mattiaa jäämään, sanoen, että kun hän on saanut ensin alkuopetusta, niin kyllä on keinoja saada hänet Toulouseen ja sitten Parisin konservatoriin. Mutta Mattia vain yhä vastasi:
”En voisi jättää Rémiä millään ehdolla!”
”No minä kuitenkin teen jotakin hyväksesi”, sanoi Espinassons. ”Minä annan sinulle kirjan, josta opit seikkoja, joita et tiedä.”
Hän rupesi hakemaan laatikoistaan, ja pitkän ajan kuluttua hän löysi kirjan, jonka nimenä oli: Musikin teoria. Kirja oli hyvin vanha, kulunut, rutistunut, mutta mitä siitä. Hän otti kynän ja kirjoitti kirjan ensimäiselle sivulle: ”Lahjaksi pojalle, joka taiteilijaksi tultuaan muistelee Menden parturia.”
En tiedä, oliko Mendessä silloin muita musiikinopettajia kuin parturi Espinassous, mutta hänet olen tuntenut ja häntä emme ole unhottaneet kumpikaan meistä, ei Mattia enkä minä.
(jatkuu)
Uusi Suometar n:ot 248-249, 251 ja 254 26-27, 29.10. ja 2.11.1898.
